Pitkämäen kauden avaus oli häneltä huonoin yhdeksään vuoteen. Viime kesä oli vaisu, mutta silti silloin lensi avauksessa Dohassa kuusi metriä pidemmälle kuin nyt. Pitäisikö huolestua?
Olot Shanghaissa olivat haastavat – sadetta ja pyörivää tuulta -- ja jopa Andreas Thorkildsen jäi alle 80 metrin. Joten ei tässä nyt vielä kannata narua kaulalle asetella. Pitkämäki on hionut tekniikkaansa tänä talvena Jan Zeleznyn opeilla. Vielä yhteistyön hedelmiä ei päästy korjaamaan.

Pitkämäki on ollut koko kevään positiivisella mielellä, mutta Shanghain jälkeen hän myönsi, että tuloskunto huolestuttaa. Jos hän olisi varma omasta kunnostaan, mies olisi todennäköisesti naureskellut omille suoritukselleen ja todennut, että totuus on ihan toisenlainen. Epävarmuus urheilijan pääkopan sisällä ei ole koskaan hyvä asia. Jos menettää itseluottamuksensa, menettää kaiken. Ainakin alun perin Pitkämäen piti heittää ennen Helsingin EM-kilpailuja ainoastaan Shanghaissa, ensi viikonloppuna Ostravassa ja Pihtiputaan keihäskarnevaaleilla 17.6. Jos myös Ostravan kisa menee pöpelikköön, kasvaa paine ennen Pihtiputaan kilpailua potenssiin. Silloin on täysin mahdollista, ettei Tero Pitkämäkeä nähdä Helsingin EM-kilpailuissa lainkaan. Ari Mannion kauden avaus on ollut ihan mukava, myös Antti Ruuskanen kiskaisi toukokuun alun avauskilpailussaan 80 metriä rikki. Kisapaikkaa kärkkyvät myös viime kesän yllätysmiehet Lassi Etelätalo ja Sampo Lehtola. Kokeneet Teemu Wirkkala ja Tero Järvenpääkään tuskin luopuvat suosiolla kotikisojen edustuspaikasta. Ei käy (taaskaan) valitsijoita kateeksi.

Alkukauden maailmantilasto on mielenkiintoista luettavaa. Andreas Thorkildsen on tällä hetkellä sijalla 30 ja Tero Pitkämäki on 47:s. Uuden-Seelannin Stuart Farquhar on nykäissyt jo 86,31, Vitezlav Veselyn Shanghain 85,40 on kauden kakkostulos. Sitten tuleekin tukku mielenkiintoisia ja suurelle yleisölle vielä tuntemattomia nimiä: Puolan Pawel Rakoczy 84,99, Japanin 20-vuotias Genki Dean 84,28 ja samanikäinen puolalainen Bartosz Osewski 83,89. Uusi venäläisnimi Dimitri Tarabin on nykäissyt 82,75, jenkki Tim Glover 81,31, toinen jenkki Corey White 80,95, kolmas jenkki Cyrus Hostetler 80,37 ja Iso-Britannian Mervyn Luckwell 80,60. Siinä nimiä, jotka tullevat näkymään lähivuosina arvokisafinaaleissa. Kovasti kiinnostava nimi on myös kenialainen Julius Yego, joka heitti Nairobissa huhtikuussa maansa ennätyksen 79,95. Maaliskuussa Julius piipahti muuten Kajaanissa nakkaamassa sisähallissa 72,39.
Jo 15 eurooppalaista on tässä vaiheessa heittänyt yli 80 metriä, joten EM-kisojen taso tulee olemaan kova. Toivoa sopii, että suomalaiset ovat junassa mukana – ja mieluummin siellä kärkipään vaunuissa.

EM-kisojen aikaisen ajankohdan vuoksi moni suomalainen yleisurheilija on jo aloittanut kautensa. Lauantaina Sveitsissä suomalaiset pikajuoksijat tekivät hyvää jälkeä: Jonathan Åstrand juoksi 100 metrillä 10,46, 18-vuotias Eetu Rantala 10,55, Visa Hongisto 10,56 ja Ville Myllymäki 10,57. Kollektiivisesti kovaa jälkeä toukokuun puolivälissä. Turhaan eivät pojat ole kahta viime talvea Teneriffalla viettäneet.
Naisten keihäässä 21-vuotias Sanni Utriainen lähestyy vääjäämättä 60 metrin rajaa. Pakko sanoa, että jo oli aikakin, sillä viimeksi suomalaisnainen (Mikaela Ingberg) on saanut 60 metrin rajan puhki kolme vuotta sitten.

Myös seiväspaikalla käy positiivinen kuhina. Eemeli Salomäki ja Matti Mononen ovat jo ylittäneet 555 ja Jere Bergiuskin 550. Erityisesti sinnikkään työn sankarin Matti Monosen paluu huipputasolle lämmittää. Hän hyppäsi kuusi vuotta sitten 570. Sen jälkeen lahjakkaan kaverin urea taapersi monta vuotta takapakkia, mutta nyt juoni on jälleen löytynyt.
Tommi Evilän kauden avaus Dohassa toi tuloksen 792. Se on kokeneen santanistin koko uran toiseksi paras avaus. Evilä on pysynyt koko kauden terveenä ja harjoitellut täsmälleen suunnitelman mukaan, joten Helsingin ihme osa 2 ei ole välttämättä ihan tuulesta temmattu idea.

Myös muutamat hieman tuntemattomammat nuoret urheilijat ovat avanneet kautensa lupaavasti. 22-vuotias Turun Urheiluliiton Ville Wendelin on juossut ennätyksensä Yhdysvalloissa 100, 200 ja 400 metrillä. Ratakierroksen aika 47,29 jää Helsingin EM-rajasta vain 0,29 sekuntia, joten voi hyvin olla, että nuori mies nähdään olympiastadionilla.
Samalla Yhdysvaltain reissulla samanikäinen Emma Millard juoksi 400 metrin aidat 58,46, mikä jää sekin vain 0,2 sekuntia EM-rajasta. Toijalan Vauhtia edustava Millard siirtyi täksi kaudeksi Jussi Heikkilän valmennukseen ja homma näyttäisi toimivan.
25-vuotias Tampereen Pyrinnön Jarkko Järvenpää on jo alittanut SUL:n EM-rajan 10 000 metrillä juostuaan Saksan mestaruuskilpailuissa 29.08,63. Entisen kansallisen kärkitason ravurin Veli-Matti Rannan valmennukseen siirtynyt Järvenpää paransi kympin ennätystään minuutin ja 20 sekuntia. Matti Räsänen on jo valittu EM-kympille, mutta hänen terveysongelmansa taitavat estää osallistumisen, joten Järvenpää saattaa hyvinkin saada tilaisuutensa.

