Lex Hollo

Eurooppalaisen jalkapalloilun pumpatuin seura 2000-luvulla on portugalilainen FC Porto. Nytkin seura menetti tähtikaksikkonsa Joao Moutinhon ja James Rodriguezin Monacoon. Mutta toisaalta, kassaan kilahti herroista 70 miljoonaa euroa.

Sama laulu on jatkunut siitä asti, kun Jose Mourinho johdatti Porton 2004 sensaatiomaisesti Mestarien liigan voittoon. Se oli seuran urheilullinen kohokohta. Kentillä ei ole sen koommin yhtä lujaa mennyt, mutta siirtomarkkinoilla sitäkin huimemmin. Siinä missä sheikit ja oligarkit heittelevät rahojaan tuuleen maksamalla keskinkertaisistakin pelaajista mielettömiä summia, on Porto netonnut pelkästään pelaajakaupoilla tuon suuren vuoden 2004 jälkeen jo yli 400 miljoonaa euroa. Ei pölhömpää bisnestä. Hyvä esimerkki on juuri Moutinhon ja Rodriguezin myynti Monacoon. 2010 Porto maksoi kaksikosta yhteensä 18,4 miljoonaa, nyt Monaco pulittaa ukoista liki nelinkertaisen summan.

Viime kaudella sisään tuli yhtä paljon rahaa, kun Zenit maksoi Hulkista mielipuoliset 55 miljoonaa ja Fredy Guarinista sekä Alvaro Pereirastakin netottiin yli 10 miljoonaa euroa per verssi.

2011 Radamel Falcao lähti Atletico Madridiin 47 miljoonalla. 2010 myytiin Raul Meireiles Liverpooliin 13 miljoonalla eurolla ja Bruno Alves 22 miljoonalla Zenitiin.

2009 Lizandro Lopez kaupattiin Lyoniin 29 miljoonalla, Lucho Gonzales 20 miljoonalla Marseille´hin ja Aly Cissokho Lyoniin 15 miljoonalla.

2008 Jose Bosingwa lähti Chelseaan 20 miljoonalla ja Ricardo Quaresma Interiin 25 miljoonalla. 2007 meni Pepe Real Madridiin 30 miljoonalla ja Anderson Manchester Unitediin 25 miljoonalla.

2005 Maniche siirtyi Portosta Moskovan Dynamoon 16 miljoonalla ja 2004 UCL-triumfin jälkimainingeissa myytiin Ricardo Carvalho noin 30 miljoonalla sekä Paulo Ferreira 20 miljoonalla Chelseaan sekä Deco 21 miljoonalla Barcelonaan.

Lista on käsittämätön, mykistäväkin. Erittäin harvasta pelaajasta Porto on koskaan maksanut ylihintaa tai joutunut myymään hänet lopulta halvemmalla mitä oli hankkinut. Pikemminkin tismalleen päinvastoin.

Ja yhdestäkään toisesta seurasta ei ole myyty 2000-luvulla näin paljon pelaajia tällaisilla summilla. Jos ei Porto olekaan enää urheilullisesti aivan terävimmässä maanosan kärjessä, taloudellisesti se on ylivoimainen ykkönen. Ja voittihan se silti Eurooppa liigan 2011 ja on kahminut 2000-luvulla yhdeksän Portugalin mestaruutta.

Ajax on ollut pitkään tunnettu siitä, että se kasvattaa omat pelaajansa alusta saakka ja myy heidät sitten eteenpäin. Porton taktiikka on ollut ostaa halvalla ja myydä kalliilla. On suoranainen ihme, miksi niin moni seuran pelaajista on nostanut arvonsa pilviin portugalilaisseurassa.

Kansainvälisillä jalkapallokentillä toivoisi näkevänsä enemmänkin Porton ja Ajaxin kaltaisia seuroja. On vain käytännössä miltei mahdotonta toimia kuten ne toimivat ja menestyä samalla ihan terävimmällä huipulla; menestys vaatii aina hintansa ja liian usein se on aivan liian iso. Terveellä pohjalla toimivilla seuroilla on hankaluutensa urheilullisella puolella, mutta sheikeille ja oligarkeille 100 miljoonan menettäminen tuntuu samalta kuin itse laittaisi yhden lottorivin, eikä voittoja tulisi.

