“Odotan kaikilta ammattimaista asennetta.”
– Kari Jalonen, HS, 22.1.2010.

Sanojana oli HIFK:n Kari Jalonen, mutta se olisi voinut olla kuka tahansa SM-liigavalmentajista. Ammattimainen asenne on se, johon sekä valmentajat että kannattajat vetoavat, kun odottavat pelaajien antavan parastaan. Tai, nykytermein, “pelaavan taitojensa ylärajoilla”.

Mutta onko ammattimaisuus mennyt jo liian pitkälle? Onko ammattilaisurheilu -- ja sen mukana jääkiekko -- kadottanut jotakin ammattimaistuessaan?

Sitä mieltä on ainakin Ed Smith, entinen krikettiammattilainen, joka kirjoittaa ammattimaisuudesta The Economist -lehden Intelligent Life -liitteessä. Hän aloittaa pitkän esseensä huomauttamalla, että jo sanat “amatööri” ja “ammattilainen” (siis amateur ja professional) ovat vaihtaneet merkityksellisesti paikkaa vuosien saatossa. Siinä, missä satoja vuosia sitten amatööri oli innokkaasti asiaan paneutuva, sitä “rakkaudesta lajiin” tekevä ihminen, ammattilainen oli rahanahne kähmijä.

Nykyisin ammattilainen on taidon ja osaamisen huippu, amatööri tohelo harrastelija.

Mutta kun valmentaja odottaa parikymppiseltä kiekkoilijalta ammattimaista asennetta, mitä hän odottaa? Tiukkaa keskittymistä harjoituksiin ja peleihin, varmasti. Valmentajan taktisten kuvioiden opiskelua ja omaksumista, totta kai. Mutta katoaako ammattimaisuuden mukana jotakin? Viattomuus?

Smith kertoo oman ammattilaisuransa alusta näin.

For the first time in my life, I didn’t enjoy the game.

Katsomoon näyttää toisinaan siltä, että aika moni SM-liigapelaaja tunnistaa Smithin sanat omassa ammatissaan. Amatööreinä pelaamisen aloittaneista ammattilaisista tulee suorittajia, jotka yrittävät pysytellä heille annetuissa raameissa. Ammattilaisuuteen liittyy myös vakavuus, sillä matseissahan ollaan töissä.

Peli-ilon palauttaminen saattaakin yllättäen olla hyvän valmentajan tärkein tehtävä ja rentous hänen tärkein ominaisuutensa. Ruotsin Bengt-Åke Gustafssonia ja Curt Lindströmiä ei kaikissa piireissä arvosteta suurina valmentajina, koska he antavat pelaajien päättää asioista. Arvostelijoiden mielestä Curre oli pelkkä hassuttelija, jolla kävi hyvä tuuri, kun pääsi loistavan joukkueen penkin taakse. Gustafssonin oksaa sahataan kommenteilla, “Sundinhan sitä joukkuetta johti”.

Mutta mitä sitten? Pelaajat tuskin valittivat, ja kun tuloksetkin olivat mainiot, missä vika? Ehkä rento valmentaja oli se puuttuva pala?

Toinen mielenkiintoinen asia, jonka Smith nostaa jutussaan esiin on tämä:

In 1996, my cricket team had one coach, working closely with the captain (who has much more power in cricket than in most sports). But by 2008, there were so many coaches, analysts and hangers-on that I couldn’t keep up with all their names. Geoff Boycott estimated that the current England team has an auxiliary staff of 13. Even in financially strapped county cricket, the ratio of support staff to players has grown dramatically. Players learn not to ask the question: “What is it that you do, exactly?”

Sama on tietenkin nähtävissä myös jääkiekossa. Onko peli parantunut uusammattimaisuuden ansiosta? Pelaajat ovat paremmin harjoitelleita, ja paremmassa kunnossa, mutta onko peli parantunut sen ansiosta, että vastustajien kikkoja tutkitaan videolta? Onko pelin eduksi, että joukkueella on erikseen yli- ja alivoimasta vastaavat ihmiset, kuten esimerkiksi Kanadan olympiajoukkueessa?

Scoutit kertovat mielellään, kuinka monta ottelua ovat nähneet kullakin kaudella. Se kertoo heidän -- niin juuri -- ammattimaisuudestaan. Onko paljon pelejä näkevä scoutti parempi kuin vähemmän niitä näkevä? Kuinka monen ottelun kohdalla menee raja?

Päävalmentaja haluaa löytää keinon, jolla saada oman joukkueensa pelin kulkemaan. Hän katsoo videoita yöt läpeensä, silmät punaisina, koska hän on ammattilainen.

“Ammattimaisuus” saattaa olla vain savuverho, jolla selitetään omaa tärkeyttä. Koska on ammattilainen, työhön pitää käyttää aikaa. Siitä kertoo myös toinen muotisanonta tunnollisesta pelaajasta: “Hän tulee töihin joka ilta.”

Meistä moni tietää, että töihin tuleminen ei ole se vaikea osuus. Työn tekeminen hyvin on se, mistä työnantajan pitäisi maksaa.

Totta kai peleihin voi valmistautua hyvin tai huonosti, totta kai scoutin on hyvä nähdä pelejä, ja totta kai valmentajan ja pelaajan on hyvä tietää, mitä odottaa vastustajalta.

Mutta kun pelissä -- ja elämässä -- on niin paljon asioita, joihin ei voi valmistautua, joihin ei kannata valmistautua, ja joihin valmistautuminen voi olla aivan turhaa. Vastaus ei ehkä löydy videoista. Vastausta ei ehkä ole, tai se selviää vasta jälkeenpäin, eikä sitä voi enää koskaan toistaa.

Jos joidenkin pitäisi suorittaa ulosmarssi, ja nostaa nyrkkiä pystyyn, se on pelaajat. Pelaajien pitää ottaa peli takaisin itselleen, pois valmentajien armeijalta.

Ja heidän pitäisi tulla joskus peliin vähän enemmän amatööreinä. Siinä sanan vanhassa merkityksessä.