Lätkässä

KHL pelasi vuotuisen tähdistöottelunsa eilen Minskin upouudessa Minsk Arenassa, täysien katsomoiden edessä. Paikalla olivat myös Wayne Gretzky ja Mark Messier, Valko-Venäjän ylimmän kiekkofanin, presidentti Aleksander Lukashenkon vieraina. Kolmikko, tai oikeastaan viisikko, sillä heidän seurassaan olivat myös KHL-pomo Alexander Medvedev ja Vjatsheslav Fetisov, istui riporinnan seuraamassa Team Jashinin ja Team Jagrin leikkimielistä kilvoittelua.

KHL on eittämättä saavuttanut kahden olemassaolovuotensa aikana merkittävän aseman maailman kiekkokartalla. Pelaajat, scoutit ja muut asiantuntijat pitävät sitä ehdottomasti maailman toiseksi parhaana sarjana, heti NHL:n jälkeen. Kiekko lähtee pelaajien lavasta oikeaan aikaan ja oikeaan suuntaan.

Mutta siitä huolimatta, KHL määritellään vieläkin usein sen myötä, mitä se ei ole. Se ei ole NHL. Siellä eivät pelaa kaikki parhaat pelaajat. Sen yleisömäärät eivät ole niin hyviä kuin voisi kuvitella. Kaikki ei aina toimi niin kuin kotona tai muissa sarjoissa. (Ville Peltonen kertoi pelanneensa kaksi matsia lainavarusteissa Moskovan EHL-turnauksen jälkeen, koska varusteet jäivät Moskovaan, eikä seura reagoinut, ennen kuin Ville vaihtoi kohteliaasta vähän tylympään kielenkäyttöön). Ja niin edelleen.

Koska sen jokainen liike arvioidaan suhteessa Euroopan muihin liigoihin ja NHL:ään, KHL liigana käy samaan aikaan merkittävää PR-taistelua liigan rajojen ulkopuolella. Ja niinpä se haluaa käyttää jokaisen mahdollisen tilaisuuden pullistella muskeleitaan, joita on, ainakin tiettyyn rajaan saakka.

Sen ensimmäinen tähdistöottelu pelattiin Moskovan Punaisella Torilla, toinen liigan uusimmassa ja hienoimmassa hallissa Valko-Venäjällä. Paikalle oltiin saatu venäläisen kiekkoaateliston - Igor Larionov, Alexander Mogilny, Fetisov - lisäksi myös Gretzky, Messier, IIHF:n puheenjohtaja Rene Fasel ja pääsihteeri Horst Lichtner. Vaikka Gretzky ei virallisesti ollutkaan a) NHL:n asialla tai b) KHL:n kutsumana, vaan Valko-Venäjän maan ja kiekkoliiton vieraana, hänen läsnäolonsa sähköisti tunnelmaa. Yksi piste KHL:lle.

“The Great Onen” ilmeestä päätellen, hänkään ei ollut odottanut viittäkymmentä toimittajaa minskiläisen hotellin neuvottelusaliin kuulemaan hänen lehdistötilaisuuttaan. Vieressä Alexander Medvedev myhäili tyytyväisenä ja vitsaili yrittävänsä houkutella Gretzkyn valmentamaan KHL:ään.

(Gretzkyn suvulla on muuten juurensa Valko-Venäjällä ja 2014 MM-kisojen logoon kuvattu pelaaja on juuri Wayne G.)

Gretzky itse oli hyvin tarkka omasta asemastaan jääkiekon yleisenä suurlähettiläänä, sillä hän painotti, ettei ole paikalla NHL:n lähettiläänä - “en ole töissä NHL:ssä” - mutta nosti kohteliaassa puheenvuorossaan esiin yhden merkittävän asian.

“Luulen, että kaikilla on pohjalla sama tavoite, ja se on parantaa pelin tasoa ja levinneisyyttä kansainvälisesti. Luulen, että NHL ymmärtää sen myös ja toivon, että kun he (NHL, KHL ja IIHF) tapaavat olympialaisten aikaan Vancouverissa, he pääsevät yhteisymmärrykseen, johon kaikki osapuolet voivat olla tyytyväisiä,” Gretzky sanoi.

KHL:n puheenjohtaja Alexander Medvedev yrittää samaan aikaan kaasuttaa liigan laajentumista, vaikka sanookin, että liigalla ei sinänsä ole kiire. Finanssikriisikään ei kaatanut KHL:ää mutta toki liigalla omat ongelmansa on. Medvedevin mukaan KHL tiukentaa ensi kaudeksi lisenssivaatimuksiaan ja hänen mukaansa esimerkiksi Lada Toljatti, jota KHL jo tukee taloudellisesti, saatetaan sulkea sarjasta ensi kaudella.

Tyytyväiseksi miehen sai Tukholman AIK.

