Samaan aikaan kun Jukka Hentunen, 35, kantaa Jokereita kohti SM-liigan pudotuspelejä, ja Niko Kapanen, 31, valmistautuu Vancouverin olympiakisoihin, urheilun ajanlaskulla mitattuna muinaisen teletappiketjun kolmas jäsen, ensi viikolla 33 vuotta täyttävä Timo Pärssinen, pelaa keskimäärin vähän alle 15 minuuttia -- tarkalleen sanottuna 14 minuuttia ja yhden sekunnin -- ottelua kohden Ruotsin Elitserienin häntäpäässä, kymmenentenä olevassa Timråssa.

Hän on tehnyt keskinkertaisella peliajalla kohtuulliset tehot, 8+10=18 pistettä 38 matsissa, ja on joukkueensa viidenneksi tehokkain tällä kaudella.

Pärssisen kohdalla on hyvä uutinen, että hän pelaa, sillä mies ei kolmena Timrån kautenaan ole kertaakaan pelannut täyttä kautta. Hän on jo nyt ohittanut oman “ennätyksensä”, 34 matsia. Viimeisten viiden kauden aikana Pärssinen on pelannut vain yhdellä kaudella -- Zugissa 2005-06 -- yli 40 ottelua. Elitserienissä hän oli ennen tätä kautta ollut poissa melkein joka toisesta pelistä.

Selkävaivoista ja -vammoista kärsinyt ja viimeinkin niistä selvinnyt Pärssinen sai heikon startin tähänkin kauteen, kun hän törmsi harjoituksissa seurakaveriinsa ja loukkasi polvensa. Jarilitmasmainen vahinko pudotti hänet nelosketjuun, mutta viime viikonloppuna hän oli taas Timrån avausviisikossa, Kamil Pirosin rinnalla -- ja iski maalin.

Pärssisen paluu? Siltä viimeinkin näyttää. Karvaus ei näytä enää samalta kuin HIFK:n vuosina -- ehkä se menee Elitserienin erilaisen pelityylin piikkiin -- ja muutenkin vielä vuoden 2007 MM-kisoissa pelanneen Pärssisen pelissä tuntuu olevan enemmän rauhallista liukua kuin ennen.

Ja se on ihan hyvä asia. Ehjästä ja fiksusti pelaavasta Pärssisestä on joukkueelle enemmän hyötyä kuin sairaslistalla olevasta Pärssisestä. Ja toisaalta, vuonna 2004 SM-liigan pistepörssin ja maalikuninkuuden voittanut ja liigan parhaaksi valittu Pärssinen on vieläkin riittävän tehokas, myös rauhallisempana, kypsempänäkin versiona.

Kokeneiden pelaajien kypsyminen ja jopa oman pelityylinsä muuttaminen uran loppupuolella on ollut heikko kohtani siitä saakka, kun New York Islandersin entinen pistekunkku Bryan Trottier voitti Stanley Cupin Pittsburgh Penguinsin nelosketjun pelaajana. Vaikka kyse saattaakin olla puhtaasti itsekkäästä yrityksestä pidentää uraa ja tienata vielä vähän rahaa, tai kyvyttömyydestä lopettaa peliura kokonaan, se kuitenkin samalla pakottaa pelaajan myös tekemään epäitsekkäitä asioita joukkueen menestyksen vuoksi. Se on minusta kovinta mitä voittamisen eteen voi tehdä.

Se vaatii myös pelaajalta pelin eri osa-alueiden loistavaa hallintaa ja ymmärrystä.

Scotty Bowman laittoi 1990-luvun puolivälissä Sergei Fedorovin pelaamaan puolustajana. Fedorov, joka oli pari vuotta aikaisemmin, 1994, valittu NHL:n arvokkaimmaksi pelaajaksi, ei valittanut (ainakaan julkisesti), vaan pelasi puolustajana reilussa kymmenessä pelissä. Ja pelasi hyvin.

Vancouverin olympiakisoissa 40-vuotias Fedorov ei pelaa puolustajana, mutta on jälleen uudenlaisessa roolissa. Kukaan ei odota häneltä pistepörssin voittoa, eikä spinorama-kikkoja. Nyt Fedorov on vanhempi valtiomies, joka johtaa joukkuetta pääasiassa karismallaan, peliälyllään ja kokemuksellaan.

Suomen joukkueessa samanlainen jääkiekon jedimestari on Ville Peltonen, 36, jolta ei enää odoteta hattutemppua Ruotsin verkkoon, mutta joka pystyy huikean peliälynsä ansiosta pelaamaan riittävän hyvin melkein missä tilanteessa tahansa: Alivoimalla, tappamassa aikaa, rikkomassa vastustajan peliä, ja kun paikka tulee, pistämässä kiekon pussiin.

Teletapit ja Tupu, Hupu ja Lupu ovat kasvaneet aikuisiksi.