Andre Agassi kertoo loistavassa omaelämäkerrassaan “Open” yllättäen, kuinka hän on koko elämänsä vihannut tennistä ja kuinka hänen isänsä teki hänestä tennispelaajan pakottamalla hänet harjoittelemaan.

Isä teippasi Andre-vauvan käteen pingismailan, ja houkutteli hänet iskemään sängyn yläpuolelle viritetyn tennispallomobiilin palloja. Muutamaa vuotta myöhemmin hänen piti joka päivä palauttaa 2500 pallotykin lähettämää palloa, koska sillä tavalla pikkupoika iski vuoden aikana miljoona palloa, “eikä kukaan voi voittaa poikaa, joka iskee miljoona palloa vuodessa”.

Vastakkain kaksi vahvaa voimaa: harjoittelu ja oma tahto. (Tosin, oma tahto jäi pahasti isän tahdon alle).

Andre hakkasi omat legendaariset huipuksi tekevät 10 000 harjoitustuntiaan jo ennen 14:ttä syntymäpäiväänsä ja vaikka hän omien sanojensa mukaan aidosti vihasi tennistä, harjoittelu teki hänestä maailman huipun, maailman ykköspelaajan. Aina ei tarvitse siis tehdä vain sitä mistä pitää tullakseen hyväksi.

Harva vain jaksaa harjoitella asioita, joista ei pidä.

Agassi myös kuvaa kirjassaan tennistä maailman yksinäisimmäksi lajiksi, koska edes vastustajaan ei pääse iholle. Vastustaja on verkon takana, kymmenien metrien päässä.

Joukkueurheilussa, pallopeleissä, ei ole samanlaista yksinäisyyttä. Joukkuepelissä ryhmän jäsenet tekevät kaikkensa yhteisen hyvän eteen. “There’s no ‘I’ in ‘team’” ja “Laget före jaget”. Ja sama suomeksi. Egot jätetään narikkaan.

Jääkiekossa lasketaan syöttöpisteetkin tarkasti. Niille annetaan pistepörssissä samanlainen painoarvo kuin maaleille, ja syystäkin. Pelin luonteeseen kuuluu, että kiekko liikkuu nopeasti pelaajalta toiselle, soolosuorituksia näkee harvoin.

Usein, melkein jokaisessa ottelussa näkee maalin, josta voi helposti sanoa, että syöttö teki sen maalin.

En halua missään nimessä aliarvioida maalintekijöiden merkitystä. Jonkun pitää aina tehdä se viimeinen työ, olla oikeassa paikassa toimittamassa kiekko verkkoon. Se on arvokas taito.

Mutta minulle yksi pelien palkitsevimmista hetkistä -- niin jäällä pelaajana, tasosta riippumatta, kuin katsojanakin -- on se sekunnin murto-osa, jolloin kiekko on mennyt maaliin, ja sen sinne laukonut pelaaja tajuaa, että kiekko on maalissa, ja tuulettaa.

Sitten. Sen sijaan, että hän repisi pelipaidan päältään ja spurttaisi keskiympyrään tekemään hyvin harjoiteltua tuuletusshowta, hän etsii katsellaan syöttäjän. Hymyilee. Nyökkää. Osoittaa sormellaan syöttäjää, ja kiittää, koska hän tietää. Ja hän tietää, että syöttäjä tietää. Syöttäjä nyökkää, hymyilee koko naamallaan. Hän tietää. He tekivät maalin yhdessä.

Ilman yhtä ei ole toista, eikä ole maalia.

Siinä lyhyessä hetkessä ei ole vihollisia, ei kateutta, ei tennispelaajan yksinäisyyttä. Vain aitoa riemua. Se tarttuu.