Tulevat 2-3 viikkoa antavat jo hiukan tukevampaa jalansijaa ennustella, millaiseksi yleisurheilukesä 2012 suomalaisittain muodostuu. Kun EM-valinnat tehdään jo 18. kesäkuuta, on jokaisella kilpailulla alkukaudesta iso merkitys. Kilpailukalenterissa on kuitenkin myös sudenkuoppansa; kaikki EM-kisoihin yrittävät urheilijat joutuvat avaamaan kautensa poikkeuksellisen aikaisin, Kalevan Kisat pidetään vasta elokuun viimeisenä viikonloppuna ja Ruotsi-ottelu syyskuun alussa. Vahva veikkaukseni on, että yllättävän monella saattaa olla siinä vaiheessa jo tyhjää takissa.

Chelsean mestaruus oli suorastaan uskomaton tuhkimotarina. Peli ei ole kulkenut häävisti missään vaiheessa kautta ja Valioliigassa joukkue jäi peräti kuudenneksi. Ellei Mestarien liigan voittoa olisi tullut, ei Chelsea pelaisi ensi kaudella lainkaan europelejä.
Voitto oli erityisen merkittävä Chelsean omistajalle Roman Abramovitshille, jolle nimenomaan Mestarien liigan voittaminen on ollut pakkomielle siitä asti, kun hän asteli rahoineen Stamford Bridgen porteista sisään vuonna 2003. Hän on tuhlannut rahojaan valtavat määrät näiden vuosien aikana, mutta nyt pohatan iso unelma viimeinkin täyttyi – ja vieläpä äärimmäisen keskinkertaisen kauden päätteeksi, jolloin kukaan ei oikein enää tätä mestaruutta odottanut. Jos nyt pääsisi Romanin kanssa olusille, voisi mieheltä kysyä, oliko tämä kaiken uhratun rahamäärän arvoista. Todennäköisesti oli.

Jostain käsittämättömästä syystä Chelsean pelit sujuivat Mestarien liigassa paremmin kuin Valioliigassa. Kun Roberto Di Matteo juoni apureineen Barcelona-otteluihin kaikkien aikojen puolustustaktiikan jo kotipeliin, ei kukaan uskonut sellaisen kestävän Camp Noulla. Mutta niin vain kesti. Ihan samanlaisella sumpulla ei Chelsea finaaliin lähtenyt, mutta ei toki paljon muutakaan. Korttitalo näytti jo kaatuvan kolmeenkin kertaan. Ensin Thomas Müller vei Bayernin johtoon vain seitsemän minuuttia ennen täyttä aikaa. Sitten nousi esiin kaiken kokenut Didier Drogba tasoituksellaan 88. minuutilla. Toisen kerran sininen mökki huojui heti jatkoajan alussa, mutta Arjen Robben epäonnistui rangaistuspotkussaan. Kolmas kauhun hetki tuli heti rangaistuspotkukilpailun alussa, kun Manuel Neuer torjui Juan Matan laukauksen. Neljännessä parissa Peter Cech nappasi Ivica Olicin pilkun ja perään Ashley Cole tasoitti. Sitten Bastian Schweinsteiger veti tolppaan ja ratkaisurankkarin iski verkkoon luonnollisesti Didier Drogba. Se oli kerta kaikkiaan huikea nousu valtavien tunnemyrskyjen jälkeen koko joukkueelta.

Chelsean vei mestariksi puolustustaktiikan lisäksi nimenomaan rautainen kokemus. Frank Lampard, Ashley Cole ja Drogba eivät ratkaisuhetkillä tärisseet. Samasta syystä joukkueen ote todennäköisesti lipesi Valioliigassa. Kaikissa mahdollisissa liemissä marinoidut konkarit eivät jaksaneet syttyä parhaimmilleen peruspeleissä ja Chelsea hävisi jopa Aston Villalle ja West Bromwichille. Tärkeimmillä hetkillä Di Matteo luotti kuitenkin kokemukseen ja se maksoi itsensä nyt korkojen kera takaisin.

On selvää, ettei Chelsea voi loputtomiin jatkaa näin konkaripitoisella joukkueella. Nuorennusleikkauksen on tultava jo ensi kesänä. Mielenkiintoista on nähdä sekin, mitä tapahtuu Di Matteolle. Näkeekö Roman Abramovitsh hänessä potentiaalia myös ensi kaudeksi vai saapuuko Stamford Bridgelle jälleen uusi manageri? Kiistatta Di Matteon loppukauden näytöt olivat vahvoja. Mutta onko hän sittenkään oikea mies suorittamaan nuorennusleikkauksen, kehittämään pelaajia ja johtamaan joukkueen kestävään menestykseen?

Bayern Münchenin finaaliesitys oli pettymys. Huikea hyökkäyskalusto ei pystynyt murtamaan Chelsean sumppua kuin kertaalleen. Pilkulta epäonnistuneet Robben, Olic ja Schweinsteiger olivat ottelun jälkeen murheen murtamia; jokainen Bayernin pelaaja halusi voittaa kotiyleisönsä edessä, mutta kipsi oli finaalissa liian kova. Vaikka Bayern esitti välillä aivan huikeaa jalkapalloa, se ei voittanut tällä kaudella yhtäkään pokaalia. Borussia Dortmund vei Bundesliigan mestaruuden ja musersi Bayernin Saksan cupin finaalissa. Ja sitten vielä tämäkin finaalipettymys. Sääliksi kävi hienon joukkueen hienoja pelaajia, mutta tällaista urheilu on.

Jääkiekko on parhaimmillaan silloin, kun kaksi hienoa joukkuetta taistelevat ja tappelevat jokaisesta kiekosta ja millimetristä kentällä antamatta yhtään periksi. Juuri sellainen ottelu oli Suomi-USA. Lisäksi laidat ryskyivät, nokkapokkiakin nähtiin ja upeita yksilösuorituksia. Voiko jääkiekkopeliltä juuri enempää vaatia? Ja nyt kävi vielä niin, että Suomi nousi jo hiukan toivottoman tuntuisesta tilanteesta viime metreillä ihan ansaitusti voittoon. Jokaisesta pelaajasta näki kilometrin päähän, että nyt on pelissä kaikki, mitä reservistä löytyy. Kun sen tunteen aistii katsomoon asti, tulee ottelun seuraamisesta lämmin ja hyvä olo; urheilu on parhaimmillaan upeaa seurattavaa. Torstain pelin jälkeen maailma tuntui ainakin hetken hiukan paremmalta paikalta. Avoimesti kyynelehtinyt Juhani Tamminen vielä alleviivasi tunnelatauksen purkautumista; vaikka kyse on vain jääkiekon MM-kilpailuista, aika montaa ihmistä tämäkin kumman syvältä koskettaa.

