Suomalaisvalmentajilta tuntuu puuttuvan pelimiehen vaisto. Valmentajat valmistavat joukkueitaan otteluihin, ajavat sisään erilaisia taktiikoita ja kehittelevät uudenlaisia harjoitteita parantamaan joukkueen syöttöpeliä ja ylivoimapelaamista.

Eräs valmentaja totesi ennen pudotuspelisarjan ratkaisevaa ottelua tehneensä kaiken mahdollisen, loppu olisi pelaajien käsissä. Eikö valmentaja voisi samalla istua katsomossa seuraamassa robottiensa taistelua?

Nyt suomalainen valmennus ottaa jälleen uuden suunnan, kun Jääkiekkoliitto pyrkii viemään Suomen “jääkiekkomaailman yksilövalmennuksen johtoon”.

“Parin kolmen vuoden kuluessa tavoitteena on saada nuorisomaajoukkueille päätoimiset valmentajat, lisäksi maalivahtikoulutukseen on satsattava,” Erkka Westerlund totesi eilisessä haastattelussa.

Minä laittaisin kaikki liikenevät paukut ihan muualle kuin nuorisomaajoukkueiden päätoimisiin valmentajiin. Ylipäätään laittaisin kaikki mahdolliset resurssit seuratoimintaan, jossa jokapäiväinen jääkiekkotyö tehdään.

Sen lisäksi laittaisin kaikki suomalaiset huippuvalmentajatutkintoa opiskelevat -- hmm -- pakolliselle ulkomaankomennukselle avartamaan mieltään, oppimaan uutta ja kehittymään ja kasvamaan ihmisinä. Jääkiekkoa pelataan muuallakin, ja hyvin, ja mitä rikkaampi kokemuspohja suomalaisessa jääkiekkossa olisi, sitä paremmin se varmasti voisi.

Vaikka koulutusta arvostankin, ja pidän hyvänä, että Suomessa on hyvä valmennusjärjestelmä, pelkään, että valmentajien huomio on nyt liikaa pelin teknisissä vivahteissa. Karvaako oikea laitahyökkääjä puoli metriä lähempänä laitaa kuin ennen on ainakin minusta vähemmän tärkeää kuin se, että oikea laitahyökkääjä uskoo itseensä ja siihen, että hän -- tietenkin -- karvaa kiekon vastustajalta pois.

Suuri osa pelaajien ja pelin kehityksestä tapahtuu korvien välissä. Joskus on tärkempää, että pelaajat uskovat omaan pelisysteemiinsä kuin mikä se systeemi on, kunhan kaikki tietävät mitä tehdään, ja tekevät kuten on sovittu.

Pari viikkoa sitten seurasin Chicago Blackhawksia koko sen Euroopan viikon ajan, ja hämmästyin, kuinka vanhakantaiselta joukkueen harjoittelu näytti. Luisteluharjoitukset olivat samasta Eddie Shoren paperista kuin ennenkin, ja joukkue todellakin luisteli paljon ilman kiekkoa.

Kun Toronto Maple Leafs oli kolmen tappion putkessa, valmentaja Ron Wilson uhkasi pitää pelaajilleen luisteluharjoitukset aamuvarhaisella. Neljännen tappion jälkeen hän laittoi tähtipelaajansa vilttiin. Kun tappioita nyt on viisi, Wilson antoi pelaajilleen vapaapäivän, että he voivat tyhjentää päänsä ja rauhoittaa tilanteensa.

Toki joukkueessa on katseltu videoitakin, ja analysoitu omaa ja vastustajan peliä. Mutta valmentaja ainakin yrittää myös herättää joukkuettaan henkisesti.

Olla iholla. Aistia joukkueen tunnelmia.

Se voi välillä tuntua vanhanaikaiselta, se saattaa -- insinööritieteistä pitävien mielestä -- kuulostaa pehmeältä asialta, joka ei kuulu peliin. Mutta se kuuluu.

Sveitsin liigan kärkeen ponnahti äskettäin EV Zug, jota valmentaa muuan Doug Shedden. Viime kaudella peli ontui, mutta Zug pääsi pudotuspeleihin viimeisen kierroksen voitollaan, ja pudotti sitten runkosarjan ykkösen, SC Bernin, ensimmäisellä kierroksella. Tällä kaudella Shedden ja Waltteri Immonen pääsivät rakentamaan joukkuetta rauhassa, saivat Jussi Markkasen maaliin ja nyt menee lujaa: kymmenen voittoa kolmestatoista matsista.

Shedden kertoo toki auliisti itsekin oppineensa valmentamisesta Euroopassa paljon, mutta menestyksen ydin lienee silti miehen omassa, avoimessa, suoraviivaisessa persoonassa. Kun on pelimies, niin on.

Toivottavasti suomalaisetkin ovat valmiita ottamaan oppia muualta.
—-

Ai niin: Jokereiden strategia ei tunnu vielä tuottavan tulosta. Supisuomalainen joukkue kyntää, ja veikkaan, että sitä joukkuehenkeä koetellaan nytkin, vaikka kopissa ei ulkomaata puhutakaan. Neljästä ilman ulkomaalaisia kauteen lähteneestä joukkueesta korkeimmalla on HPK, seitsemäntenä. (JYP ei Steve Kariyan myötä enää olekaan supisuomalainen.)