Lätkässä

Kultaisella 1980-luvulla Montreal Canadiensin kirkkaimpiin tähtiin lukeutui ruotsalainen Mats Näslund. Pienikokoinen hyökkääjä oli tehnyt läpimurtonsa Tre Kronoriin 1970-luvun lopussa ja siirtyi NHL:ään Helsingin MM-kisojen jälkeen 1982.

Martin St. Louis oli silloin kuusivuotias.

Muutamaa vuotta myöhemmin, 1986, Näslund oli voittamassa Stanley Cupia Canadiensissä. Ruotsalaishyökääjä, Canadiensin toisen kierroksen varaus vuodelta 1979, oli myös joukkueensa paras pistemies sekä runkosarjassa - 110 pistettä 80 ottelussa - että pudotuspeleissä - 19 pistettä 20 ottelussa.

Martin St. Louis oli 10-vuotias, ja innokas Näslund-fani.

Eikä ihme. Vasta kymmenvuotias St. Louis oli jo varmasti kuullut kymmeniä kertoja olevansa liian pieni menestymään oikeasti. Ja kuitenkin, aivan hänen nenänsä alla, Hockey Night in Canadassa, saman provinssin toisessa kaupungissa pelasi Näslund, nipin napin 170-senttinen kaveri – ja pelasi hyvin.

“Hän antoi minulle toivoa,” St. Louis on sanonut Näslundista myöhemmin.

Samalla tavalla Valeri Harlamov antoi toivoa nuorille yhtä pelaajasukupolvea aiemmin, esimerkiksi minulle.

St. Louis tutki Näslundia, tarkkaili, ihaili, vaihtoi pelinumeroksekseen Näslundin 26, ja yritti olla yhtä hyvä.

Sitä vartenhan me esikuvia valitsemme ja tähtiä ihailemme. Se on esikuvien voima, olipa kyse sitten jääkiekosta, musiikista, kirjoittamisesta, tai taikatempuista. Esikuvien toimia seuraamalla, matkimalla, jäljittelemällä me opimme, kunnes löydämme oman tyylimme tehdä asiat, toivottavasti vielä paremmin.

On kuitenkin tärkeää keskittyä tutkimaan oikeita asioita.

Itse liimasin varhaisteininä Wayne Gretzkyn valokuvan oman kuvani päälle bussilippuuni. Olin ilmeisesti ilmetty Gretzky, koska yksikään bussikuski ei asiasta huomauttanut. Laitoin myös pelipaitani oikealta puolelta housun sisään, pelasin valkoisella Titanilla, kasvatin takatukan, harjoittelin Titanin mainosjulisteesta Wayne Gretzkyn nimikirjoituksen ja yhden kauden selkääni koristi jopa numero 99. (Vaihdoin sitten takaisin numeroon 17, Valeri Harlamovia ihaillen). Totta kai jäällä pelasin maalin takana - Waynen toimistolla - ja maalit piti tietenkin tuulettaa gretzkymäisesti jalka jäästä irti.

(Juuri nyt etsin itselleni uutta idolia, ja ehdolla on esimerkiksi Dan Brown, ei kirjallisen tyylinsä vuoksi, vaan hänen ankaran kirjoitusrutiininsa vuoksi: 45 minuuttia töitä, ja sitten 15 minuuttia etunojapunnerruksia).

Martin St. Louis valitsi omansa vaistomaisesti hyvin. Näslund oli taitava, nopea, ja pelasi jääkiekkoa fiksusti. Hänen yhden kauden piste-ennätyksensä oli 110 pistettä, hän pelasi kuusi yli 20 maalin kautta, voitti Cupin, voitti olympiakultaa ja MM-kultaa - ja oli perustamassa Triple Gold Clubia - ja voitti Lady Byng -pokaalin herrasmiesmisestä pelistään. Näslundin yhden kauden jäähyennätys oli 19 minuuttia.

St. Louis teki sitten omalla osallaan töitä, että myös pääsi tavoitteeseensa. Nyt hän on Stanley Cup -voittaja, joka on voittanut NHL:n pistepörssin.

Kun St. Louis vastaanotti NHL:n arvokkaimman pelaajan palkinnon, Hart Trophyn, vuonna 2004, hän sai valita sen luovuttajan. Se mies löytyi Malmöstä. Mats Näslund esitteli St. Louisin satelliitin välityksellä Ruotsista.