Jos rehellisiä ollaan, niin kummalle toivoisit enemmän menestystä; PSG:n ja Manchester Cityn kaltaisille ökytörsääjille vai omat siirtonsa viimeiseen saakka fiksusti ja harkiten tekeville portoille ja ajaxeille?

Valioliigan viimeisellä kierroksella panosta oli enää Arsenalilla ja Tottenhamilla, jotka pelasivat viimeisestä UCL-paikasta ensi kaudelle. Lontoolaisverivihollisista Tottenham jäi monessakin mielessä nuolemaan näppejään.

Arsenal hoiteli Newcastlessa voiton, mikä riitti varmistamaan paikan Mestarien liigassa. Tottenham sai pientä toivoa ottelun lopussa, kun Gareth Bale iski joukkueen johtoon fantastisen hienolla laukauksella. Se ei kuitenkaan riittänyt. Ja juuri siksi tämä peli saattoi hyvin olla Balen viimeinen Spursin paidassa. Kaveri on antanut ymmärtää, että Mestarien liigaan olisi päästävä pelaamaan, eikä ihme. Bale on tällä hetkellä kiistatta yksi maailman parhaita ja valovoimaisimpia pelaajia. Missä hän sitten ensi kaudella pelaa, on vielä hämärän peitossa. Oma veikkaukseni on, että eräässä manchesterilaisseurassa.

Tästä pääsemmekin natisevalla aasinsillalla Sir Alex Fergusonin jäähyväisiin. Ja millaiset ne olivatkaan! Kymmenen maalin karkeloissa West Bromwichin Hawthornsilla United johti kymmenen minuuttia ennen loppua 5-2, mutta isännät tasoittivat pelin. Se ei kuitenkaan haitannut oikeastaan yhtään ketään. Sir Alex on työnsä tehnyt ja siitä huikealle managerilegendalle kaikki kunnia. Siinä varjossa itselleen hyvin ominaiset eli huomaamattomat jäähyväiset sai myös kentälle viimeiseksi 20 minuutiksi vaihdettu Paul Scholes, varsinainen United-legenda hänkin. 38-vuotias Scholes pelasi aktiivina yli 20 vuotta ja joka ikisen seurajoukkuepelin Unitedin paidassa. Otteluita tuli liki 500 kappaletta ja maaleja reilut sata. Ensimmäinen niistä vuonna 1994 ja sen jälkeen liigamaali joka ikisellä kaudella. Respect. Nöyrä punapää on ollut yksi Unitedin suuruuden kulmakiviä.

Liverpoolissa nähtiin kovaluisen taistelijan Jamie Carragherin jäähyväiset. Hän on palvellut omaa seuraansa umpiuskollisesti Scholesin tavoin. Ensimmäinen liigapeli punapaidassa nähtiin 1995 ja sen jälkeen Carragher on pelannut vain ja ainoastaan Liverpoolissa. On hienoa, että näitä seurauskollisia kavereita yhä löytyy. Tosin tässä taidetaan viedä nyt viimeisiä muinaisjäänteitä, tällainen uskollisuus ei ole valitettavasti enää tätä päivää. Iso hatunnosto Carragherille, joka on raivannut isolla työllä ja suurella sydämellä paikkansa Liverpoolin fanien sieluihin.

Michael Owen lopetti uransa Stoken paidassa paljon vaatimattomammin juhlamenoin. Tuo kerran niin fantastinen hyökkääjä lasketteli uransa viime vuodet pelkkää alamäkeä. Owen oli parhaimmillaan nuorena kollina Liverpoolissa. Siirto Real Madridin kautta Newcastleen ei onnistunut ja Owen alkoi taantua ihmeellisellä vauhdilla. Toki loukkaantumisiakin oli, mutta silti käy jotenkin sääliksi, kun kerran niin suuri pelaaja lähtee näin surkeiden kausien jälkeen; neljän viime kauden aikana syntyi vain murheelliset kuusi liigaosumaa.

