Kultaisella 1980-luvulla Montreal Canadiensin kirkkaimpiin tähtiin lukeutui ruotsalainen Mats Näslund. Pienikokoinen hyökkääjä oli tehnyt läpimurtonsa Tre Kronoriin 1970-luvun lopussa ja siirtyi NHL:ään Helsingin MM-kisojen jälkeen 1982.

Martin St. Louis oli silloin kuusivuotias.

Muutamaa vuotta myöhemmin, 1986, Näslund oli voittamassa Stanley Cupia Canadiensissä. Ruotsalaishyökääjä, Canadiensin toisen kierroksen varaus vuodelta 1979, oli myös joukkueensa paras pistemies sekä runkosarjassa -- 110 pistettä 80 ottelussa -- että pudotuspeleissä -- 19 pistettä 20 ottelussa.

Martin St. Louis oli 10-vuotias, ja innokas Näslund-fani.

Eikä ihme. Vasta kymmenvuotias St. Louis oli jo varmasti kuullut kymmeniä kertoja olevansa liian pieni menestymään oikeasti. Ja kuitenkin, aivan hänen nenänsä alla, Hockey Night in Canadassa, saman provinssin toisessa kaupungissa pelasi Näslund, nipin napin 170-senttinen kaveri – ja pelasi hyvin.

“Hän antoi minulle toivoa,” St. Louis on sanonut Näslundista myöhemmin.

Samalla tavalla Valeri Harlamov antoi toivoa nuorille yhtä pelaajasukupolvea aiemmin, esimerkiksi minulle.

St. Louis tutki Näslundia, tarkkaili, ihaili, vaihtoi pelinumeroksekseen Näslundin 26, ja yritti olla yhtä hyvä.

Sitä vartenhan me esikuvia valitsemme ja tähtiä ihailemme. Se on esikuvien voima, olipa kyse sitten jääkiekosta, musiikista, kirjoittamisesta, tai taikatempuista. Esikuvien toimia seuraamalla, matkimalla, jäljittelemällä me opimme, kunnes löydämme oman tyylimme tehdä asiat, toivottavasti vielä paremmin.

On kuitenkin tärkeää keskittyä tutkimaan oikeita asioita.

Itse liimasin varhaisteininä Wayne Gretzkyn valokuvan oman kuvani päälle bussilippuuni. Olin ilmeisesti ilmetty Gretzky, koska yksikään bussikuski ei asiasta huomauttanut. Laitoin myös pelipaitani oikealta puolelta housun sisään, pelasin valkoisella Titanilla, kasvatin takatukan, harjoittelin Titanin mainosjulisteesta Wayne Gretzkyn nimikirjoituksen ja yhden kauden selkääni koristi jopa numero 99. (Vaihdoin sitten takaisin numeroon 17, Valeri Harlamovia ihaillen). Totta kai jäällä pelasin maalin takana -- Waynen toimistolla -- ja maalit piti tietenkin tuulettaa gretzkymäisesti jalka jäästä irti.

(Juuri nyt etsin itselleni uutta idolia, ja ehdolla on esimerkiksi Dan Brown, ei kirjallisen tyylinsä vuoksi, vaan hänen ankaran kirjoitusrutiininsa vuoksi: 45 minuuttia töitä, ja sitten 15 minuuttia etunojapunnerruksia).

Martin St. Louis valitsi omansa vaistomaisesti hyvin. Näslund oli taitava, nopea, ja pelasi jääkiekkoa fiksusti. Hänen yhden kauden piste-ennätyksensä oli 110 pistettä, hän pelasi kuusi yli 20 maalin kautta, voitti Cupin, voitti olympiakultaa ja MM-kultaa -- ja oli perustamassa Triple Gold Clubia -- ja voitti Lady Byng -pokaalin herrasmiesmisestä pelistään. Näslundin yhden kauden jäähyennätys oli 19 minuuttia.

St. Louis teki sitten omalla osallaan töitä, että myös pääsi tavoitteeseensa. Nyt hän on Stanley Cup -voittaja, joka on voittanut NHL:n pistepörssin.

Kun St. Louis vastaanotti NHL:n arvokkaimman pelaajan palkinnon, Hart Trophyn, vuonna 2004, hän sai valita sen luovuttajan. Se mies löytyi Malmöstä. Mats Näslund esitteli St. Louisin satelliitin välityksellä Ruotsista.

Tänään 50 vuotta täyttävä Näslund mainitsee nykyisin omana suosikkipelaajanaan Martin St. Louisin.

Ja jossain Quebecin perukoilla on varmaankin nyt varhaisteini-iässä oleva pelimies, joka näki St. Louisin nostavan Stanley Cupin 2004, ja joka päätti pystyvänsä samaan, vaikka olikin monien mielestä “liian pieni”. Ehkä hän liimaa bussilippuunsa St. Louisin kuvan, ehkä vaihtaa numerokseen 26.

Mutta toivottavasti harjoittelee myös paljon.