“Meillä ei ollut mitään suunnitelmaa saada juuri AIK liigaan, se vain nousi esiin jossakin tapaamisessa. Toivomme heidän liittyvän KHL:ään, se olisi kätevin tapa laajentua. Olemme todella iloisia heidän jäsenistönsä päätöksestä äänestää liittymisen puolesta, 85 prosenttia oli sen puolella,” Medvedev totesi Lätkässä-bloggaajalle eilen.

“Minä olen esitellyt IIHF:lle oman ehdotukseni Euroopan liigasta, jossa olisi Venäjän konferenssi, Euroopan konferenssi ja Pohjoismainen konferenssi. Minusta se on aivan realistinen ehdotus. Pitää vain päättää, miten kaikki tehdään: liittyvätkö seurat KHL:ään, vai rakennetaanko jotakin uutta. Itse asiassa, olen yrittänyt miettiä jotakin syytä, miksi (Euroopan liiga) ei voisi onnistua, enkä keksi yhtäkään”, hän totesi.

Visionäärinkin mielikuvituksella on siis rajansa.

“Odotan kaikilta ammattimaista asennetta.”
– Kari Jalonen, HS, 22.1.2010.

Sanojana oli HIFK:n Kari Jalonen, mutta se olisi voinut olla kuka tahansa SM-liigavalmentajista. Ammattimainen asenne on se, johon sekä valmentajat että kannattajat vetoavat, kun odottavat pelaajien antavan parastaan. Tai, nykytermein, “pelaavan taitojensa ylärajoilla”.

Mutta onko ammattimaisuus mennyt jo liian pitkälle? Onko ammattilaisurheilu - ja sen mukana jääkiekko - kadottanut jotakin ammattimaistuessaan?

Sitä mieltä on ainakin Ed Smith, entinen krikettiammattilainen, joka kirjoittaa ammattimaisuudesta The Economist -lehden Intelligent Life -liitteessä. Hän aloittaa pitkän esseensä huomauttamalla, että jo sanat “amatööri” ja “ammattilainen” (siis amateur ja professional) ovat vaihtaneet merkityksellisesti paikkaa vuosien saatossa. Siinä, missä satoja vuosia sitten amatööri oli innokkaasti asiaan paneutuva, sitä “rakkaudesta lajiin” tekevä ihminen, ammattilainen oli rahanahne kähmijä.

Nykyisin ammattilainen on taidon ja osaamisen huippu, amatööri tohelo harrastelija.

Mutta kun valmentaja odottaa parikymppiseltä kiekkoilijalta ammattimaista asennetta, mitä hän odottaa? Tiukkaa keskittymistä harjoituksiin ja peleihin, varmasti. Valmentajan taktisten kuvioiden opiskelua ja omaksumista, totta kai. Mutta katoaako ammattimaisuuden mukana jotakin? Viattomuus?

Smith kertoo oman ammattilaisuransa alusta näin.

For the first time in my life, I didn’t enjoy the game.

Katsomoon näyttää toisinaan siltä, että aika moni SM-liigapelaaja tunnistaa Smithin sanat omassa ammatissaan. Amatööreinä pelaamisen aloittaneista ammattilaisista tulee suorittajia, jotka yrittävät pysytellä heille annetuissa raameissa. Ammattilaisuuteen liittyy myös vakavuus, sillä matseissahan ollaan töissä.

Peli-ilon palauttaminen saattaakin yllättäen olla hyvän valmentajan tärkein tehtävä ja rentous hänen tärkein ominaisuutensa. Ruotsin Bengt-Åke Gustafssonia ja Curt Lindströmiä ei kaikissa piireissä arvosteta suurina valmentajina, koska he antavat pelaajien päättää asioista. Arvostelijoiden mielestä Curre oli pelkkä hassuttelija, jolla kävi hyvä tuuri, kun pääsi loistavan joukkueen penkin taakse. Gustafssonin oksaa sahataan kommenteilla, “Sundinhan sitä joukkuetta johti”.

Mutta mitä sitten? Pelaajat tuskin valittivat, ja kun tuloksetkin olivat mainiot, missä vika? Ehkä rento valmentaja oli se puuttuva pala?

Toinen mielenkiintoinen asia, jonka Smith nostaa jutussaan esiin on tämä:

In 1996, my cricket team had one coach, working closely with the captain (who has much more power in cricket than in most sports). But by 2008, there were so many coaches, analysts and hangers-on that I couldn’t keep up with all their names. Geoff Boycott estimated that the current England team has an auxiliary staff of 13. Even in financially strapped county cricket, the ratio of support staff to players has grown dramatically. Players learn not to ask the question: “What is it that you do, exactly?”

