Lätkässä

Hannes, 7, on ollut mukanani lätkämatsissa muutaman kerran. Ensimmäisellä kerralla Globenissa, Hannes oli neljävuotias, mutta innokas Aku Ankkojen lukija, joten varustauduin hänen mahdolliseen henkiseen puutumiseensa pinolla toivesarjoja – ja tietenkin purkillisella pocornia.

Mielenkiinto ei silti riittänyt aivan kolmea erää, mutta ajattelin, että sen voi ensimmäisellä kerralla laittaa vaikka Elitserienin syyksi.

Pari vuotta sitten, kun Hannes oli 5, teimme pienimuotoisen Suomen turneen Helsingistä Jyväskylään, sieltä Joensuuhun, Kuopioon ja takaisin Helsinkiin, ja Hanneksen harmiksi jokaisella paikkakunnalla piti käydä matsissa. Ja vaikka lihapiirakat olivat ihan hyviä Jyväskylässä, peli ei tuntunut yhtä hauskalta.

Meteli oli liian kova.

On luonnollista, että ihmiset - naapurit, tuttavat, sukulaiset - kysyvät minulta usein, joko Hannes pelaa jääkiekkoa. Olen kertonut vastaukseksi tarinaa Hanneksesta lukijatyyppinä, ja kuinka hän teki minulle lehden 2008 MM-kisojen jälkeen. Olin päässyt kanteen, ja sisäsivuilla kerrottiin, kuinka haastattelin Ruotsin ja New York Rangersin maalivahti Henrik Lundqvistia. (Yllättäen, jutussa paljastui, että “Henken” suosikkijoukkue oli Ilves.).

Päättelin siitä, että koska Hannes ei oikeastaan koskaan ollut nähnyt minun vetävän teräviä potkuja jäällä, tai harhauttavan puolustajia ja maalivahteja, mutta oli nähnyt minun naputtavan tätä valkoista Maciäni (omasta mielestäni liiankin usein), se oli hänelle luontevampi malli.

Hannes saa tietysti itse päättää, haluaako pelata jääkiekkoa, mutta toki minusta olisi hauskaa, että hän ainakin kokeilisi peliä.

Ei niin, etteikö Hannes olisi kova urheilija. Hän juoksee, jumppaa ja pelaa koripalloa, jalkapalloa ja salibandyä. Jää on vain ollut vieras elementti ja luistimet ahdistava kokemus.

Jotain on kuitenkin tapahtunut viimeisen kuukauden aikana. No, Hannes tosin pelasi Nintendoaan koko Jokipojat - SaPKo -matsin ajan, mutta pari viikkoa sitten hän ilmoitti haluavansa lähteä luistelemaan. Nopeammin kuin Sami Kapanen NHL:n All-Star -matsissa, kipaisin kellariin hakemaan luistimet, mailat, pallot ja kiekot, ennen kuin Hannes ehti muuttaa mielensä.

Nilkat lonksuivat, housut kastuivat, ja pyllyyn tuli mustelmia, kun Hannes vippaili jääpalloa salibandymailallaan. (Cross training!) Mutta hymy ei hyytynyt koko aikana. Meiltä kummaltakaan.

Olemme nyt käyneet kentällä muutaman kerran ja nopea luistelutaidon kehitys on saanut Hanneksen innostumaan yhä enemmän. Henke Lundqvist on yhä mukana, mutta nyt en enää haastattele häntä, vaan esitän häntä, kun Hannes yrittää iskeä pallon veskarin ohitse.

Emmekä me tietenkään ole yksin. Kenttä on täynnä pikkupoikia ja -tyttöjä jotka juoksevat luistimet jalassa, etukenossa. Joka paikassa kiristetään nyt putket, Turussakin, kuten Karhuherra kertoo ja näyttää.

Luistelun, pelaamisen riemua on vaikea edes kuvailla muille. Itse olen aina unelmoinut katujen jäätymisestä, että voisin luistella joka paikkaan, kävelyn sijasta. Ja kun jokin asia on hauskaa, sitä jaksaa tehdä vaikka kuinka kauan - tai ainakin siihen saakka, että pakkanen rullaa korvista nahan, eikä veri kierrä enää jaloissa.

Hannes ei pelaa tietenkään vielä missään joukkueessa, enkä tiedä, kuinka kauan nykyinen innostus kestää.

Kipinä on ehkä kuitenkin syttynyt, sillä hän jaksoi jopa katsoa erän verran Suomi - Ruotsi -matsia, vaikka Henke ei pelannutkaan. Ja kehua äidilleen, että “tää lätkä on nyt mun juttuni”.

Minä vain nautiskelen tilanteesta. Enkä valmenna.

Siitä tuli mieleeni Nikon meili, jossa hän kuvaili pikkupoikien harjoituksia nykyisin:

Hyvän näköisiä. Jutut tapahtuvat jämptisti, treenataan pienissä ryhmissä, parhaimmillaan jokaisessa oman, koulutetun ohjaajan opastuksella.  Ja kun koulutettu - ja rahaa hommasta saava - ohjaaja on paikalla valmentamassa, hän sitten tietysti myös Valmentaa. Suu käy koko ajan. Osa ohjeista tulisi vaikka hän olisi yksin hallissa, osa on teatteria maksaville ja treenejä katsoville vanhemmille. Lyhyesti: Hyvä treeni on alusta loppuun täysin ohjattu.
 
Miten Helminen, Selänne ja muut ovat taitonsa oppineet? Siten että valmentaja seisoo vieressä ja korjaa koko ajan, vai siten, että kukaan ei seiso vieressä - pelaamalla, pelailemalla, kokeilemalla, kikkailemalla? Tosissaan pelaamalla - mutta kuitenkin leikillään. Seuran logotakki päällä höyryävä sikaniska ei ollut käskyttämässä vaan Helminen on voinut tehdä sitä mitä lystää ja lähteä kotiinsa jos on siltä tuntunut. Tätä on lapsilähtöinen liikunta. Ei siihen aikuista pitäisi päästää liikaa sotkemaan, paitsi opettamaan, mallia näyttämällä, sopivissa väleissä, mutta siinäpä se tarvittava rooli olisikin.  
 
Olen itse yrittänyt toteuttaa tällaista “vanhan ajan ulkojääjääkiekkoa”, kun olen itse lapsia ohjannut. Pelaamista on ollut vähintään puolet treeneistä, loput erilaisia pienpelejä pääasiassa, jopa niin että lapset ovat pareittain saaneet päättää mitä keskenään tekevät, aika ajoin ainoana ohjeena, että “treeenatkaa sellaista jota pelissä olette huomanneet tarvitsevanne, ja tulkaa kysymään neuvoa, jos tarvitsette”. Taidot ovat kehittyneet, lapset (8v) ovat oppineet omatoimisesti pistämään treenit käyntiin jos olen (tahallani) viivytellyt jäälle menoa, kukaan ei ole kahden ja puolen vuoden aikana lopettanut, ja riemu on paistanut lasten kasvoilta. 

Riemu paistakoon kaikille joulujäillä, valmentakaa toisianne niin kuin haluatte itseänne valmennettavan! Hauskaa joulua!

Tämä artikkeli on julkaistu 21. joulukuuta 2009 kello 15.20 ja sen aiheena on lätkässä. Voit seurata tämän artikkelin vastauksia RSS 2.0 -virran avulla. Voit kirjoittaa vastauksen, tai lähettää seurantailmoituksen omalta sivustoltasi.