Tänään 50 vuotta täyttävä Näslund mainitsee nykyisin omana suosikkipelaajanaan Martin St. Louisin.

Ja jossain Quebecin perukoilla on varmaankin nyt varhaisteini-iässä oleva pelimies, joka näki St. Louisin nostavan Stanley Cupin 2004, ja joka päätti pystyvänsä samaan, vaikka olikin monien mielestä “liian pieni”. Ehkä hän liimaa bussilippuunsa St. Louisin kuvan, ehkä vaihtaa numerokseen 26.

Mutta toivottavasti harjoittelee myös paljon.

Kauan kauan sitten, kaukaisessa kaukaisessa galaksissa, urheiluun yhdistettiin reilun pelin termi. Herrasmiespelaajille kehitettiin omat palkinnot, ja herrasmiespelaajia jopa arvostettiin.

Se oli aikaa, jolloin jääkiekkoakin pelattiin pitkissä housuissa, solmio kaulassa.

Aikaa, jolloin herrasmiesmäisyys oli muutenkin kovassa kurssissa ja tavoittelemisen arvoista.

Nykyisin herrasmiesmäisyys ei ole yhtä suosittua. Nykyisin me kaikki olemme kovia jätkiä, hokijätkiä, prätkäjätkiä, lätkäjätkiä, mitä jätkänpätkiä milloinkin.

Se, että asiat nyt ovat näin, ei tietenkään tarkoita, että ne pitää hyväksyä. Minä ainakin valitan ja purnaan sitä vastaan, että kentällä haetaan nipin napin kiekollisten pelaajien avojään pommeja – tai että työnnetään käsillä vastustajan naama pleksiin – ainoana tarkoituksena “pudottaa vastustaja”. Suomeksi se tarkoittaa: vahingoittaa vastustajaa.

Viime kaudella näin harvinaisen tapauksen, Elitserienissä. Brynäsin maalivahti Jacob Markström sai kovan laukauksen kurkkuunsa, ja putosi jään pintaan. Elvyttelyn jälkeen nuorukainen nousi hitaasti jäästä ja luisteli koppiin, mutta juuri ennen kuin hän astui jäältä, vastustajan maalivahti, Stefan Liv, ilmestyi hänen viereensä, ja kopautti kannustavasti häntä olalle ja sanoi jotakin.

“En tietenkään halua nähdä kenenkään jättävän ottelua kesken loukkaantumisen takia, enkä haluaisi koskaan voittaa matsia, vain koska vastustajalla oli huono päivä,” Liv kertoi, kun kysyin häneltä tapauksesta myöhemmin.

“Haluan voittaa meidän ehdoillamme, ja meidän tavallamme. Totta kai jokaisessa matsissa, aina, pitää tehdä kaikkensa voiton eteen. Mutta kyse on siitä, että minun pitää pelata niin hyvin kuin mahdollista, ja sitten parempi voittakoon, ei kenenkään tarvitse loukkaantua minun voittoni eteen,” hän sanoi.

Minut on aikoinaan aivopesty reilun pelin kannattajaksi. Jos vastustaja loukkaantuu, peli vihelletään poikki. Jos vastustaja loukkaantuu minun teostani, pyydän anteeksi. Sellaisiakin urheilijoita onneksi on. Esimerkiksi näin, näin, näin ja näin.

Olisin linkittänyt suomalaisiinkin lehtiin, mutta se on mahdotonta. Koska tyyli on sen sijaan tämä Tuukka Mäntylän ja Aamulehdenkin valitsema:

– Jos joku itkee taklauksista, hän voi mennä katselemaan naisten jääkiekkoa (sanoi Mäntylä).
Hän ryhtyy kokeilemaan taklausten sijasta naisten peleistä tuttua kiilailua.

– Ellei tämäkään auta, pitää miettiä liigan vaihtoa.

Siitä juolahtikin mieleeni, että kävin eilen katsomassa naisten maaottelua, kaukana, kaukana valokeiloista. Joukkueenjohtaja Marianne Ihalainen kantoi Emma Laaksosen pukukoppiin toisella erätauolla, koska Laaksosella ei ilmeisesti ollut teräsuojia. Halli ei ollut hieno, eikä katsojia paljon, mutta peli oli vauhdikasta ja viihdyttävää.