Pelaajien tunne kentällä tarttuu katsojiin. Monesti jääkiekkoa – ja myös muita ammattilaislajeja – katsoessaan ihmettelee, kuinka pelaajat voivat suhtautua tunnetasolla ottelutapahtumaan niin puolivillaisesti. Tunteen puuttumiseen voi olla muitakin syitä, mutta pelaajien oma haluttomuus paistaa kyllä läpi kotisohvalle asti. Tahdottomasta surffailusta tulee kotisohvallakin paha mieli – puhumattakaan siitä, jos on paikan päällä esimerkiksi 195 euron hintaisella lipulla. Pelaajien pitäisi aina muistaa, kuinka etuoikeutetussa asemassa he ovat. He saavat muhevaa palkkaa siitä, mitä todennäköisesti eniten rakastavat elämässään. Harrastuksesta on tullut erinomaisen hyvin palkattu työ.

Torstai osoitti jälleen kerran sen, kuinka pienestä urheilu on huipputasolla kiinni. USA:n lisäksi Kanada lähti lauluun, samoin Ruotsi. Kukapa olisi ennen puolivälieriä uskonut, ettei yksikään näistä joukkueista ole mukana mitalipeleissä. Suomi oli hienoinen altavastaaja USA:n kanssa, harva uskoi Tshekin niistävän Ruotsin tähtisikermän, eikä kukaan todennäköisesti olettanut Slovakian kampittavan Kanadaa. Nämä kolme kun olisi tuupannut samaan pitkävetolappuun, olisi kerroin ollut Veikkauksellakin 78,27.

Puolivälierien ennakkosuosikeista ainoastaan Venäjä piti pintansa. Vastuskin oli tosin vain Norja, joka oli heikoin puolivälieriin selvinneistä. Ei Venäjän peli missään vaiheessa säkenöinyt, kun homma hoitui hiukan puolivaloillakin. Lauantaina Suomi saa välierässä vastaan juuri Venäjän. Itänaapurin rosteri on pelottavaa luettavaa: Malkin, Datsjuk, Ovetshkin, Semin ja niin edelleen. Monissa MM-karkeloissa Venäjä on mennyt kyykkyyn huolimatta huikeasta nimilistastaan. 2000-luvulla Venäjä on saavuttanut kaksi mestaruutta, kaksi hopeaa ja kaksi pronssia, mutta kuudesti se on jäänyt mitalien ulkopuolelle. Näissä kisoissa Venäjä on voittanut kaikki kahdeksan otteluaan maalierolla 32-10. Aika hankala on joukkueesta nostaa yhtään yksittäistä heikkoa kohtaa esiin, mutta yksittäisessä pelissä kaikki on mahdollista.

Viime vuonna Suomi kaatoi Venäjän välisarjassa rankkareilla 3-2 ja välierässä puhtaasti 3-0. 2010 tuli välisarjassa pataan 0-5, 2008 hävisimme välierän 0-4, 2007 tuli alkusarjassa 4-5-tappio, mutta välierässä 2-1-voitto. Kuluneen viiden vuoden MM-tilastoissa puntit ovat tasan 3-3. Historiatilastoilla ei tosin ole pienintäkään merkitystä, kun joukkueet lauantaina areenalle luistelevat.

Pakko nostaa hattua Jukka Jaloselle. Hän oli kovassa paineessa, kun kritiikki kävi välillä rajuksi Kanadalle ja USA:lle hävittyjen alkusarjan pelien jälkeen. Jalonen uskoi itseensä ja piti koostumukset kentällä kuosissa. Pelaajat palkitsivat luottamuksen. Vaikka Jarkko Immosen kakkosketju ei pelannut huonosti, se joutui vilttiin kolmannessa erässä, kun kuumemmat pelaajat ratkaisivat ottelun. Jalonen uskalsi ihailtavasti heittää laatikkoon miehiä, joilla oli hokkari syönnillä ja lapa oikeassa asennossa. Upeaa valmentamista.

Paatuneena yleisurheilumiehenä tekee melkein pahaa tunnustaa, että huominen Suomi-Venäjä menee nokkimisjärjestyksessä samaan aikaan urheiltavan Shanghain Timanttiliigan ja Tero Pitkämäen kauden avauksen edelle. Onneksi on tallentava kovalevy.

Kun ManU hoiteli oman leiviskänsä Sunderlandin kotikentällä, ehtivät punapaidat jo hetken makustella kielenpäällä ollutta mestaruutta. Mutta vain hetken. Ensin Edin Dzeko tasoitti 92. minuutilla, sitten Kun Aguero survoi 94. minuutilla voitto- ja mestaruusmaalin. Kun loppuvihellys kaikui, Cityn kannattajat ryntäsivät täyttämään kentän ja hilpeä kaaos oli valmis. Mestaruus oli 44 vuotta odottaneille vaaleansinisille kannattajille unelmien täyttymys; ja vielä paremmalta se varmasti tuntui, kun oma joukkue nousi haudan partaalta voittajaksi.

Pakko myöntää, että City oli tämän kauden paras joukkue Valioliigassa. Manchester Unitedin otteet ailahtelivat aivan liikaa, kevään totaalinen romahdus selkeästä liigajohdosta kakkoseksi oli harvinaislaatuinen Alex Fergusonin joukkueelta. Itse asiassa United pelasi koko kauden aikana kovin vähän huippupelejä. Pikemminkin se pystyi kääntämään monesti surkean esityksen jälkeen niukkoja voittoja itselleen. Taso ei ollut kovin korkealla missään vaiheessa, mikä johti lopulta myös putoamiseen Mestarien liigasta aivan liian aikaisin. Nemanja Vidicin loukkaannuttua puolustus oli tuuliajolla, kun sopivaa kombinaatiota alakertaan ei millään löytynyt. Mielenkiintoista nähdä, luottaako Ferguson Vidicin paluun korjaavan tilanteen vai lähteekö hän ostoksille ja hankkii toisenkin huippuluokan topparin? Jonny Evans paransi loppukaudesta, mutta en oikein usko, että hänestä on pysyväksi ratkaisuksi Unitedille.