Fernando Torres hyvästeli Chelsean tänään Stamford Bridgellä. Ei hullummin, sillä hän teki voittomaalin Evertonia vastaan. Myös Torres pelasi parhaat vuotensa Liverpoolissa, siirto Chelseaan ja aika Lontoossa oli hintalappuun ja odotuksiin nähden lähinnä katastrofi. Vieläkö liki kolmekymppinen espanjalainen nousee urallaan uuteen lentoon toisessa ympäristössä? Veikkaukseni on, että hän suuntaa takaisin kotiin Espanjan kentille.

Rafa Benitezkin sai vilkutella mitä todennäköisimmin viimeisen kerran Stamford Bridgen yleisölle, ensi kaudella kentän reunalla heiluttelee todennäköisesti eräs tyylikkäästi harmaantuva portugalilainen.

FA cupin finaalitappio Wiganille oli liikaa Manchester Cityn sheikeille ja Roberto Mancinille annettiin monoa melko mauttomasti ennen kauden viimeistä ottelua. Tiedä sitten johtuiko juuri siitä, mutta Cityn viimeinen kotiottelu päättyi kammottavaan esitykseen ja 2-3-tappioon Norwichille. Ensi kaudella puikoissa lienee Malagassa loistotyötä tehnyt chileläisvelho Manuel Pellegrini.

Valioliigassa ei nähty tällä kaudella mitään suuria yllätyksiä. Manchester United voitti ylivoimaisesti mestaruuden, UCL:ään menivät Manchester City, Chelsea ja Arsenal. Josko ensi kaudesta olisi luvassa mielenkiintoisempi ja tiukempi taistelu mestaruudesta.

Sir Alex Fergusonin lopettamispäätöstä on odotettu monena vuonna jopa paljon enemmän kuin nyt. Tämän kauden jälkeen eli reilun kuukauden kuluttua hänen uskomaton manageriuransa on ohi.

Onhan se nykypäivän jalkapallossa suorastaan jo kornia, että yksi manageri valmentaa samaa seuraa 26 vuotta ja voittaa 38 pokaalia. Sellainen sopisi jonnekin viime vuosisadan puoliväliin, muttei enää tähän päivään. Mestarien liigan pyttyjä Sir Alex on nostellut kahdesti ja Valioliigan mestaruustunnelman hän on päässyt kokemaan hämmästyttävät 13 kertaa eli keskimäärin useammin kuin joka kolmannella managerikaudellaan Unitedissa. Tämän isommaksi ei enää legenda tule.

Vaikka Ferguson pystyi tälläkin kaudella piiskaamaan joukkueensa ylivoimaiseen liigamestaruuteen, eväät UCL:ssä oli nopeasti syöty. Sir Alex alkoi hiukkasen pudota nykyjalkapalloilun nyanssien kelkasta, minkä hän lopettamispäätöksensä perusteella oli itsekin vähintään aistimassa. Mutta se ei ole ihme, 71-vuotias legenda on nähnyt jo niin monta ”uutta” taktista aikakautta ja tapaa organisoida peliä sekä uudistunut itse niin moneen kertaan, että jossain vaiheessa jokaisella tulee väkisin raja vastaan. Nyt Ferguson lähtee kotiin viettämään enemmän kuin ansaittuja eläkepäiviä. Leppeitä iltoja nojatuolissa viskilasin äärellä, Sir Alex.

On helppo kuvitella, että Manchester Unitedin ytimessä on juuri nyt hiukan alaston olo. Sitten vuoden 1986 kenenkään ei ole ollut tarvis miettiä managerikysymystä, saati sen vaikutuksia pelilliseen puoleen. Nyt on sen aika. Vaikka sinänsä edes kysymys siitä, kuka voisi korvata Sir Alexin, on vähintään absurdi. Yksi mielenkiintoinen nyanssi on sekin, tuleeko United jatkamaan kärsivällistä linjaansa tulevan managerinsa kanssa? En jaksa oikein uskoa, että nykyhektisessä tuloksentekoyhteiskunnassa se on mahdollista, vaikka sellaista kovasti toivoisinkin. Todennäköisempää on, että jatkuvuuden sijaan United tekee (tai on jo tehnyt) valinnan, jolla pyritään varmistamaan menestys lähivuosina.