Minulle tulee nopeasti mieleen eräskin nuori mies, jolle tekisi hyvää pelata muutama matsi samanlaisissa olosuhteissa, että ymmärtäisi, että kymmenen vuoden rahakas sopimus on etuoikeus. (Tulee mieleen aika montakin).

Enemmän kuin tyhmä taklaus kentällä, minua masentaa vielä suuremman tyhmyyden paljastuminen matsin päätyttyä. Silloin kun ei ole enää edes sitä “ottelun tuoksinassa kaikkea sattuu” -selitystä jäljellä.

Kansainvälinen jääkiekkoliitto tiedotti tänään Mestareiden liigan paluusta. IIHF oli päässyt sopuun Euroopan suuria liigoja edustavan Hockey Europen kanssa.

Helpoin este oli siis raivattu, kun liitto ja liigat löysivät yhteisymmärryksen siitä, kuinka korvata tämän peruuntuneen kauden menetykset Mestareiden liigaan selviytyneille mestareille.

Tavoittelin JYPin Jukka Seppästä, siinä onnistumatta, mutta Ruotsin mestari Färjestadin urheilutoimenjohtaja Thomas Rundqvist totesi puhelimitse, että seurojen saama korvaus on paikka ensi kauden liigassa.

“Se on hyväksyttävä korvaus, olisi ollut harmi, jos emme olisi mestaruudesta huolimatta päässeet mukaan … jos emme voita tällä kaudella,” Rundqvist sanoi.

Hurraa, Mestareiden liiga tekee paluun. Jos voisin, sijoittaisin.

Harmi, että minulla ei ole rahaa, mutta ei sitä ole IIHF:lläkään. Tuoreimman vuosikertomuksen mukaan kansainvälinen kiekkoliitto on tehnyt kausina 2007-08 ja 2008-09 noin kahdeksan miljoonan Sveitsin frangin tappiot. Se on eurorahassa 5.3 miljoonaa.

Summa ei ole tietenkään oikeille bisnesmiehille suuri, mutta kannattaa muistaa, että kansainvälisen kiekkoliiton vuotuiset tulot ovat keskimäärin noin 30 miljoonaa frangia, siis 20 miljoonaa euroa. Olympiavuosi 2006 nosti sen tulot 60 miljoonaan frangiin, ja se teki jopa 10 miljoonaa voittoa. Se on nyt syöty, mutta onneksi on taas olympiavuosi. Tälle kaudelle IIHF on budjetoinut viiden miljoonan frangin (hieman yli kolmen miljoonan euron) voiton.

Sillä ei kuitenkaan pyöritetä Mestareiden liigaa.

Niinpä tiedotteen tärkein osa olikin sen loppu, jossa IIHF myös tiedotti avanneensa tänään tarjouskilpailun tulevaisuuden Mestareiden liigasta. Jaossa ovat liigan kaikki osat, sijoittajaryhmästä projektinhallintaan ja sponsorimyyntiin.

Yhteistyökumppaneita tarvitaan. Jostain pitää löytyä sijoittajia ja sponsoreita. CHL teki ensimmäisellä kaudellaan - arviot vaihtelevat lähteistä riippuen - 17-19 miljoonan euron tappiot. Vaikka laskisi, että paluuta olisi nyt “helpompi” markkinoida, kun voi näyttää huikeita yleisömääriä, komeita ja ylistäviä lehtileikkeitä, ja televisiosopimuksiakin ympäri Eurooppaa - vaikkakaan ei huikeita katsojalukuja - ravistelen hatustani arvion, jonka mukaan rahaa pitäisi olla 40-50 miljoonaa euroa, että homma pyörisi lanseerausvaiheen yli.

Jos liigaa aiotaan siis jatkaa samalla rahapalkkioihin perustuvalla konseptilla kuin ensimmäisellä kaudella.

Mammonan varaan liigan rakentaminen saattoikin olla sen pahin virhe. Toki sillä saatiin huomiota, toki sillä sidottiin joukkueet mukaan (ja pelaamaan parhailla joukkueillaan jokaisessa matsissa, paitsi HV71 Bluesia vastaan), ja toki se sai fanitkin ymmärtämään, että kyseessä oli seuralle tärkeä liiga.

Huippupeli ja jännittävät ottelut tulivat bonuksena.

Mutta kun raha katosi, jäi vain ilmaa.

“Palkintorahaa pitää olla niin paljon, että liigan arvostus nousee, ja että joukkueet ovat todellakin valmiita pelaamaan siinä parhaalla joukkueellaan. Siihen ei mitali riitä, raha on aina tärkeää ammatiurheilussa,” Rundqvist sanoi.