Vähintään yhtä mielenkiintoista on nähdä, mitä Cityssä tapahtuu mestaruuden jälkeen. Vaikka Roberto Mancinilla onkin ollut seurajohdon tuki takanaan, voidaan sanoa, että hänen City-uransa päättyminen oli viimeisen yliaikaminuutin varassa. Ilman Mario Balotellin venytystä ja Agueron laukausta Mancini etsiskelisi uutta työpaikkaa. Vielä paradoksaalisempaa olisi toki ollut, jos Balotellin venytyksen jälkeen maalin olisi ampunut Carlos Tevez. Balotelli ja Tevez ovat nimittäin oletettavasti niitä miehiä, jotka lähtevät kesällä mestaruudesta huolimatta. Kumpikin rikkoo joukkuetta enemmän kuin rakentaa.
Jos molemmat vaihtavat maisemaa, on Cityn hankittava uusi hyökkääjä, ehkä jopa kaksi. Jostain syystä Mancinin luotto Edin Dzekoon hiipui kauden edetessä koko ajan. Cityllä ei tietysti sheikkirahoineen ole mitään ongelmaa hankkia uusia pelaajia. Mutta ehkä tämä kausi mestaruudesta huolimatta osoitti, kuinka vaikea on takoa egoistisista huipputaiteilijoista yhtenäinen ja samaan hiileen hönkivä joukkue. Mancinin suurin haaste kesällä onkin joukkueen rakentamisessa.

Jussi Jääskeläisen ja Boltonin 11-vuotinen liigataival päättyi sunnuntaina, kun ilman panosta pelannut Stoke pystyi nousemaan 77. minuutilla tasapeliin. Jääskeläinen menetti vuodenvaihteen loukkaantumisen jälkeen ykkösmaalivahdin paikan Adam Bogdanille. 15 vuotta uskollisesti Boltonia palvellut Jääskeläinen pelasi tällä kaudella vähiten otteluja koko Bolton-urallaan. Todennäköisesti 37-vuotiaalla suomalaisvahdilla olisi vielä pelihaluja ainakin pariksi kaudeksi. Saa nähdä, josko kova kokemus vakuuttaisi jonkin Valioliigaseuran vielä hankkimaan Jääskeläisen. Championshipiin jääminen Boltonin kanssa tuskin suomalaista puhuttelee, varsinkin kun Bogdan näyttää vallanneen ykkösvahdin paikan. Toisaalta seurauskollinen Jääskeläinen saattaa hyvinkin päättää taistella itsensä takaisin ykköseksi; Bolton haluaa takuulla nousta jo ensi kaudella takaisin parrasvaloihin ja Jääskeläinen voisi hyvinkin olla nopean liigapaluun takuumies.

Kausi oli sikälikin harvinainen Valioliigassa, että kaikki kolme nousijaa Swansea, Norwich ja Queens Park Rangers pitivät paikkansa ylimmällä sarjatasolla. Nousunsa ovat jo varmistaneet Reading ja Southampton, kolmas nousija on joko West Ham tai Blackpool – tuttuja liigaseuroja lähivuosilta joka ikinen.
Putoajista pahimman katastrofin edessä lienee Blackburn. Veloissaan kituva seura tulee todennäköisesti sukeltamaan ensi kaudella pikemminkin lähemmäs Ykkösliigaa kuin paluuta Valioliigaan – ellei jostain kaukomailta löydy hyväntahtoista mesenaattia, joka haluaisi laittaa seuran talouden lopullisesti kuntoon. Kaukana ovat ne ajat, kun Ewood Parkilla juhlittiin sensaatiomaista liigamestaruutta keväällä 17 vuotta sitten. Jotenkin on sellainen kutina, että ihan hetkeen ei legendaarisessa palloilupyhätössä pääsarjapelejä pelata.

Katajan romahdus alkoi kolmannen finaalin lopussa. Bisons nousi silloin 10 pisteen takamatkalta jatkoajalle ja voittoon. Sama meno jatkui Loimaalla keskiviikkona, eikä Katajan peli enää kotikentän romahduksen jälkeen uomiaan löytänyt. Petri Virtasen 10 pisteen putki avausjaksolla nosti Katajan hetkeksi johtoon, mutta muuten Bisons oli viimeisessä finaalissa omaa luokkaansa.

On pakko sanoa, että tämänvuotinen finaalisarja ei noussut tasollisesti missään vaiheessa kovin korkeaksi. Viimeisen finaalin avausjakso oli kaikkine sekoiluineen lähinnä koulupoikakoripalloa; jatkuvia pallonmenetyksiä ja hätäisiä ohiheittoja puolin ja toisin.
Materiaaliinsa nähden Kataja suorastaan romahti -- tuloksena oli seuran viides SM-hopea, mestaruutta ei tullut vieläkään. Jukka Toijala on taitava valmentaja ja Kataja on koonnut vuosi toisensa perään erinomaisen joukkueen, mutta ratkaisevilla hetkillä jokin selittämätön tökkii. Vuosi sitten Kataja romahti viidennessä finaalissa Pyrintöä vastaan täysin, eikä tämä vuosi kovin paljon paremmin viimeisen finaalin osalta sujunut.

Katajan materiaali on pidetty koko kauden liigan parhaana, eikä syyttä. Siksi onkin mielenkiintoista, että finaalisarja ratkesi nimenomaan Bisonsin monipuolisempaan pelaajamateriaaliin. Sami Lehtorannan ja Petri Virtasen pieniä tehohetkiä lukuun ottamatta Kataja ei ratkaisijoita löytänyt. Maajoukkuepelaaja Antti Kanervo heitteli jälleen tyystin seinille, Samuel Haanpäästä ei taaskaan saatu mitään irti ja Jared Newson oli tänään umpisurkea alusta loppuun; mihin miehen itseluottamus mahtoi kadota?

Nilan Bisonsista sen sijaan ensin nousi esiin Matti Nuutinen, sitten Jeb Ivey ja Martin Zeno, lopussa Mikko Koivisto. Lisäksi Ville Mäkäläinen ja Clifton Jones suorittivat takuuvarmasti koko ajan, eikä Ryan McDaden puolustusasennetta voi moittia, vaikka mies ei tänäänkään saanut yhtään vapaaheittoaan pussiin. Tuskin se McDadea kuitenkaan mestaruushumussa pisaraakaan harmittaa.
Ville Mäkäläisen otteista huokui koko ajan valtava voittamisen jano. Hän pelasi täysin tinkimättömästi ja itsensä likoon laittaen.
Jeb Ivey oli sairastumisestaan huolimatta tämän finaalisarjan MVP. Tänäänkin hän esitteli huikeita heittoja ja syöttöjä, Ivey on todellinen voittajatyyppi.

Greg Gibson teki loistavaa työtä Bisonsin peräsimessä koko kauden ja pumppasi materiaalistaan irti kaiken ja pudotuspeleissä vielä vähän enemmän. Kun ajatellaan, että toissakaudella Loimaa ei päässyt edes ykkösdivisioonan pudotuspeleihin, on seuran nousu ollut huikaiseva. Mitä mahtaa tapahtua jatkossa? Riittääkö 17 000 asukkaan Loimaalla rahkeita ja sponsoreita ylläpitää huippuluokan koripallo- ja lentopalloseuraa? Mitä tapahtuu pelaajapuolella? Tuleeko Bisonsista tähdenlento koripallotaivaalle vai uusi kestomenestyjä liigaan? Joka tapauksessa uuden tulokkaan väkevä esitys ja mestaruus heti avauskaudella oli ilman muuta piristysruiske koko liigalle.