Seuraajaehdokkaiden nimiä on jo alkanut pulpahdella. Yksi varteen otettavista voisi hyvin olla Evertonissa pitkään vaikuttanut David Moyes. Hänen ongelmansa saattaa kuitenkin piillä siinä, että hän on joutunut raapimaan viime vuodet kehnoilla resursseilla joukkueistaan kaiken irti ja enemmänkin. Siinä hän on onnistunut erinomaisesti, mutta miten homma mahtaisi toimia, kun pelimerkkejä olisi enemmän ja keskimääräinen pelaajastatus huomattavasti korkeampi? Riittäisikö auktoriteetti Sir Alexin jälkeen? Riittääkö kenelläkään?

Jose Mourinhon ja Dortmundissa fantastista työtä tehneen Jürgen Kloppin nimet ovat vilahdelleet vahvimmin spekulaatioissa Moyesin lisäksi. Tämän tason kaliiberiä United tarvitseekin. ManU ei ole seura, jonka ohjat voi antaa jollekin siipiään kokeilemaan lähtevälle oman kylän pojalle kuten esimerkiksi Englannin maajoukkueen valmennusryhmään kuuluvalle Gary Nevillelle.
Klopp voisi olla ainakin keskipitkänmatkan ratkaisu. Hän on urallaan huikeassa nousussa ja johdattaa pian joukkonsa UCL-finaaliin. Yksi kysymys tietysti on, miksi Klopp haluaisi vaihtaa yhden maailman parhaista seurajoukkueista hiukan heikompaan? Tokko pelkkien perinteiden vuoksi.

Mourinhon ongelma puolestaan on se, että hän on projektivalmentaja. Missään mies ei ole muutamaa kautta pidempään viihtynyt tai häntä ei ole kestetty. Mourinhon ego on jo niin suuri, että se tahtoo ajaa rationaalisten järkiasioiden edelle. Penkittää nyt Iker Casillas ja väittää vakavalla naamalla hänen olevan huonompi maalivahti kuin Diego Lopez…
Toisaalta Mourinho voisi olla hyvinkin mies, joka lietsoisi Unitedin uudelleen UCL:n terävimpään kärkeen. Puolensa siinäkin. Vaikka parin menestysvuoden jälkeen muualle menisikin.

On selvää, että vaikka Mourinho on jo vihjaillut palaavansa Chelseaan, Fergusonin eläkepäätös pistää hänet miettimään uudelleen ja yhä ankarammin omaa tulevaisuuttaan. Ja niin se pistää monen muunkin. Manchester Unitedin managerin paikka on taatusti yksi halutuimmista, vaikka saappaat, jotka pitäisi täyttää, ovatkin joka ikiselle ehdokkaalle aivan liian isot

Kovin harva uskoi syksyllä, että Mestarien liigan finaalissa Wembleyllä toukokuussa 2013 pelaa kaksi saksalaisjoukkuetta. Futismaailman himotuimman pytyn kohtalon ratkovat Bayern München ja Borussia Dortmund.

Ja ettei liian helpoksi menisi, joukkueet kohtaavat ikään kuin kenraaliharjoituksena lauantaina Bundesliigan ottelussa Dortmundissa. Mestaruuden kannalta ottelu on merkityksetön, sillä Bayern johtaa liigaa jo 20 pisteellä. Silti on aivan varmaa, ettei kentällä anneta armoa, kun haetaan askelmerkkejä ja taistelupareja kolmen viikon päästä pelattavaan UCL-finaaliin. Joukkueiden yhdeksän viime kohtaamisen saldo on 5-3 Dortmundille, kerran on pelattu tasan. Finaalissa voi tapahtua ihan mitä tahansa, vaikka Bayern monen papereissa suosikki onkin.

Bayernin välieräesitys Barcelonaa vastaan oli mykistävä. Ilman Leo Messiä Barcelona oli kuin orpo piruparka. Messi ei ole viime vuosien aikana ollut juurikaan loukkaantuneena, vasta nyt Barca on joutunut tilanteeseen, jossa heidän pitäisi selviytyä ilman kultapoikaansa. Ei onnistunut. Se kertoo Barcelonasta vähän liikaakin. On hankala kuvitella Bayernin joukkueesta yhtäkään sellaista pelaajaa, jonka poissaolo näkyisi käytännössä juuri millään tavalla joukkueen suorituksessa. Siinä on näiden kahden joukkueen suurin ero. Ja siksi näistä joukkueista Bayern pelaa finaalissa.

