Näin olympiakisojen aikaan sitä hiljentyy helposti mietiskelemään urheilun ja urheilemisen perusolemusta. Keitä nuo mainetta ja mammonaakin olympialaisissa tavoittelevat urheilijat ovat ja miksi he pistävät elämänsä peliin ollakseen lajeissaan maailman parhaita?
Monet ihmiset jakavat tällä hetkellä mielipiteen, jonka mukaan huipulla ei yksikään urheilija ole puhdas. Väite on yhtä pätevä kuin se, että kaikki miehet pettävät vaimoaan ja jokainen venäläisnainen Helsingissä on maksullinen.
Kiihkeimmät fundamentalistit jaksavat tasaisin väliajoin ehdotella dopingin hyväksymistä lääkärien valvonnassa. Se johtaisi urheilun perusrakenteiden romahtamiseen. Kuinka moni ruohonjuuritason vapaaehtoistyössä mukana oleva aito urheilufanaatikko jäisi jäljelle? Moniko isä ja äiti haluaisi vielä lapsensa urheilevan? Kuinka moni sponsori uskaltaisi vetää eettisen linjauksensa niin pitkälle?
Oletetaan silti, että doping vapautettaisiin. Se johtaisi niin sanottujen sirkustallien syntymiseen ympäri maailman. Aikuiset saavat toki vapaaehtoisesti tehdä elämällään, mitä haluavat, mutta entäs sitten, kun näihin pumppaustalkoisiin alettaisiin värvätä yhä nuorempia ja nuorempia lahjakkuuksia? Jos lääkärit valvoisivat dopingin käyttöä, pian oltaisiin tilanteessa, jossa urheilijat alkaisivat kilpailla siitä, kuka uskaltaa huimimmin ylittää lääkärin määräämät annokset. Terveysriskit räjähtäisivät kuitenkin käsiin. Anarkia olisi vielä totaalisempaa kuin nyt.
Joku on ehdottanut, että puhtaille ja doupatuille perustettaisiin omat sarjat. Itse asiassa se on ainoa ehdotus, jossa olisi edes teoriatasolla jotakin järkeä, mutta ainaostaan eräillä reunaehdoilla. Ehtona olisi se, että puhtaiden sarjassa ei jaettaisi lainkaan rahapalkintoja ja kaikenlainen sponsorointi ja mainostaminen olisi totaalikielletty. Siis 100-prosenttinen amatöörisarja. Tuskin sekään vippaskonstailua kokonaan lopettaisi, mutta varmasti sitä vähentäisi. Nähtäisiinpä ainakin, missä kunkin urheilijan moraalinen selkäranka sijaitsee.
Jos ollaan tarkkoja, niin onhan jo nyt olemassa amatöörisarjoja. Esimerkiksi juniorien kilpailut sekä aikuisten kansallisen tason kilpailut ovat niitä, joissa ei lanttikaan liikahda. Näiden sarjojen parhaat urheilijat toki haaveilevat nousemisesta kansainväliselle huipulle. Missä vaiheessa pitää ruuvata omaa moraaliaan alaspäin ja alkaa miettiä kiellettyjä aineita? Nuorten valmentajana en halua edes ajatella sellaista. Pitäisikö siis yrittää valmentaa omia urheilijoitaan mahdollisimman huonosti, ettei heille tulisi koskaan houkutusta siirtyä harmaan alueen kautta täyteen pimeyteen?
Väkisin tulee mieleen eräs hyvä kaveri, joka hiihti 1980-luvulla samoissa juniorisarjoissa kuin Jari Isometsä ja Mika Myllylä. Kaveri oli pirun lahjakas, voitti Suomen mestaruuksiakin, oli vielä kaiken päälle elukka treenaamaan. Mutta niin vain eräänä kylmänä talvena kävi, että Myllylä ja Isometsä nostivat yhtäkkiä tasoaan niin, että tämä kaveri jäi heille kisassa kuin kisassa minuuttikaupalla. Jätkät menivät kuulemma heittämällä ohi, eikä metriäkään pystynyt seuraamaan. Motivaatio romahti ja kaveri lopetti. Nyt hän elää onnellista perheenisän elämää puhtaalla omatunnolla. Toisin kuin eräät.