Mahdotonta Mestareiden liigan paluu ei ole, ei ollenkaan. Ensimmäinen kausi oli kuin loistava traileri, joka sai jääkiekon ystävät ympäri Eurooppaa haluamaan lisää, enemmän.

Viime kevään MM-kisojen aikaan ilmassa oli erilaisia huhuja jos jonkinlaisista rahoittaja-markkinointiyhtiö -yhteenliittymistä. Eräs niistä oli julkisuuteen tullut NHL-sijoitus, joka ei sitten kuitenkaan toteutunut. NHL on luultavasti vieläkin kiinnostunut konseptista, Eurooppaan saapumisesta ja oman vaikutuspiirinsä laajentamisesta. Venäjällä on myös rahaa ja intoa olla mukana - vaikka juuri venäläisten sijoittajien vetäytyminen lopulta CHL:n kaatoikin.

Aikaa ei kuitenkaan ole hukattavaksi. Seurojen pitää tietää, pelataanko keväällä Mestareiden liigan paikasta ja sopimuksen saavien sijoittajien ja markkinointimiesten pitää päästä myymään tuotettaan.

“Mitä aikaisemmin, sitä parempi. Parasta olisi saada varmuus marraskuussa. Jos menee ensi vuoden puolelle, on jo liian myöhäistä,” totesi Rundqvist.

Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Joukkueen rakentaminen paperilla on helppoa, sen tietävät kaikki, jotka ovat joukkueita paperilla rakentaneet. Ja kaikkihan meistä ovat niin tehneet, koska se on myös hauskaa.

Hankitaan vain huippumaalivahti, pari kovaa pakkia, ainakin yksi kiekollinen, ja toinen kova luutimaan. Ja hyökkäykseen tietenkin taitavia, juonikkaita ja tehokkaita senttereita, mieluusti ainakin kaksi.

Neloskenttään sitten pelaajia, jotka pysäyttävät vastustajan tehonyrkin.

Helppoa.

Joka vuosi rakennustyö menee kuitenkin jollakulla pieleen. Peli ei kulje, tappiot kasaantuvat ja fanit hermostuvat. Seurajohto hankkii uusia pelaajia, antaa valmentajalle potkut ja toivoo kelkan kääntyvän, mutta usein - ilman tilastofaktaa sanoisin jopa“useimmiten” - kelkka ei käänny.

Jokerit oli tämän kauden kaltaisessa tilanteessa viimeksi 2005-06.

Tuolloin joukkue voitti ensimmäisistä 20 ottelustaan vain viisi, ja hävisi 11. Se oli piste/ottelu -tahdissa pelattuaan myös neljä tasapeliä. Valmentaja Waltteri Immonen sai potkut ja hätiin kutsuttiin Curt Lindström, jonka valmennuksessa tahti parani hieman, mutta ei tarpeeksi. Jokerit voitti 36 ottelusta 14 ja päätyi lopulta sarjataulukossa sijalle 11 kerättyään 56 ottelusta 69 pistettä.

Nyt Hjallis Harkimo ja urheilutoimenjohtaja Matti Virmanen lupaavat valmentaja Hannu Aravirralle ja joukkueelle työrauhaa. Hyvä niin. Huono startti saa usein aikaan henkisen takalukon, ja kuten Sami Helenius pari viikkoa sitten minulle muistutti: “Lätkässä on niin paljon päästä kiinni”.

Samanlainen tilanne on Torontossa, jossa Maple Leafs ei ole vielä tällä kaudella voittoa napannut. Valmentaja - Yhdysvaltain olympiajoukkueenkin valmentaja - Ron Wilson on tehnyt kaikkensa joukkueen herättämiseksi. Neljännen tappion jälkeen mies uhkasi pitää joukkueelle aamuluistelut, mutta viidennen jälkeen hän antoikin poikien pelata dodgeballia treeneissä, yrittäen saada heidät rentoutumaan.

Ei auttanut sekään. Vika saattaakin olla pelaajien taidoissa.

Doug Shedden vei Jokerit aikoinaan ulkojäälle muistelemaan, kuinka hauskaa lätkä oli. Viime kaudella Sheddenin EV Zug oli muuten lokakuussa Sveitsin sarjan viimeisenä, mutta taisteli itsensä kahdeksan joukkueen pudotuspeleihin viimeisen kierroksen voitolla. Siellä se pudotti runkosarjavoittaja SC Bernin, mutta ei jaksanut pidemmälle.

