Joidenkin mielestä viime kaudella Tukholmassa pelatuissa NHL-matseissa ei ollut oikeata tunnelmaa. Se oli ihan hyvä -- varsinkin alussa, kun Mats Sundin pudotti avauskiekon -- mutta lässähti hieman ottelun edetessä.

Näin viime vuoden ottelusta kirjoitti HS:

Katsomon tunnelmaa ottelussa on turha moittia. Yleisö eli mukana, mutta Pohjois-Amerikassa pelattavan huippukamppailun riehakkuuteen Globenissa ei päästy. Syy oli hyvin yksinkertainen. Katsojien oli vaikea päättää, kumpaa kannustaa.
Ottawan kapteeni Daniel Alfredsson oli kaukalon ainoa ruotsalainen, eikä hän saanut luihin ja ytimiin porautuvaa kannustusta.

Samalla tavalla voisi kirjoittaa Helsingin matseista tänä vuonna.

Jääkiekko -- no, urheilu ylipäätään -- on siitä hauskaa, että pelkkä hyvä peli ei aina riitä tekemään matsista huikeaa kokemusta. Tarvitaan panosta. Tarvitaan taistelua. Intohimoa. Helsingissä pelatuissa matseissa oli panoksena kaksi pistettä (tästä otettu pois urheilumatemaattinen virhe, ks.kommentit), mikä tietenkin teki niistä tärkeämmän tapahtuman kuin keskiviikon harjoitusmatsista -- mutta kyseessä ei toki ollut Stanley Cup -finaali.

Sekin näkyi.

Areenan matseissa oli enemmän vauhtia kuin .. Niin, missä? Mihin niitä oikein pitäisi verrata? Pitääkö niitä verrata?

On selvää, että peli ei ole runkosarjan alussa samaa luokkaa kuin runkosarjan lopussa, pudotuspeleistä nyt puhumattakaan. Eihän se ole sitä SM-liigassakaan. Yhtä vaikeaa on myös luoda suomalaishalliin amerikkalaistunnelmaa, vaikka siinä kohtuullisen hyvin onnistuttiinkin.

Patrick Kane väläytteli taitojaan, maalivahdit venyivät hienoihin torjuntoihin ja suomalaissankarit tekivät matseista hienoja tarinoita.

Ihan nappiin kaikki ei kuitenkaan mennyt.

Farmista nostettu Caron ei saanut uusittua Yhdysvaltain kansallislaulun laulusopimusta Jokerit-Panthers -matsin tryoutin jälkeen -- pikkuvirheet ratkaisivat. Laulajavalinnat, oheistapahtumat -- Joel Harkimon NHL-bileet, Espan lavan vilkutukset -- ja Areenan ulkoasu viestivät vahvaa 90-lukulaisuutta.

Kun oikealla 1990-luvulla Teemu NHL:n Suomeen toi, niin sieltä tulikin koko sirkus pokaaleinen, Stanley Cupeineen, fanfesteineen, katulätkätapahtumineen. Nyt sellaiseen ei ollut aikaa, mutta toki Americanaa olisi voinut tuoda vieläkin hieman enemmän.

Nyt NHL oli vain kylässä.

Minä olisin esimerkiksi riisunut Areenan kaikista Jokeri-merkeistä ja viireistä. Niiden paikalle olisin tuonut NHL.stä Chicagon ja Floridan viirit, ja lippuja, ja yrittänyt saada hallissa ennenkin käyneet haukkomaan henkeään. Ehkä olisin tuonut urkurinkin lauteille.

Nyt satuin näkemään, kuinka Floridan huoltaja ompeli avajaisseremonioissa käytettyä seuran lippua pelipäivän aamuna.

Matsin ympärille ei oltu järjestetty juurikaan fanitapahtumia, ja joukkueiden pikaesiintyminen Esplanadin lavalla kuului niihin, jotka olisi voinut jättää pois – mikäli ei samalla tarjota faneille todellista mahdollisuutta päästä tapaamaan suosikkejaan.

Ymmärrän, että pelaajien annetaan keskittyä pelaamiseen, mutta ei heitä Suomessa juuri tarvitsisi faneilta “suojella”. Pelipaidat päällä ihmisille vilkuttaminen ei anna kenellekään juuri mitään. Ei sitä anna myöskään puku päällä lavalta vilkuttaminen, kuten nähtiin Zürichissä alkuviikosta.

Siellä tosin fanit pääsivät lähemmäs pelaajia paitsi kyseisen fanitapahtuman alussa, myös kun pelaajat kävelivät harjoitushallista kadun yli pukuhuoneeseen. Ja iloisen näköisenä he nimmareita jakoivat.

No, positiivisesti ajateltuna voi ajatella, että on hyvä, että viihtymisen osalta vastuu oli jätetty itse pelille. Ja toisaalta, paikalle saapuneet saivat myös aimo annoksen viihdettä. Päätellen ystäväni Eero-pojan ilmeistä ottelun alla ja alkuverryttelun aikana. Hän oli odottanut matsia pitkään, ja tuskin malttoi odottaa sen alkamista.

Eero, 12, ei ollut Espalla, eikä olisi tunnistanut Caronia, eikä olisi oikein ollut kiinnostunutkaan. Hän ihaili hallia, fanituotteita, otteluohjelmaa, jumbotronia, ja ennen kaikkea, kuvasi innokkaasti pelaajia, joita oli ennen katsellut vain televisiosta. Ja Eero muistaa matsin pitkään.

NHL-otteluiden jatkon kannalta tärkeä kysymys kuuluukin: Oliko se yli sadan euron arvoista?