Finaalit Katajan ja Bisonsin välillä eivät ole nousseet tasollisesti kummoisiksi, mutta jännitystä ja tunnelmaa niissä on piisannut. Etenkin toinen finaali oli pelillisesti ajoittain suorastaan surkea. Siinä näkyi karulla tavalla se, ettei kentällä ollut kovin monta pelaajaa, joilla olisi kokemusta mestaruuksien voittamisesta.

Katajaa on pidetty alusta saakka finaalisarjan selkeänä suosikkina. Tänään joensuulaiset näyttivätkin kääntävän sarjan lopullisesti itselleen. Kataja hallitsi pitkään korinalustoja, Jared Newson ja Sami Lehtoranta nostelivat palloja pussiin, BA Walkerin ajot onnistuivat ja Petri Virtanenkin oli elementissään. Biisonit ahdistettiin etenkin isäntien korin alla sellaiseen nurkkaan, ettei heittotilaa juuri ollut. Kataja karkasi kymmenen pisteen johtoon, eikä mikään antanut osviittaa Bisonsin noususta.

Tuossa vaiheessa tuli mieleen, että Katajan leveämpi materiaali yksinkertaisesti vääntää mestaruuden ensi kertaa Joensuuhun. Sitten Bisonsin valmentaja Greg Gibson keksi laittaa kentälle yhtä aikaa Ryan McDaden ja hitaan mutta kankean Clifton Jonesin. Yhtäkkiä korinalusherruus kääntyi ja Martin Zenolle tuli tilaa huseerata hyökkäyksessä. Samaan aikaan Jeb Ivey ja Matti Nuutinenkin onnistuivat ja Bisons alkoi lähestyä. Vajaat viisi minuuttia ennen loppua Kataja johti vielä 10 pisteellä, mutta Bisons vääntäytyi väkisin tasoihin ja jatkoajalla ohi. Viimeiset 10 minuuttia menivät Bisonsille 28-12.
Etenkin kaikkea muuta kuin nopean ja notkean oloinen konkari Jones äityi pelaamaan yhden kauden parhaista peleistään; hän dominoi levypalloissa ja onnistui myös heitoissaan. 26 minuutissa Jones kahmi kymmenen levyriä ja naputti kymmenen pistettä. Hänen panoksensa joukkueen kirivaiheessa oli oleellinen.

Voittaakseen mestaruuden Bisons tarvitsee yhtä aikaa hyvän esityksen avainpelaajiltaan Iveyltä, Zenolta, Nuutiselta sekä Mikko Koivistolta. Kolme ensimmäistä nostivat päätään etenkin varsinaisen peliajan lopussa ja Koivisto naulasi jatkoajalla kaksi koria heitettyään aiemmin ottelussa kaikki pelitilanneheitot ohi.
Kaiken järjen mukaan Katajan olisi pitänyt pystyä pitämään johtonsa. Jukka Toijala ei löytänyt lääkkeitä etenkään liukasliikkeisen Zenon puolustamiseen. Jared Newson epäonnistui siinä tehtävässä tänään tyystin. Tosin vastapainoksi Zeno puolusteli hänkin kovin löperösti Newsonia toisessa päässä. Osat vain kääntyivät täysin. Ensin Newson oli maaginen, ratkaisuhetkillä Zeno.

Katajan päätä tuntuu Joensuun jäähallissa pelaaminen puristavan. Tämä oli nyt kolmas tappio neljästä yrityksestä näissä pudotuspeleissä. Toisaalta kaikki kolme finaalia ovat olleet todella pienten marginaalien pelejä, joissa olisi voinut käydä miten tahansa.

Bisonsin Ryan McDade heitti kaikki 12 vapariaan ohi kahdessa ensimmäisessä finaalissa. Nyt miestä rikottiin koko ajan, mutta kipsi ei murtunut; kymmenen vaparia, kymmenen ohiheittoa. 22 peräkkäistä ohiheitettyä vaparia finaaleissa lienee Korisliigan ennätys. Raavasta miestä käy jo sääliksi – joka kerta kun McDade meni viivalle, laitoin sormet ristiin hänen onnistumisensa puolesta. Jatkoajalla Gibson ei enää uskaltanut laittaa muuten hyvin pelannutta McDadea kentälle, sillä epäilemättä Kataja olisi rikkonut häntä koko ajan.
Kulmikas McDade on muutenkin mielenkiintoinen pelaaja. Hän on lähinnä kädetön tappelija, joka raivaa itselleen tilan korinalustoilla ja murjoo oikeita ratkaisujaan enemmän tahdolla kuin taidolla. Joukkueen eteen hän antaa aina kaikkensa.

Katajan lopun totaalinen jäätyminen saattoi olla joukkueelle lopullinen isku tässä finaalisarjassa. Paperilla ryhmä on lähes joka osa-alueella Bisonsia vahvempi, mutta nyt peli tukehtui juuri ratkaisevalla hetkellä. Joukkueessa on niin paljon kokemusta, ettei moisia blackouteja luulisi näin tärkeillä hetkillä tulevan.
Keskiviikkona Loimaalla on taatusti tunnelma katossa. Kataja on hakenut sieltä voiton jo kerran tässä sarjassa, joten miksi se ei onnistuisi nytkin. Tälle äärimmäisen tasaiselle ottelusarjalle olisi kovin ominaista, että viidenteen peliin mentäisiin. Loimaalla on kuitenkin hurmos päällä ja tuoreessa muistissa maanantai-illan huikeat loppuhetket. Jotenkin tuntuu siltä, että Bisons käyttää jo ensimmäisen ottelupallon hyväkseen.

Ruotsissa huolestuttiin isoon ääneen ja julkisesti, kun otteluissa oli naurettavan vähän väkeä. Paikalliseen tyyliin asiasta käytiin heti perusteellinen palaveeraus, kuunneltiin eri osapuolia ja tehtiin yhteisen hyvän vuoksi ratkaisu, joka itse kisaorganisaatiota ainakin taloudellisessa mielessä kirpaisi; Ruotsin pelien lippujen hintoja laskettiin peräti 70 %, että katsomot saataisiin paitsi täyteen, myös tunnelmaa ottelutapahtumiin.
Mitä tapahtui samaan aikaan Suomessa? Kisaorganisaatio –niminen persoonaton möykky jyrähti, ettei meillä ole tarvetta laskea lippujen hintoja. Ja asia oli sillä selvä. Ymmärrettävästi Suomen alkulohkon huippupelit Kanadaa, USA:ta ja Slovakiaa vastaan on jo myyty loppuun. Sen sijaan pelit Kazakstania, Sveitsiä ja Ranskaa vastaan ovat eri asia. Olisi ollut kovin inhimillistä edes auttavana kädenojennuksena seurata Ruotsin esimerkkiä näiden otteluiden suhteen. Tempaus olisi tuskin taloudellisesti merkinnyt mitään kokonaisuudessa, mutta valtava imagovoitto se olisi kiekkoliitolle ollut.