Valitettavasti tässä dopingmyllytyksessä kyynistyy kirkasotsaisinkin. Lapsenusko on kadonnut urheilun seuraamisesta. Sen tilalle on hiipinyt kyynisyys. Kilpailuja katsellessa joutuu liian usein miettimään, kuka noistakin on käyttänyt ja mitä. Kun joku hiihtäjä painelee hirvittävää vauhtia ylämäen toisensa perään hiipumatta tippaakaan, nostaa kyynikko heti päätään. Miksi se noin kovaa menee? Miksei se hyydy? Kaikki normaalit ihmiset hyytyvät.
Samoin jos joku urheilija onnistuu surkean alkukauden jälkeen nostamaan tasoaan huikeasti arvokisoihin, on ensimmäiseksi mieleen tuleva asia väistämättä kielletyt konstit. Koska tämä homma meni tällaiseksi hysteeriseksi kyyläämiseksi? Miksi urheilemisen riemusta ja kilpailemisesta ei voi enää nauttia? Olipa kerran amatööriurheilu. Sitten tuli muutama ruskea kirjekuori. Pian palkkiot alkoivat olla julkisia. Sitten vyöryivät yli markkina- ja sponsorivoimat. Koko urheilemisen koneisto muuttui voimien mittaamisesta rahantekoaparaatiksi. Tuli erilaisia intressiryhmiä ja tahoja, jotka halusivat hyötyä urheilijoiden menestyksestä taloudellisesti tavalla tai toisella. Urheilijoilla ja valmentajilla oli mahdollisuus rikastua. Raha ja ihmisen ahneus saastuttivat urheilun.
Ihan kokonaan lapsenuskoani ei vielä ole saatu raiskattua. Jaksan luulla, että puhdaskin urheilija voi nousta maailman huipulle. Se on vain paljon vaikeampaa. Ensinnäkin pitää olla superlahjakas. Toiseksi valmennuksessa ei saa tehdä virheitä kuten ei kilpailuihin valmistautumisessakaan. Siinä missä kiellettyjen aineiden käyttäjällä on arvokisoihin tultaessa korttipinossaan yhdeksän ässää ja yksi mustapekka, puhtaalla urheiljalla yhdeksän pekan seassa on korkeintaan yksi kuningas. Sen löytäminen juuri oikealla hetkellä vaatii kaiken osumista nappiin, eikä sekään ehkä riitä. Mutta mahdollista se edelleenkin on.
Urheilua ja yritysmaailmaa voi nykyisin hyvin verrata toisiinsa. Viranomaiset valvovat Suomen lain nojalla yritysmaailmaa, dopingviranomaiset urheilumaailmaa. Yritysmaailmassa saa sakkoa ja/tai vankeutta, jos vilppi paljastuu. Urheilun puolella tulee kilpailukielto.
Yritysmaailmassa joku keksii hyvän tuotteen ja tekee rahaa. Kusettaako kilpaileva yrittäjä niin paljon kuin kerkiää ja keplottelee itsensä hämärähommilla samalle viivalle? Viilataanko verottajaa linsiin niin paljon kuin sielu sietää kilpailukyvyn saavuttamiseksi? Kusetetaanko asiakastakin? Kaikkiin kysymyksiin voi vastata sekä kyllä että ei. Riippuu yrityksestä ja sen johtoportaan moraalista. Tismalleen kuten urheilussakin. Yrityksen paikalla on urheilija ja johtoportaassa valmentajat. Sellaista elämä on.
Kyllä se nyt vaan on niin, että jos Venäjällä järjestettäisiin Tour De Siperia ja lyötäisiin muutama miljoona euroa palkintorahaa voittajalle, niin moniko
huipuista jättäisi kisat väliin?
raha ratkaisee.
”Kusetetaanko asiakastakin? Kaikkiin kysymyksiin voi vastata sekä kyllä että ei. Riippuu yrityksestä ja sen johtoportaan moraalista”.
