Tää on viimeinen laulu,
jonka esitän
Pistän skitan koteloon
sulkeudun sun suosioon
ja lo-pe-tan.
– J. Karjalainen, “Viimeinen laulu”

Kuten olemme viimeisten parin kolmen vuoden aikana nähneet, lopettaminen on vaikeaa. Teemu Selänne ja Scott Niedermayer miettivät puolisen vuotta Stanley Cup -voiton jälkeen, halusivatko he vielä pelata NHL:ssä. Mats Sundin otti oman uransa aikalisän seuraavalla kaudella ja viimeksi pari viikkoa sitten, kun Jere Lehtinen ilmoitti uransa lopettamispäätöksestä, hänkin totesi odottaneensa kehonsa ja sydämensä reaktioita pelaamattomuuteen ennen lopettamispäätöstä.

Joillekin lopettaminen sopii hyvin, toisille vähemmän hyvin. Suomessakin on lukuisia esimerkkejä takavuosien tähdistä, jotka ovat uransa päättymisen jälkeen joutuneet enemmän tai vähemmän hunningolle. Onneksi suurin osa on löytänyt oman paikkansa, kuka aivan muissa ympyröissä, kuka kommentoimassa muiden matseja.

Ihmiset rakastuvat tarinoihin, ja siksi haluavat omien idoleidensa urien päättyvän satumaisesti. Monien mielestä Teemu Selänteen olisi pitänyt lopettaa Stanley Cup päänsä päällä ja Mats Sundinin Toronton kapteenina. (Tosin, osittain samojen ihmisten mielestä Sundinin olisi oikeastaan pitänyt luopua no trade -pykälästään ja antaa Toronton hankkia uusia pelaajia vaihtokaupassa).

Mutta elämä ei ole satua. Wayne Gretzkyn ura päättyi New York Rangersissa 62 tehopisteen kauden jälkeen. Menikö siinä Gretzkyn maine kaikkien aikojen parhaana pelaajana? Ei tietenkään. Päättyykö Teemu ura vähemmän arvokkaasti, vaikka Ducks ei Cupia enää voittaisikaan. No, ei.

Olen usein miettinyt Antti Törmäsen sanoja Ekonomi-lehden haastattelussa muutama vuosi sitten. Haastattelun loppupuolella juttelimme kiekkoiljan elämästä ja hänen uransa loppuvuosista.

Urheilu-uran aikana kaikki muu sai väistyä. Jos Jokereilla oli ottelu Lukkoa vastaan Raumalla lauantaina, Antti Törmänen oli lauantaina Raumalla – vaikka Helsingissä olisi ollut velipojan häät. No, Antilla kävi tuuri. Velipojan hääpäivänä Jokereilla oli kotiottelu.

- Karrikoidusti sanottuna, peli ei jää väliiin, vaikka olisi häät tai hautajaiset. Normaalisti, jos työntekijällä on muuta menoa, niin sitten on, mutta ei sitä urheilija edes kyseenalaista. “Mä tulen häihin sitten pelin jälkeen” oli sitten koti- tai vierasmatka. En ollut kirkossa veljeni häissä, mutta ehdin kotimatsin jälkeen juhliin. Ajatukset olivat kuitenkin ihan muualla.

Kun peliura sitten loppuu, se loppuu. Törmäselle lopettamispäätös oli selkävammasta huolimatta vaikea. Tai, päätös lopettaa oli helpompi kuin muuten, koska hän ei pystynyt pelaamaan. Vieroitusoireita vamma ei kuitenkaan poistanut.

- Loukkaantuminen tavallaan helpottaa uran päättämistä, mutta ei välttämättä tarpeeksi. Pelaaminen on niin helppoa. Nyt tuntuu, että kun vähän harjoittelisin, niin hyvin voisin vielä pelata, kun kaikki huonot asiat ovat unohtuneet. Aktiiviaikoina sitä treenaa, syö, menee päiväunille, ehkä golfia pelaamaan -- harva sanoo, että se ei ole kivaa. Minun on vaikea kuvitella mitään parempaa. Toisaalta, kuinka monta mustelmaa haluaa ottaa 38-vuotiaana. Kymmenen? Kolme kertaa viikossa?

Urheiluyleisö on kuuluisaa kriittisyydestään. Eilisen tuloksilla ja saavutuksilla ei ole merkitystä. Jääkiekkoilijatkin sanovat, että “olet yhtä hyvä kuin edellinen pelisi”.

- Välillä harmittaa joidenkin kavereiden puolesta, kun unohdetaan, kuinka huipputekijjöitä he ovat olleet. Ennen ajattelin, että on hyvä lopettaa huipulla, että ei tule kirjoittelua, tai että muuten koko urasta jää itselle huonot mielikuvat. Nyt olen sitä mieltä, että tärkeämpää on se, että saa tehdä sitä, mistä nauttii. Nyt sanonkin kaikille, että pelatkaa niin kauan kuin pystytte.

“Pelatkaa niin kauan kuin pystytte.”

Lätkässä-blogi on parivuotias. Takana kaudet 2008-09, 2009-10 ja tätäkin kautta puolet. On tullut kirjoitettua Mestareiden liigasta, MM-kisoista, Raipesta, Jannesta ja Jerestä ja Teemusta. On haukuttu ja kehuttu, ja on muisteltu vanhoja.

Mutta nyt Lätkässä-blogin taival päättyy. On minun vuoroni totutella lopettamisen aiheuttamiin vieroitusoireisiin.

Kiitos kaikille lukijoille ja