Itävallassa on tekeillä Euroopan ennätys, jos vain Klagenfurt saa erikoislupansa järjestykseen. Klagenfurt ja Villach pelaavat nimittäin nyt jo kovin trendikkään ulkoilmamatsin lauantaina, ja vaikka stadionille mahtuukin “vain” 27,500 katsojaa, kapasiteetti halutaan nostaa erikoisjärjestelyin 31,500:aan.
Se toisi jääkiekon eurooppalaisen katsojaennätyksen Itävaltaan, sillä välipäivinä Göteborgissa Ullevilla pelatun Frölundan ja Färjestadin matsin yleisömäärä oli 31 144.
Hauskaa. Lippuja olisi mennyt molemmissa paikoissa paljon enemmänkin, joten ainakin tällaisilla jääkiekon erikoistapahtumilla olisi lisääkin kysyntää, myös Atlantin tällä puolen.
NHL:n kolmas Winter Classic oli niinikään ilmeinen menestys, markkinoillisella puolella -- ja sehän näissä otteluissa onkin tärkeintä. Valtakunnallisen TV-kanava NBC:n katsojaluvut eivät tosin olleet järin huikeat, muutama miljoona katsojaa, hieman vähemmän kuin edellisenä vuonna, mutta saman verran kuin ensimmäisellä Classicillä. Mainostulot olivat kasvaneet.
Bostonissa, jossa ottelu pelattiin, kiinnostus oli aivan baseballin Red Soxin ja koripallon Celticsin parhaiden matsien tasolla. (Tosin, muutaman miljoonan pienempi).
Huomiota matsi kuitenkin taas sai, ja oli jopa Twitterin trendiaiheita.
Frölunda pelasi vuoden 1962 pelipaidoissa ja paikalla oli saman vuoden joukkueen pelaajat. Bostonissa ensimmäiseen aloitukseen kyyristyivät Bobby Clarke ja Bobby Orr. Olihan se aika metkaa nähdä Savonlinnan lahjan, Tuukka Raskin, antavan Number Fourille hanskaläimäyksen ennen jäälle menoa.
Mutta toki, kun kiekko putosi jäähän, televisionkatsojille kyseessä oli yksi runkosarjan ottelu muiden joukossa.
Kaikenlaisia kikkoja on kuitenkin keksittävä, niin NHL:ssä, Ruotsissa, Itävallassa kuin Suomessakin, että saadaan lajia nostettua esiin, houkuteltua sponsoreita ja katsojia, ja haravoitua lisää rahaa seurojen kassoihin. Tosin, Frölundan toimitusjohtaja Mats Ahdrian mainitsi lehdissä, että Ullevin matsin järjestäminen maksoi noin 15 kertaa enemmän kuin matsin pelaaminen Scandinaviumissa.
Toissakaudella pelatussa Mestareiden liigassa jokaista matsia markkinoitiin historiallisena tapahtumana. Oli kaikkien aikojen ensimmäinen matsi, sitten ensimmäinen Suomessa pelattu, sitten ensimmäinen pudotuspelimatsi, sitten ensimmäinen Suomessa pelattu pudotuspelimatsi, ja lopulta kaikki huipentui a) historialliseen ensimmäiseen loppuotteluun ja b) historialliseen ratkaisevaan loppuotteluun.
(Silloin ei ollut tiedossa kuinka historiallisia matsit lopulta olivatkaan).
Mutta, kuinka monta historiallista ottelua ylipäätään voidaan pelata ja järjestää? Tuleeko Ennätysmatsin jälkeen buumi vai tyhjiö?
Nykyisessä mediaympäristössä panokset kasvavat jatkuvasti. Kaiken pitää olla suurempaa, rajumpaa, hienompaa, tärkeämpää kuin koskaan ennen. Ja kuitenkin urheilussa -- eräs sen hienouksia jopa -- parhaita tapahtumia ovat ne, joissa on panosta, ja jotka nousevat tärkeimmiksi kuin itse urheilu. Etukäteishehkutus on tärkeää, kunhan se on aitoa. Sen takia MM-kisaottelu Tshekkoslovakia -- Neuvostoliitto 1972 oli niin huikea. Sen takia jalkapallon MM-finaaleista vain osa nousee unohtumattomiksi. Sen takia jopa suurten tappioiden mies, Juha Mieto, on legenda.
Urheilussa on myös helppo nähdä ihmiskohtalot tiivistetyssä muodossa. Totta kai Gretzkyn Oilers ensin hävisi Islandersille Stanley Cup -finaalin, ennen kuin voitti seuraavana vuonna. Totta kai Sidney Crosbyn Pittsburgh ensin hävisi Stanley Cup -finaalin, ennen kuin voitti sen.
Ja totta kai USA voitti Neuvostoliiton Lake Placidissa 1980. Tavallisessa jäähallissa, ottelussa, joka näytettiin Yhdysvalloissakin jälkilähetyksenä.
Kannattaa katsoa tämä pätkä kerran tai kaksi ennen Vancouveria:
Ihme.
Millä laskukaavalla tai mittarilla näitä katsojaennätyksiä päätetään? Kun minusta joskus muinoin on ihan dokumentoidusti pelattu joku Neuvostoliiton arvokisaottelu, jossa kerrotaan olleen 59 000 tms. katsojaa. Ja tarinat kertovat jostain Neukkulan poikien stadionpelistä, missä arveltiin olleen 80 000 katsojaa.
Neuvostoliitossa kaikki oli Suurta ja Mahtavaa.
Miracle on Ice on hauska juttu, kun kukaan ei edes Suomessa tunnu muistavan, että kultamitalihan ratkesi vasta Suomi-ottelussa.
Näiden kisojen USA-matsit (tämä+Suomi-peli) voitti aikanaan Emmyn parhaana urheilulähetyksenä. ABC oli palkannut kisojen lätkälähetysten tuottaja/ohjaajaksi Hockey Night in Canadan Ralph “Scottin isä” Mellambyn, joka paljasti pari pikkujuttua omissa muistelmissaan pari vuotta sitten.
Ensinnäkin Al Michaels oli samana aamuna hotellin aamupalalla hekumoinut sillä mahdollisuudella, että USA voittaa ja luvannut hokea fraasia Miracle on Ice. Mellambyn mielestä se oli korni, joten hän kielsi sen. Mutta minkäs teet, kun äijä suorassa lähetyksessä jotain sanoo..
Toisekseen Suomi-ottelun (tai tämän varsinaisen pelin, en muista) jälkeen näytettiin televisiossa kun Jim Craig tervehtii katsomossa ollutta isäänsä. Sikäläisessä televisiossa oli silloin sääntö, että jos jotain tulee kesken suoran lähetyksen nauhalta, ruudussa pitää näkyä teksti, jossa kerrotaan, että se tulee nauhalta. Kameramies oli bongannut Craigin ja hänen isänsä, mutta se ei mennyt suoraan lähetykseen vaan nauhalle. Mellamby kylmästi löi sen nauhalta kuvaan ilman sitä tekstiä. Ja ilmeisesti se kohta mainittiin Emmy-perusteluissa aikanaan, kun palkinto jaettiin, erinomaisena esimerkkinä huikeasta työskentelystä.
Niin ne legendat syntyvät.