Kahdeksannelta sijalta ei Suomessa ole siis koskaan noustu finaaliin, Ruotsissa siihen on pystynyt HV71 kerran, vuonna 1995. Parhaimmillaan SM-liigassa on päästy mitaleille runkosarjan sijalta 5. Tappara jopa voitti mestaruuden vuonna 2003 oltuaan sarjassa 56 kierroksen jälkeen viides.

Tässä koko lista:
1975-76: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.
1976-77: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.
1977-78: Finaalissa runkosarjan 3. ja 4.
1978-79: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.
1979-80: Finaalissa runkosarjan 2. ja 4.

Yllä neljän joukkueen pudotuspelit

1980-81: Finaalissa runkosarjan 1. ja 3.
1981-82: Finaalissa runkosarjan 1. ja 3.
1982-83: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.
1983-84: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.

Yllä kuuden joukkueen pudotuspelit

1984-85: Finaalissa runkosarjan 1. ja 3.
1985-86: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.
1986-87: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.
1987-88: Finaalissa runkosarjan 3. ja 4.

Yllä neljän joukkueen pudotuspelit

1988-89: Finaalissa runkosarjan 1. ja 3.

1989-90: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.

1990-91: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.

1991-92: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.

Yllä kuuden joukkueen pudotuspelit


1992-93: Finaalissa runkosarjan 1. ja 4.

1993-94: Finaalissa runkosarjan 1. ja 3.

1994-95: Finaalissa runkosarjan 2. ja 4.

1995-96: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.

1996-97: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.

1997-98: Finaalissa runkosarjan 2. ja 3.

1998-99: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.

1999-00: Finaalissa runkosarjan 1. ja 5. 

2000-01: Finaalissa runkosarjan 2. ja 3.

2001-02: Finaalissa runkosarjan 1. ja 3.

2002-03: Finaalissa runkosarjan 2. ja 5.

Yllä kahdeksan joukkueen pudotuspelit, ja sen jälkeen mukaan tuli “villi kortti” -kierros sijoille 7-10 sijoittuneille:


2003-04: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.

2004-05: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2. 

2005-06: Finaalissa runkosarjan 3. ja 5.

2006-07: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.
2007-08: Finaalissa runkosarjan 1. ja 2.
2008-09: Finaalissa runkosarjan 1. ja 5.

Jokereille ja JYPille alkaa pikkuhiljaa tulla kiire. Molemmat seurat ovat nyt hankkineet lisää tulivoimaa ulkomailta ja joskus yksi pelaaja on juuri se puuttuva pala, joka tekee sen tärkeän maalin, joka rikkoo kipsin.

Joskus se ei riitä, joskus se paikkaa väärää kohtaa vuotavasta aluksesta. Mikä seurajohdon kannalta masentavinta: tuloksen näkee vasta jälkeen päin.

Suomalaisvalmentajilta tuntuu puuttuvan pelimiehen vaisto. Valmentajat valmistavat joukkueitaan otteluihin, ajavat sisään erilaisia taktiikoita ja kehittelevät uudenlaisia harjoitteita parantamaan joukkueen syöttöpeliä ja ylivoimapelaamista.

Eräs valmentaja totesi ennen pudotuspelisarjan ratkaisevaa ottelua tehneensä kaiken mahdollisen, loppu olisi pelaajien käsissä. Eikö valmentaja voisi samalla istua katsomossa seuraamassa robottiensa taistelua?

Nyt suomalainen valmennus ottaa jälleen uuden suunnan, kun Jääkiekkoliitto pyrkii viemään Suomen “jääkiekkomaailman yksilövalmennuksen johtoon”.

“Parin kolmen vuoden kuluessa tavoitteena on saada nuorisomaajoukkueille päätoimiset valmentajat, lisäksi maalivahtikoulutukseen on satsattava,” Erkka Westerlund totesi eilisessä haastattelussa.

Minä laittaisin kaikki liikenevät paukut ihan muualle kuin nuorisomaajoukkueiden päätoimisiin valmentajiin. Ylipäätään laittaisin kaikki mahdolliset resurssit seuratoimintaan, jossa jokapäiväinen jääkiekkotyö tehdään.