Tässä ollaan asian ytimessä. Ei urheilun moraali poikkea muusta yhteiskunnan moraalista tai jos poikkeaa, se on pikkuisen korkeammalla. Tämä johtuu siitä, että käryämisen riski on kuitenkin olemassa ja julkinen teilaus on raakaa ja ystävät sen jälkeen vähissä. Tavallisessa elämässä pikku vilpeistä pääsee yleensä helpolla.
Fis:n entinen lääkäri Tapio Wideman kertoili, että Lahden kisoissa puolella mitalisteista oli epänormaalit veriarvot. Monet unohtavat tuon lauseen toisen merkityksen, sen, että puolet oli liikkeellä ns. puhtailla jauhoilla. Voidaanko väittää, että haukkuessamme urheilijoita doupingista, joka toinen kerta pilkka menee väärään osoitteeseen?
Lehdessä oli juttu siitä, kuinka Pirjo Muranen oli tehnyt valmentajansa Reijo Jylhän kanssa kovan ratkaisun viime toukokuussa. Kaikki laitetaan yhden kortin varaan ja kuntopiikki tähdätään vain olympialaisiin. No ei onnistunut. Tehtiinkö tämä siksi, että tiedossa oli, että vain tällaisella panostuksella ollaan mitaleilla olympialaisissa puhtain paperein? Ehkä ei. Pirjo ei kuitenkaan kärähtänyt Lahdessa.
Moro Late
Hyvä kolumni, niin kuin siulta yleensäkin. Itse tarkkailen urheilua lähinnä sohvan nurkasta, ilman sen suurempia analyyttisiä ajatuksia.
Kysyisin kuitenkin sinulta mielipidettä dopingrangaistuksiin liittyen; kun olympialaiset on kerran puhtaat mainonnasta, niin eikö olympiakisoissa käryäjille voisi määrätä elinikäistä kilpailukieltoa? Mielestäni rangaistus olisi sopiva, jos uheilija kerta osoittaa niin suurta epäkunnioitusta kisoja ja kilpakumppaneitaan kohtaan.
sä olet Hollo kyllä ykkönen Suomen urheiluasiantuntijoista, ja vieläpä niin hauskakin
ja ilman kiellettyjä menetelmiä. Tämäkin juttu on just niin kuin asiat on
Niin, toivottavasti doupingin laajuus tulisi päivänvaloon jossain vaiheessa.
toiveajattelu tulee tässä: Suomen hiihtojohto ja sen myötä myös muut hiihtomaat tulisivat kaapista ulos ja kertoisivat kuinka tavallista ja normaalia toimintaa douping on ollut.
Viittaan tässä mm. vuoteen 2001. En millään jaksa uskoa että suomalaiset olivat ainoita douppaajia. He jäivät kiinni huolimattomuuttaan, ja muutama kaveri on ristiinnaulittu ja muut ”viattomat” katsovat säälien uhreja ja tietäen että tuolla voisi ihan yhtä hyvin olla minäkin. Ei heilläkään helppoa varmasti ole.
Toivottavasti olen kuitenkin väärässä tässä asiassa…valitettavasti tällainen ajatus on syntynyt vuosien varrella. Ja en varmasti ole ainoa.
Totuus puhdistaa!!
Kyllähän se näin täytyy olla. Ja hiihtoliiton johto sitten porukalla pudisteli päitään ja olivat oikein harmissaan tapahtuneesta. Niinkun nyt ei se turvonnut mafiapäällikkö muka tiennyt mistään mistään. Oli pommin varmasti lääkärille muitten sankareitten kanssa antanut tarkat ohjeet. Sitten vaan ne vähemmän tärkeet tyypit heitettiin surutta roviolle. Oli huvittavaa tavallaan seurata sitä silloista lehdistötilaisuutta kun sen näki oikein pomojen naamoista että vähän jännittää josko joku sittenkin laulaa…
Eikö rahapalkinnot ja mitalit voisi ottaa pois, jos jäisi kiinni dopingista? Siis myös takautuvasti, koko uran ajalta! Kun käryn jälkeen 5 vuotta huipulla urheilleella ja 200 000€ vuodessa tienanneella olisikin yhtäkkiä miljoona velkaa sponsoreille ja yhteiskunnalle, niin ehkä se pistäisi miettimään.