Välierien yhteismaalit olivat Bayernille käsittämättömät 7-0. Saksalaisten maalivahti Manuel Neuer torjui molemmissa otteluissa yhden laukauksen. Miten tämä voi olla mahdollista, kun vastassa oli joukkue, jota on viime vuodet suitsutettu lähes ilman soraääniä maailman parhaaksi? On pakko kysyä, onko Xavin ja Iniestan aika keskikentän maagikoina ohi, vai nähtiinkö nyt vain kaksi peräkkäistä työtapaturmaa? Cesc Fabregas ei ole missään vaiheessa istunut Barcelonan pelisysteemiin, hän oli täysin turha hankinta. Alexis Sanchezista voi sanoa tismalleen samaa. On aivan selvää, että Barcelonan on jatkossa mietittävä entistä tarkemmin, ketä joukkueeseen hankitaan ja mihin rooliin. Jos nämä välieräottelut eivät silmiä aukaise, ei sitten mikään.

Tämä on tietysti mieletöntä jälkihurskastelua, en minä ainakaan nähnyt, että näin voisi koskaan käydä. Mutta niin vain kävi, eikä Barcelonalla ole varaa olla analysoimatta viimeisen päälle tarkasti, miksi moinen tapahtui. Vaikka nyt puhutaankin pelkästään Messistä, on syytä muistaa, että myös Barcelonan alakerran ehdoton liideri ja koko joukkueen henkinen johtaja Carles Puyol puuttui näistä peleistä. Ilman häntä puolustuksesta ei löytynyt koossa pitävää liimaa; tuloksena seitsemän maalia omiin kahdessa pelissä. Puyolin merkitys joukkueelle on vähintään yhtä iso kuin Messin.

Dortmund hävisi 0-2 tiistaina Madridissa, mutta meni ansaitusti finaaliin. Maalipaikkoja molemmilla oli vaikka kuinka, mutta osumat jäivät ihan pelin loppuun. Dortmund vetäytyi hiukan liian aikaisin ja liian syvälle, mutta tällä kertaa se ei kostautunut. Vaikka kokonaistilanne meni tiukaksi, olisi Dortmund voinut hyvin niitata sinetin finaalipaikalleen jo aikaisemmin, mutta Robert Lewandowski ja Ilkay Gündogan eivät tällä kertaa laittaneet paikoistaan sisään. Ensimmäisessä osaottelussa nimenomaan puolalainen Lewandowski onnistui kaikessa.

Pelin jälkeen Jose Mourinho piti tunteikkaan puheen, jossa hän kertoi rivien välistä siirtyvänsä ensi kaudeksi muualle. Eikä kenellekään tainnut jäänä epäselväksi, että määränpää on Chelsea. Real Madridin kausi on ollut paha pettymys ja uudistumista tarvitaan paitsi valmennukseen myös pelaajistoon. Kovin monta vuotta Real ei enää voi jäädä La Ligassa arkkivihollisensa Barcelonan varjoon; viidestä viime mestaruudesta Barca on vienyt nimiinsä neljä. Uusi nousu olisi ollut Mourinholle oiva haaste, mutta hän ei selkeästikään viihdy Madridissa, eikä etenkään seuran ilmapiirissä. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, mitä uutta Mourinho tuo Chelseaan. Hän ei varmasti itse edes mieti epäonnistuvansa, mutta mitä jos niin käy? Silloin lempinimi The Special One on historiaa.

UCL:n saksalaisfinaalista on tulossa huima ottelu. Molemmat joukkueet pelaavat tasapainoista ja kokonaisvaltaista jalkapalloa. Molemmilla on murhaava kyky iskeä maaleja silloin, kun tilaisuus tulee. Kumpikaan ei lähde peruuttelemaan. Ero vuoden takaiseen Bayern-Chelsea –finaaliin tulee olemaan kuin yöllä ja päivällä ja mikäs sen parempaa.

Missä olit, kun Leo Messi puhalteli totaalisen turhautuneena tukkaansa ja Barcelona sai elämänsä löylytyksen?