Sen lisäksi laittaisin kaikki suomalaiset huippuvalmentajatutkintoa opiskelevat - hmm - pakolliselle ulkomaankomennukselle avartamaan mieltään, oppimaan uutta ja kehittymään ja kasvamaan ihmisinä. Jääkiekkoa pelataan muuallakin, ja hyvin, ja mitä rikkaampi kokemuspohja suomalaisessa jääkiekkossa olisi, sitä paremmin se varmasti voisi.

Vaikka koulutusta arvostankin, ja pidän hyvänä, että Suomessa on hyvä valmennusjärjestelmä, pelkään, että valmentajien huomio on nyt liikaa pelin teknisissä vivahteissa. Karvaako oikea laitahyökkääjä puoli metriä lähempänä laitaa kuin ennen on ainakin minusta vähemmän tärkeää kuin se, että oikea laitahyökkääjä uskoo itseensä ja siihen, että hän - tietenkin - karvaa kiekon vastustajalta pois.

Suuri osa pelaajien ja pelin kehityksestä tapahtuu korvien välissä. Joskus on tärkempää, että pelaajat uskovat omaan pelisysteemiinsä kuin mikä se systeemi on, kunhan kaikki tietävät mitä tehdään, ja tekevät kuten on sovittu.

Pari viikkoa sitten seurasin Chicago Blackhawksia koko sen Euroopan viikon ajan, ja hämmästyin, kuinka vanhakantaiselta joukkueen harjoittelu näytti. Luisteluharjoitukset olivat samasta Eddie Shoren paperista kuin ennenkin, ja joukkue todellakin luisteli paljon ilman kiekkoa.

Kun Toronto Maple Leafs oli kolmen tappion putkessa, valmentaja Ron Wilson uhkasi pitää pelaajilleen luisteluharjoitukset aamuvarhaisella. Neljännen tappion jälkeen hän laittoi tähtipelaajansa vilttiin. Kun tappioita nyt on viisi, Wilson antoi pelaajilleen vapaapäivän, että he voivat tyhjentää päänsä ja rauhoittaa tilanteensa.

Toki joukkueessa on katseltu videoitakin, ja analysoitu omaa ja vastustajan peliä. Mutta valmentaja ainakin yrittää myös herättää joukkuettaan henkisesti.

Olla iholla. Aistia joukkueen tunnelmia.

Se voi välillä tuntua vanhanaikaiselta, se saattaa - insinööritieteistä pitävien mielestä - kuulostaa pehmeältä asialta, joka ei kuulu peliin. Mutta se kuuluu.

Sveitsin liigan kärkeen ponnahti äskettäin EV Zug, jota valmentaa muuan Doug Shedden. Viime kaudella peli ontui, mutta Zug pääsi pudotuspeleihin viimeisen kierroksen voitollaan, ja pudotti sitten runkosarjan ykkösen, SC Bernin, ensimmäisellä kierroksella. Tällä kaudella Shedden ja Waltteri Immonen pääsivät rakentamaan joukkuetta rauhassa, saivat Jussi Markkasen maaliin ja nyt menee lujaa: kymmenen voittoa kolmestatoista matsista.

Shedden kertoo toki auliisti itsekin oppineensa valmentamisesta Euroopassa paljon, mutta menestyksen ydin lienee silti miehen omassa, avoimessa, suoraviivaisessa persoonassa. Kun on pelimies, niin on.

Toivottavasti suomalaisetkin ovat valmiita ottamaan oppia muualta.
—-

Ai niin: Jokereiden strategia ei tunnu vielä tuottavan tulosta. Supisuomalainen joukkue kyntää, ja veikkaan, että sitä joukkuehenkeä koetellaan nytkin, vaikka kopissa ei ulkomaata puhutakaan. Neljästä ilman ulkomaalaisia kauteen lähteneestä joukkueesta korkeimmalla on HPK, seitsemäntenä. (JYP ei Steve Kariyan myötä enää olekaan supisuomalainen.)

Joidenkin mielestä viime kaudella Tukholmassa pelatuissa NHL-matseissa ei ollut oikeata tunnelmaa. Se oli ihan hyvä - varsinkin alussa, kun Mats Sundin pudotti avauskiekon - mutta lässähti hieman ottelun edetessä.