Myös ruotsalaiset entiset ja nykyiset huippupelaajat Henrik Zetterberg etunenässä ilmaisivat huolensa asian johdosta. Tuliko meillä yksikään pelaaja asian kanssa esiin? Anssi Salmela taisi sentään tokaista, että aika hiljaista oli katsomossa. Mutta siinä kaikki. Ruotsissa ilmiselvästi laitetaan ihmisten juomaveteen eri aineita kuin meillä.

Jääkiekkoliiton ahneudesta on paasattu pitkään ja hartaasti siitä asti, kun lippujen hinnat julkaistiin. Vasta-argumentti on ollut johdonmukaisesti se, että nyt saatava raha käytetään suomalaisen juniorikiekkoilun hyväksi. Olisi mukava nähdä muutaman vuoden päästä tarkat selvitykset siitä, miten nämä rahavirrat todellisuudessa jakautuvat. Villi arvaukseni on, että voitoista korkeintaan 5 % ohjautuu suoraan junioritoimintaan.

Jo edellisissä kotikisoissa 2003 lippujen hinnat puhuttivat. Tuolloin kahden lipun paketti, joka käsitti pronssiottelun ja finaalin, maksoi halvimmillaan 140 euroa ja kalleimmillaan 250 euroa. Suomen kolmen välisarjapelin paketti maksoi 120 euroa eli 40 euroa / ottelu. Hinnoittelua pidettiin törkeänä – yhdeksässä vuodessa lippujen arvo on kuitenkin nelinkertaistunut. Nyt vuoden 2003 ottelulipun hinnalla saa tuskin nakkimukia areenalta.

Huolestuttavinta hinnoittelussa on tietysti se, että näillä taksoilla pääosa myydyistä lipuista menee firmoille. Harvalla aidolla fanilla on varaa. Tämä johtaa puolestaan juuri siihen, mitä avauspelissä nähtiin; tunnelma katoaa. Mutta totta kai Jääkiekkoliitolle raha on tärkeämpi asia kuin tunnelma. Siellä on töissä monta ihmistä ansaitsemassa palkkaansa siitä, että liiton talous voi paksusti. Tässä mielessä hinnoittelua voi ymmärtää, vaikkei sitä edelleenkään tarvitse hyväksyä. Osa kuitenkin mukisematta hyväksyy. Yksikin tuttu kaveri on hankkinut itselleen ja pojilleen lippuja kisoihin noin puolentoista kuukauden bruttopalkkansa edestä. Yksi laittaa saman rahan vuodessa viinaan ja tupakkaan, joku matkusteluun, kolmas menee seuraamaan MM-jääkiekkoa. Valintansa kullakin.

Sunnuntaina kansainvälisen jääkiekkoliiton puheenjohtaja Rene Fasel otti hintajupakkaan kantaa ja myönsi, että ihan putkeen ei ole mennyt. Fasel harmitteli asemaa paitsi fanien myös pelaajien näkökulmasta, sillä tuskin kukaan haluaa pelata MM-kisoissa tyhjille katsomoille. Nyt jäämme odottamaan, koska joku jääkiekkoliiton tai MM-kisojen Suomen organisaatiosta myöntäisi, että virhehän tässä tuli tehtyä. Harmi vain, että omien virheiden myöntäminen sopii niin pahuksen huonosti suomalaiseen kansanluonteeseen. Mutta ehkä Kale yllättää meidät -- tai sitten Kazakstan voittaa maailmanmestaruuden…

Ottelusarjaa voi hyvin verrata siihen, jos jääkiekon play offeissa ensin toinen voittaisi 6-0 ja seuraavana päivänä toinen 7-0 ja sitten taas toinen 6-0. Aika harvoin niin käy.
Torppaa vaivasi sama asia kuin runkosarjassa: tolkuton peliesitysten ailahtelu. Ei jäänyt epäselvää, etteikö parempi joukkue mennyt finaaliin. Ennustelin ennen välieriä, että ToPo olisi valmis yllätykseen, mutta sitä se ei vielä ollut. Materiaalinsa puolesta kyllä, mutta ei suoritustason. Kataja on ollut koko kauden tasaisen vahva ja siksi se pelaa finaaleissa 2012.

Kahden viime kauden mestari Pyrintö oli Pyynikillä selkä seinää vasten, mutta hoiti Bisonsin suvereenisti 90-69. Jotenkin ottelusarjasta on tullut sellainen maku, että Pyrintö on kääntämässä sen itselleen.
Bisons on pelannut välierät tähän saakka hiukan yläkanttiin. Nyt kun Matti Nuutisen heittopeli ei toiminutkaan, oli Bisons kovin aseeton. Nuutinen teki runkosarjassa 11,8 pistettä / peli, mutta kolmessa ensimmäisessä matsissa Pyrintöä vastaan peräti 24 pistettä / ottelu. Olisihan se ollut melko huikeaa, jos yhtäkkiä tasoaan näin rajusti nostanut kaveri pystyisi jatkamaan koko ajan huikeita esityksiään.
Loimaan joukkueesta onnistuivat perjantaina vain ikitaistelija Ryan McDade ja Ville Mäkäläinen. Pahiten varjojen maille on vajonnut Mikko Koivisto. Hän on saanut neljässä pelissä aikaan vain 18 pistettä, mikä on maajoukkuemiehelle käsittämättömän vähän. Hänen peli-ilmeensä on ollut jostain syytä enemmän pelokas kuin halukas. Koko sarjassa hän on ottanut vain kuusi kahden pisteen heittoa, joista kolme on mennyt sisään, kolmen pisteen tilasto on 4/12.
Tosin perjantaina Pyrintö puolusti hienosti lähes jokaisen Bisonsin kolmen pisteen heittopaikan pois, eikä edes Jeb Ivey päässyt viivan takaa juhlimaan.