Bayern München järjesti fantastisen näytöksen kotiareenallaan, kun se laittoi Barcelonaa pataan Mestarien liigan ensimmäisessä välierässä peräti 4-0. Ja mikä merkittävintä, Barcelonalla ei ollut ottelussa mitään jakoa. Ei missään vaiheessa.

Harvoin on yksikään Barcelonan pelaajista ollut vastaavassa saunassa. Joukkueen murheen ruumiillistuma oli nuori puolustaja Marc Bartra, jolta ei tänään onnistunut yhtään mikään. Hän oli yhtä hukassa molemmissa päissä. 22-vuotias kaveri oli elämänsä maalintekopaikassa 3-0-tilanteessa, mutta laukaus painui avaruuteen. Jos hän olisi avopaikasta maalin tehnyt, olisi asetelma toiseen osaotteluun täysin toinen. Puolustuksessa kaveria vietiin kuin viiksekästä miestä päivätansseissa.

Toinen surkeuden ruumiillistuma oli Jordi Alba, jonka käämi paloi 89. minuutin kohdalla, kun hän heitti Arjen Robbenia pallolla naamaan. Ulosajo olisi ollut ainoa oikea tuomio. Koville otti murskatappio Barcelonan aina kaiken voittaneille silkkihanureille. Entäpä sitten Messi? Murheellista hiippailua ilman yhtäkään nerokasta oivallusta tai onnistumista. Reisivaivainen tai ei, todella heikko esitys.

Barcelona ei saanut peliään auki missään vaiheessa. Bayern Münchenin taktiikka onnistui tismalleen nappiin ja jokainen pelaaja tuntui olevan koko ajan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Prässi oli juuri sellaista, mitä Barcelonaa vastaan pitääkin olla. Senttiäkään tilaa ei saksalaispuolustuksen keskelle tullut missään vaiheessa. Bayern oli mykistävän ylivoimainen. Maalivahti Manuel Neuer ei joutunut juurikaan hikoilemaan; tilastojen mukaan hän torjui ottelussa tasan yhden kerran. Kuka olisi uskonut?

Nyky-Barcelona on ilmiselvästi tiensä päässä. Joukkueen on uudistuttava ja uudistettava pelitapansa. Pyytämättä ja yllättäen tulee mieleen, kuinka paljon nyt alkaa näkyä se, että Espanjan liigan tasoerot ovat karmaisevat; kun illasta iltaan ei tarvitse yrittää likikään kaikkeaan, veltostuu pirteämpikin ryhmä. Toisaalta Bayern johtaa Bundesliigaa 20 pisteellä ja on hävinnyt tällä kaudella vain yhden ottelun.

Kaiken muun lisäksi Bayernilta vietiin ainakin kaksi pilkkua viheltämättömien käsivirheiden takia. Maalintekoyritykset menivät isännille 13-4, kulmapotkut 11-4. Ylivoima oli totaalista.

Tuomarivirheitä nähtiin ottelussa tukuittain, mutta ne eivät peliä ratkaisseet. Pilkkuja jäi viheltämättä, paitsiomaali tehtiin ja Thomas Müllerin koripalloscreeni meni tyystin tuomarien silmien ohi. Virheet menivät kuitenkin tasan joukkueiden kesken.

Jotenkin hienoa on, että saksalaiset joukkueet jyräävät. Saksan ja Espanjan liigat ja jalkapalloseurojen toiminnat eroavat kuin yö ja päivä. Saksassa seurat ovat terveellä pohjalla, eikä velkaa ole. Espanjalaisilla velkaa on enemmän kuin Kyproksella, eikä terveestä kilpailuasetelmasta seurojen välillä voi nauramatta tai itkemättä puhua. Kuinkahan käy keskiviikkona, kun Dortmund haastaa Real Madridin? Jotenkin toivon, että finaalissa kohtaisi kaksi saksalaisjoukkuetta. Se olisi symbolinen voitto kansainväliselle jalkapalloilulle.

Espanjalaisille giganteille tekisi pelkästään hyvää joutua miettimään muutakin kuin kehen superpelaajaan ensi kaudella velkarahansa hassaisi.