Olen aina ihmetellyt kun käryn käydessä otetaan vain kyseisen kisan mitali pois. Uskooko joku pätkääkään siihen että esim Myllylän yksikään arvokisamitali olisi tullut puhtaasti? Nyt roisto, eilen roisto, noin se doping-asioissa menee.
Terve Mikko ja muutkin.
Omasta puolestani kannatan äärimmäisen kovia rangaistuksia dopingista. Mikä ettei olympiakärystä voisi saada elinikäistä, mutta miksi ei sama juttu koskisi jokaista käryä. No siksi tietenkin, että lakimiesten armeija puolustaa tässäkin tapauksessa urheilijan oikeuksia ja ”pientä ihmistä”. Se on ihan hyvä asia, jos oikeasti testaamisessa on tyritty. Mutta käytäntö on vain mennyt siihen, että juristit kaivelevat kaikki mahdolliset muotovirheet ja muut porsaanreiät tyyliin: testilomake oli allekirjoitettu vääränvärisellä kynällä. Noin aluksi voitaisiin rangaistukset tuplata ja jonkinlainen taloudellinen sanktio olisi paikallaan. Tosin sponsoreillahan näitä pykäliä sopimuksissaan jo lähes poikkeuksetta on. Eri asia, saavatko koskaan rahojaan takaisin.
Mitäpä jos isot pojat päättäisivät, että jokainen maailmancupeihin ja arvokisoihin osallistuva urheilija joutuu allekirjoittamaan sitoumuksen, jossa hän lupaa olla käyttämättä kiellettyjä aineita ja hyväksyy sanktiot ilman mutinoita. Jos epäselvyyksiä tulee, olisi erikseen nimetty juristipaneli (joku CAS:in tyyppinen), joka ratkaisisi kaikki kiistat mahdollisimman puolueettomasti ja tasapuolisesti. Mikään ei tällaista ymmärtääkseni estäisi, nuo olisivat sääntöjä, joihin pitää yksiselitteisesti sitoutua, jos haluaa mukana olla.
Late
Hiihtourheilusta on mennyt se lapsuuden hohdokas maku näiden douping asioiden myötä. Ennen vanhaan kokoonnuuttiin kuouluissa ja kodeissa hiihtostudioon ja kannatettiin ääni kipeäksi suomalaisia. Silloin ei puhuttu doupingista. Lahden jälkeen kaikki muuttui, nyt kun tietoa siitä on enemmän kaikkeen tulee epäilys. Näissäkin kisoissa maailmancupiin nähden on hiihdossa nähty ihmeellisiä nousuja mitalikantaa. Eräät Venäläiset, Virolaiset ja Italialaiset hiihtäjät nostivat tasoaan huimasti juuri ennen kisoja. Väkisinkin tulee mieleen, että millä mennään?
Silti en edelleenkään jaksa uskoa siihen, että Murasen Pirjo, Heikkisen Matti tai Charlot Kalla olisivat douppaajia. Kyllä suuri osa on kisoissa puhtaasti urheilevia urheilijoita, muutama mätä peruna pilaa vain koko laijin maineen.
”Omasta puolestani kannatan äärimmäisen kovia rangaistuksia dopingista”.
Ruotsin ampumahiihtäjä B Ferry toivoi doupingin käyttäjille kuolemanrangaistusta. Sitähän ei Suomessa saa edes sarjamurhaaja…
Taloudellinen sanktio lienee paras ehkäisemään kiellettyjä keinoja. Mutta miten ne isot pojat saadaan oikeasti mukaan leikkiin..
Maat ja lajit eivät ole keskenään nyt tasa-arvoisessa tilanteessa. Jalkapallossakin kärynneitä on riittänyt, mutta rangaistukset ovat ollleet lievempiä ja Fifa ei millään halunnut tulla mukaan Wada-toimintaan. Ensi kesän kisoissa douping ei ole minkäänlainen puheenaihe. Ja parhaat pelaajat ovat ottelumäärien takia ihan kestävyysurheilijoihin verrattavassa rasituksessa.
Jokaisen neropatin joka on sitä mieltä että ”kaikki käyttää” tai ”kyllä doping pitää sallia” tulisi lukea tämä Hollon kirjoitus.