Yksi perjantain ratkaisuja oli sekin, ettei Damon Williams pakottanut nyt itseään mahdottomiin heittopaikkoihin. Ryan McDade puolusti Williamsista ilmat pihalle kolmannessa ottelussa, mutta nyt Pyrintö-ikoni pelasi paljon fiksummin joukkueelle. Hiukan vaisuna viime peleissä ollut Kenny Lowe oli sen sijaan aivan huikeassa iskussa molemmissa päissä kenttää.
Pyrintö vei perjantaina levypallot 39-30. Antti Nikkilä ja Olli Ahvenniemi olivat liian isoja poikia loimaalaisille.

Voin olla hyvinkin väärässä, mutta väitän, että vasta nyt Pieti Poikola esikuntineen on oivaltanut, miten Bisonsia vastaan tulee pelata. Poikola on loputon pelin opiskelija ja havaintojen tekijä ja tämän päivän ottelun perusteella hän on vetänyt tismalleen oikeat johtopäätökset näkemästään. Jos Pyrintö jatkaa samaan malliin, se on finaalissa. Fakta on sekin, että Pyrinnön materiaali on leveämpi; jos yksi epäonnistuu, joku toinen pystyy paikkaamaan. Kuten Ahvenniemi Nikkilää tai Jesse Niemi tai Joni Harjula Antero Lehtoa. Loimaan poikien eväät ovat avainmiehien pettäessä paljon heppoisemmat.

Aika mielenkiintoista on sekin, että moni uskoi viiden puolivälieräpelin väsyttävän Pyrinnön konkaripitoista ryhmää, mutta näyttää käyneen juuri toisin.
Nyt ollaan kuitenkin tilanteessa, missä vain yksi ottelu ratkaisee. Se voi hyvin kääntyä miten päin hyvänsä. Kyse on aika pitkälti yksilöistä, etenkin Bisonsin puolella. Jos Nuutinen löytää jyvänsä, McDade pitää tasonsa ja Martin Zeno pystyy venymään äärimmilleen, ei ottelusta tule mestareille paraatimarssia Joensuuhun.

Kun John Terry sai punaisen kortin 37. minuutilla ja kuusi minuuttia myöhemmin Andreas Iniesta iski Barcelonalle 2-0, ei kukaan varmasti uskonut Cherlsean enää nousevan. Niin vain silti kävi. Vanha kettu Frank Lampard vapautti fantastisella syötöllään Ramiresin läpi 45. minuutilla ja tämä loihti jostakin ilmiömäisen zipin yli Victor Valdesin. Toinen jakso mentiin yhä enemmän Barcan hallitessa. Jokseenkin paradoksaalista oli, että tällä kaudella täyteen yöhön vajonnut Fernando Torres oli lopulta se mies, joka tasoitusmaalillaan Barcelonan lopullisesti upotti. Vapauttavan syötön kaukaa omalta kenttäpuoliskolta antoi Ashley Cole.

Barcelona kaatui tällä kertaa omaan yksipuolisuuteensa. Ansiosta hehkutettu pelitapa lyhytsyöttöineen ja jatkuva pallonhallinta liiskasivat vajaamiehisen Chelsean niin alas, että tuloksena oli jatkuva sumppu, jossa ylimääräistä tilaa ei ollut senttiäkään. Chelsealla oli omalla 16 rajalla viiden miehen linja, jonka edessä keskellä kolmen miehen linja. Tätä poteroihinsa kaivautunutta viivytystaisteluosastoa Barcelona ei saanut koskaan murrettua.
Voidaan myös kysyä, mitä Barcelonan olisi pitänyt tehdä toisin? Vastaaminen siihen on paljon vaikeampaa. Vaikka se olisi antanut pallon suosiolla Chelsealle ja vetäytynyt omalle alueelleen, en usko että Chelsea olisi silti halunnut hyökätä yhtään nyt nähtyä enemmän. Jos Messin rangaistuspotku 49. minuutilla olisi osunut viisi senttiä alemmas, vasta se olisi pakottanut Chelsean avaamaan peliään, nyt siihen ei ollut missään vaiheessa tarvetta.

Pallonhallintaprosentti oli molemmissa otteluissa Barcelonalle 72-28. Barcelona sai Peter Cechiä kohti 180 minuutin aikana 11 laukausta, niistä kaksi meni sisään. Victor Valdes sen sijaan torjui kahdessa ottelussa yhteensä kerran: Chelsean kolmesta maalia kohti suuntautuneesta yrityksestä kaksi meni sisään. Ei huono onnistumisprosentti.
Tiistaina Barca sai vain viisi laukausta kohti Cechin maalia. Se kertoo kaiken Chelsean onnistuneesta taktiikasta, sillä lontoolaiset pelasivat lähes tunnin vajaalla. Molemmissa otteluissa Barcelona laukoi 12 kertaa ohi maalin. Se kertoo puolestaan siitä, että Chelsea tukki parhaat tekopaikat niin hyvin, että Barca joutui tekemään liikaa puolivillaisia ratkaisuja hyökkäyspäässä.

Voidaan tietysti perustellusti väittää, että Chelsean eteneminen finaaliin on tappio taitojalkapalloilulle ja hyökkäyspelille. Samalla se on myös tappio tulevalle finaalille, koska loppuottelu olisi todennäköisesti aika paljon värikkäämpi, jos Barcelona siinä pelaisi. Pikku hiljaa sankarinviittaa harteilleen Stamford Bridgellä asetteleva Roberto Di Matteo on nyt onnistunut kahdesti täydellisesti yltiöpäisessä siilipuolustustaktiikassa, joten miksi hän muuttaisi sitä, oli finaalissa sitten vastassa Bayern München tai Real Madrid?
Vaikka 28 prosentin pallonhallinnalla finaaliin eteneminen onkin hiukan surullista, ei se poista sitä faktaa, että Roberto Di Matteo nujersi tällä kertaa taktisella puolella Pep Guardiolan. Barcelonalla oli yli kolme tuntia aikaa avata Chelsean sumppu, mutta eväitä siihen ei löytynyt. Erittäin harva joukkue on pystynyt Barcelonaa vastaan puolustamaan yhtä hyvin, joten kaikki kunnia Chelsealle.

Barcelonan kaudesta tuli lopulta heidän mittapuullaan floppi. Kakkossija liigassa ja putoaminen UCL-finaalista eivät varmasti seurajohtoa tyydytä. Guardiolaa eivät silti potkut uhkaa. Hän saa jatkaa, jos haluaa. Uskoisin silti, että Guardiola miettii vielä moneen kertaan, mikä on parasta Barcelonalle ja mikä hänelle itselleen. Olisiko kehittyminen monipuolisemmaksi valmentajaksi mahdollista jossakin muualla? Barcelonan pelitapa on Guardiolan aikakaudella hioutunut niin ennalta suunnitelluksi, että sen varioiminen on ollut hankalaa hädän hetkelläkin sekä Pepille että pelaajille. Oman pelitavan monipuolistaminen Barcelonan nykymiehistöllä on sekin todennäköisesti Guardiolan mielestä kiinnostava haaste. Hänen jäämisensä Camp Noulle näyttääkin melko todennäköiseltä, sillä missään muualla hän ei pääse kehittämään itseään tällaisen pelaajamateriaalin kanssa.