Näin viime vuoden ottelusta kirjoitti HS:

Katsomon tunnelmaa ottelussa on turha moittia. Yleisö eli mukana, mutta Pohjois-Amerikassa pelattavan huippukamppailun riehakkuuteen Globenissa ei päästy. Syy oli hyvin yksinkertainen. Katsojien oli vaikea päättää, kumpaa kannustaa.
Ottawan kapteeni Daniel Alfredsson oli kaukalon ainoa ruotsalainen, eikä hän saanut luihin ja ytimiin porautuvaa kannustusta.

Samalla tavalla voisi kirjoittaa Helsingin matseista tänä vuonna.

Jääkiekko - no, urheilu ylipäätään - on siitä hauskaa, että pelkkä hyvä peli ei aina riitä tekemään matsista huikeaa kokemusta. Tarvitaan panosta. Tarvitaan taistelua. Intohimoa. Helsingissä pelatuissa matseissa oli panoksena kaksi pistettä (tästä otettu pois urheilumatemaattinen virhe, ks.kommentit), mikä tietenkin teki niistä tärkeämmän tapahtuman kuin keskiviikon harjoitusmatsista - mutta kyseessä ei toki ollut Stanley Cup -finaali.

Sekin näkyi.

Areenan matseissa oli enemmän vauhtia kuin .. Niin, missä? Mihin niitä oikein pitäisi verrata? Pitääkö niitä verrata?

On selvää, että peli ei ole runkosarjan alussa samaa luokkaa kuin runkosarjan lopussa, pudotuspeleistä nyt puhumattakaan. Eihän se ole sitä SM-liigassakaan. Yhtä vaikeaa on myös luoda suomalaishalliin amerikkalaistunnelmaa, vaikka siinä kohtuullisen hyvin onnistuttiinkin.

Patrick Kane väläytteli taitojaan, maalivahdit venyivät hienoihin torjuntoihin ja suomalaissankarit tekivät matseista hienoja tarinoita.

Ihan nappiin kaikki ei kuitenkaan mennyt.

Farmista nostettu Caron ei saanut uusittua Yhdysvaltain kansallislaulun laulusopimusta Jokerit-Panthers -matsin tryoutin jälkeen - pikkuvirheet ratkaisivat. Laulajavalinnat, oheistapahtumat - Joel Harkimon NHL-bileet, Espan lavan vilkutukset - ja Areenan ulkoasu viestivät vahvaa 90-lukulaisuutta.

Kun oikealla 1990-luvulla Teemu NHL:n Suomeen toi, niin sieltä tulikin koko sirkus pokaaleinen, Stanley Cupeineen, fanfesteineen, katulätkätapahtumineen. Nyt sellaiseen ei ollut aikaa, mutta toki Americanaa olisi voinut tuoda vieläkin hieman enemmän.

Nyt NHL oli vain kylässä.

Minä olisin esimerkiksi riisunut Areenan kaikista Jokeri-merkeistä ja viireistä. Niiden paikalle olisin tuonut NHL.stä Chicagon ja Floridan viirit, ja lippuja, ja yrittänyt saada hallissa ennenkin käyneet haukkomaan henkeään. Ehkä olisin tuonut urkurinkin lauteille.

Nyt satuin näkemään, kuinka Floridan huoltaja ompeli avajaisseremonioissa käytettyä seuran lippua pelipäivän aamuna.

Matsin ympärille ei oltu järjestetty juurikaan fanitapahtumia, ja joukkueiden pikaesiintyminen Esplanadin lavalla kuului niihin, jotka olisi voinut jättää pois – mikäli ei samalla tarjota faneille todellista mahdollisuutta päästä tapaamaan suosikkejaan.

Ymmärrän, että pelaajien annetaan keskittyä pelaamiseen, mutta ei heitä Suomessa juuri tarvitsisi faneilta “suojella”. Pelipaidat päällä ihmisille vilkuttaminen ei anna kenellekään juuri mitään. Ei sitä anna myöskään puku päällä lavalta vilkuttaminen, kuten nähtiin Zürichissä alkuviikosta.

Siellä tosin fanit pääsivät lähemmäs pelaajia paitsi kyseisen fanitapahtuman alussa, myös kun pelaajat kävelivät harjoitushallista kadun yli pukuhuoneeseen. Ja iloisen näköisenä he nimmareita jakoivat.

No, positiivisesti ajateltuna voi ajatella, että on hyvä, että viihtymisen osalta vastuu oli jätetty itse pelille. Ja toisaalta, paikalle saapuneet saivat myös aimo annoksen viihdettä. Päätellen ystäväni Eero-pojan ilmeistä ottelun alla ja alkuverryttelun aikana. Hän oli odottanut matsia pitkään, ja tuskin malttoi odottaa sen alkamista.