Katajan ei tarvinnut pelata täydellä kaasulla puolivälieräsarjaansa Vilpasta vastaan. Runkosarjan voittokin tuli varmistettua hyvissä ajoin. Kuinka hyvin joukkue pystyy nousemaan uudelle tasolle, kun vastaan tulee nousukuntoinen Torppa ja panokset ovat tapissa?
Katajan puolustus toimi Vilpasta vastaan mainiosti, sillä salolaiset saivat aikaan vain 63 pistettä / peli. Vähintään samanlaista puolustamista kaivataan nyt, sillä ToPo on materiaaliltaan todella kova.

Joensuun pelin sielu on atleettinen Jared Newson, joka on kova luu molemmissa päissä kenttää. Hänen pitelemisessään riittää ToPolla haastetta. BA Walker on pääasiallinen pelintekijä, jota Petri Virtanen tukee mainiosti. Puolivälierissä Virtanen ei häävisti onnistunut, mutta veikkaan että konkari vertyy, kun panokset kasvavat. Katajan materiaali on laaja, sillä sarjassa Vilpasta vastaan peräti kahdeksan pelaajaa sai vyölleen yli 18 minuuttia / ottelu.

Hanno Möttölä pelaa juuri nyt vuoden parasta peliään ja hänen kokemuksensa on ToPolle taatusti elintärkeää näissä peleissä. Eero Lehtinen ja Tuomas Iisalo raatavat puolustuspäässä, Kimmo Muurinen tuttuun tyyliinsä joka puolella kenttää. Torpan ulkomaalaishankinnat ovat nekin onnistuneet erittäin hyvin. Chase Griffin ja Justin Hawkins sopivat joukkueen permanenttiin kuin nenä naamaan. ToPolta löytyy materiaalin leveyttä ihan yhtä lailla kuin Katajaltakin. Jo mainittujen lisäksi kokenut Timo Heinonen, nuori Carl Lindblom sekä Jarkko Kyllönen ovat miehiä, jotka voi heittää huoletta tuleen kovimmissakin paikoissa.

ToPo on pelannut koko kauden aika ailahtelevasti. Niin kävi myös puolivälierissä; ensin ToPo pelasi kaksi loistavaa ottelua, mutta kyykkäsi kolmannessa Kauhajoella täydellisesti.
Runkosarjassa Kataja voitti suht helposti kaikki neljä keskinäistä kohtaamista, mutta nyt pelataan täysin eri pelejä. ToPo oli koko runkosarjan materiaaliinsa nähden enemmän tai vähemmän kuutamolla, joten noihin tuloksiin ei kannata tuijottaa. Kaikki ennusmerkit näyttävät siihen suuntaan, että luvassa on kiihkeä ja kovatasoinen sarja, joka ei tule ainakaan kolmessa pelissä katkeamaan. Jos ToPo onnistuu ryöstämään lauantaina kotiedun Mehtimäen jäähallista, se on vahvoilla tässä sarjassa.

Loimaan Bisons toki hoiteli Lappeenrannan puolivälierissä 3-0, mutta ei joukkueen esitys kovin vakuuttava ollut. Pyrinnön ja KTP:n puolivälieräsarja oli puolestaan kaikkein kovatasoisin. Pyrintö hoiteli kaikki kolme kotipeliään ja lopulta isojen pelien rutiini ratkaisi välieräpaikan mestareille.
Kas kummaa, pudotuspelien koittaessa 38-vuotias Damon Williams on ollut jälleen kerran kuin nuori varsa. Williams on suvereenilla erolla tehotilaston kärjessä. Hän on pudotuspelien pistetilastossa ykkönen, levypalloissa kakkonen ja riistoissa kolmas. Vastapainoksi hän on myös pallonmenetyksissä kolmas, mutta se ei ole ihme, sillä Williams pitää palloa otteluissa erityisen paljon.

Loimaan tärkein nelikko on Jeb Ivey, Martin Zeno, Mikko Koivisto ja Ryan McDade. Clifton Jonesista tuskin on kovin paljon iloa tässä välieräsarjassa, sillä hänen pelinsä on ollut sekavaa koko kauden. Myös Ville Mäkäläinen oli puolivälierissä aivan jäässä tehden ainoastaan 4 pistettä kolmessa ottelussa. Tosin Mäkäläisen parhaat avut ovat ihan jossain muualla kuin hyökkäysten päättämisessä. Monipuolinen Matti Nuutinen täydentää rosteria ja on mies paikallaan, mutta näiden jo mainittujen pelaajien lisäksi Bisonsin penkiltä ei kovimpiin paikkoihin juuri apua löydy. Jos runkomiehet joutuvat virhevaikeuksiin, se on viimeistään loimaalaisten tuho.

Pyrintö kierrättää tällä hetkellä kentällä pääasiassa kahdeksaa miestä, kun alkukaudesta divarissa pelannut Joni Harjula on palannut yllättävänkin pirteästi ykkösjoukkueeseen. Damon Williamsin lisäksi Antwan Williams ja etenkin Kenny Lowe tekevät laatutyötä illasta toiseen. Antti Nikkilä ja Olli Ahvenniemi dominoivat korien alustoilla ja etenkin Ahvennimen panos KTP-sarjassa oli iso. Hän on pystynyt jättämään tulistumiset ja hölmöilyt taka-alalle ja keskittyy nyt vain pelaamiseen. Puolivälierissä ison miehen kakkosprosentti oli huikea 83.

Tämäkään sarja menee tuskin kolmesta poikki. Vaikka Pyrintö joutui pelaamaan viisi kuluttavaa puolivälierää, uskoisin joukkueen olevan suosikki. Pieti Poikolan ja Ilpo Rantasen taktinen osaaminen ja leveämpi materiaali nostavat kaksinkertaiset mestarit sarjan suosikiksi.

Ennustaminen on vaikeaa, kuulemma etenkin tulevaisuuden ennustaminen. Vuosi sitten finaaleissa kohtasivat Pyrintö ja Kataja, Pyrintö vei sarjan 3-2. Kaksi vuotta sitten finaalipari oli Pyrintö-ToPo ja tulos sama. Veikkaan että jompikumpi finaalipari toteutuu nytkin.
Pyrintö antaa Bisonsille korkeintaan yhden otteluvoiton. Jos Torppa hakee lauantaina voiton Joensuusta, se vie toisen välieräsarjan 3-2. Ellei, on sarja Katajan heiniä 3-1 tai 3-2.