Eero, 12, ei ollut Espalla, eikä olisi tunnistanut Caronia, eikä olisi oikein ollut kiinnostunutkaan. Hän ihaili hallia, fanituotteita, otteluohjelmaa, jumbotronia, ja ennen kaikkea, kuvasi innokkaasti pelaajia, joita oli ennen katsellut vain televisiosta. Ja Eero muistaa matsin pitkään.

NHL-otteluiden jatkon kannalta tärkeä kysymys kuuluukin: Oliko se yli sadan euron arvoista?

Ville Koistinen oli Suomen sankari puolitoista vuotta sitten Kanadan MM-kisoissa, kun hän lämäsi kiekon sivuverkon läpi Yhdysvaltojen maaliin. Eilen Koistinen yllätti rannarillaan Blackhawksin maalivahti Cristobal Huetin suunnilleen samasta paikasta ja oli jälleen suomalaisten sankari.

Koistisen maali ja rankkarikisassa nykäisemä voittomaali pelastivat perjantaisen pelin.

Ville sai nautiskella pelistä kotiyleisön edessä, omassa kotimaassa, ja kyllähän hän tällä kertaa siitä nautti jo pelin aikanakin. Tampereella hänellä oli 63 ystävää ja perheenjäsentä kannustamassa harjoitusottelussa Tapparaa vastaan, mutta Hakametsässä tunnelma oli nuorelle miehelle melkein liikaa.

“Ei Suomessa pelaamisesta sinänsä tule lisäpaineita,” Koistinen sanoi torstaina.

Sitten hän oli hetken hiljaa ja jatkoi.

“No, Tampereella jännitti. En tiedä miksi, olen kuitenkin pelannut Tapparaa vastaan kymmeniä kertoja. Ehkä se 63 lippua, kaikki vähänkin tutut olivat siellä rivissä katsomassa. Tiesin, että muutama rivillinen oli seuraamassa minun jokaista liikettäni, ja se sai aikaan jännityksen. En edes oikein halunut koskea kiekkoon, pelata vain pelin alta pois, mutta kokemuksena Tappara-ottelu oli hieno. Kun seisoin viivalla, kun Maamme-laulu soi…” hän sanoi.

Eilen Koistisella oli vain parikymmentä läheistä kannattamassa ja jännityskin oli karissut. Varsinainen arki ei ole ihan vielä alkanut, sillä Panthersin pitkän harjoitusleirikiertueen vuoksi, Ville ei ole ehtinyt Floridassa aikaa viettää.

“Harjoitusleiri alkoi 18. syyskuuta Kanadassa, siellä olimme 11 päivää, ja sitten kaksi päivää Floridassa ennen kuin lähdimme Suomeen. Hyvää on se, että ainakin joukkue on ollut koko ajan tiiviisti yhdessä ja jätkät voivat tutustua toisiinsa, joukkueen kemian kannalta se on hyvä juttu. Toisaalta - no, jotkut tykkäävät hotelleista, mutta on se kolmatta viikkoa tylsää,” hän totesi.

“Minusta on tietenkin mukavaa olla Suomessa, vaikka ei kai harjoitusleirin täällä oleminen minua erityisesti auta. On siinä sellainen ero, että nyt tulee paljon huomiota, ikään kuin olisin tähtipelaaja, vaikka en sitä ole,” Koistinen jatkoi.

Eilisen jälkeen Koistinen ei varmaankaan vaihtaisi kokemusta mistään hinnasta. Tosin, tyytyväinen hän oli jo ennen kahden maalin iltaansa.

“Mikä on parasta? Suomi. Minä olen sen verran kotikylän poikia, että mukava täällä on olla. Ei tätä mikään voita.”

Lauantaiaamuna Chicagon kaikki kolme maalivahtia olivat aamujäillä eilen kokoonpanon ulkopuolella olleiden pelaajien kanssa, mikä saattaa olla merkki siitä, että Antti Niemi pelaisi. Valmentaja Joel Quenneville totesi eilisen ottelun jälkeen harkitsevansa maalivahdin vaihtoa toiseen otteluun.

Lauantaina saattaa olla toisen kotikylän pojan, vantaalaisen Niemen vuoro valloittaa halli.