Sama on tietenkin nähtävissä myös jääkiekossa. Onko peli parantunut uusammattimaisuuden ansiosta? Pelaajat ovat paremmin harjoitelleita, ja paremmassa kunnossa, mutta onko peli parantunut sen ansiosta, että vastustajien kikkoja tutkitaan videolta? Onko pelin eduksi, että joukkueella on erikseen yli- ja alivoimasta vastaavat ihmiset, kuten esimerkiksi Kanadan olympiajoukkueessa?

Scoutit kertovat mielellään, kuinka monta ottelua ovat nähneet kullakin kaudella. Se kertoo heidän - niin juuri - ammattimaisuudestaan. Onko paljon pelejä näkevä scoutti parempi kuin vähemmän niitä näkevä? Kuinka monen ottelun kohdalla menee raja?

Päävalmentaja haluaa löytää keinon, jolla saada oman joukkueensa pelin kulkemaan. Hän katsoo videoita yöt läpeensä, silmät punaisina, koska hän on ammattilainen.

“Ammattimaisuus” saattaa olla vain savuverho, jolla selitetään omaa tärkeyttä. Koska on ammattilainen, työhön pitää käyttää aikaa. Siitä kertoo myös toinen muotisanonta tunnollisesta pelaajasta: “Hän tulee töihin joka ilta.”

Meistä moni tietää, että töihin tuleminen ei ole se vaikea osuus. Työn tekeminen hyvin on se, mistä työnantajan pitäisi maksaa.

Totta kai peleihin voi valmistautua hyvin tai huonosti, totta kai scoutin on hyvä nähdä pelejä, ja totta kai valmentajan ja pelaajan on hyvä tietää, mitä odottaa vastustajalta.

Mutta kun pelissä - ja elämässä - on niin paljon asioita, joihin ei voi valmistautua, joihin ei kannata valmistautua, ja joihin valmistautuminen voi olla aivan turhaa. Vastaus ei ehkä löydy videoista. Vastausta ei ehkä ole, tai se selviää vasta jälkeenpäin, eikä sitä voi enää koskaan toistaa.

Jos joidenkin pitäisi suorittaa ulosmarssi, ja nostaa nyrkkiä pystyyn, se on pelaajat. Pelaajien pitää ottaa peli takaisin itselleen, pois valmentajien armeijalta.

Ja heidän pitäisi tulla joskus peliin vähän enemmän amatööreinä. Siinä sanan vanhassa merkityksessä.

Ensimmäinen virallisesti jääkiekko-otteluksi kutsuttava peli pelattiin Victoria Skating Rinkillä Montrealissa 135 vuotta sitten. Ensimmäinen sääntökirja julkaistiin melkeinpä täsmälleen 133 vuotta sitten - 31.1.1877 - niinikään Montrealissa.

Siinä oli seitsemän sääntöä.

Nykyinen kansainvälisen kiekkoliiton julkaisema sääntökirja on - kaikkine liitteineen - 130-sivuinen.  NHL:llä on tietenkin oma - liitteineen, ilman hakemistoa 169-sivuinen - sääntökirjansa. Liigan kotisivuilla todetaan, että “2009-10 on erikoinen kausi, sillä sääntökirjaan ei ole tullut yhtään uutta sääntöä.”

Todellakin. Uusia sääntöjä tulee vuosittain, ja jos ei nyt sattumalta tulisikaan juuri IIHF:n kirjaan, niin ainakin NHL muuttaa sääntöjään. Tai niiden tulkintaa. Niin tai Elitserien tai SM-liiga. Joku pieni viilaus, joka tekee lajista vähän katsojaystävällisemmän, vähän vauhdikkaamman, vähän turvallisemman, vähän  nykyaikaisemman.

Joka lajissa on varmaankin omia variaatioitaan - tenniksessä ja yleisurheilussa pelataan ja urheillaan erilaisilla alustoilla ja jalkapallokenttien koossa lienee eroja - mutta tuntuu, että jääkiekko lajina tekee asiat hieman liian hankalaksi itselleen.

Jo pelikentän koko vaihtelee. Eri turnauksia pelataan erikokoisissa kaukaloissa, missä milloinkin. Suomessa kaukaloiden koot vaihtelevat, mutta pääasiassa ne ovat kaventuneet 1990-luvun mitoista, lähemmäs NHL:n 26-metristä laatikkoa. Ruotsin kaukalot ovat lähempänä IIHF:n sääntöjen maksimimittoja, eli 30 metriä leveitä.

Nyt Ruotsissa suunnitellaan kaukaloiden pienentämistä. Samalla Elitserien ottaisi käyttöön rangaistuslaukauskisan voittomaalikilpailun, viiden minuutin jatkoajan jälkeen. Mikä hauskinta, vuonna 1999 Elitserien oli ensimmäisiä liigoja, joissa rankkareita ammuttiin. Ne poistettiin 2004. Ja tullevat takaisin 2010.

Elitserien harkitsee myös siirtyvänsä NHL:ssä käytettävään pitkän kiekon sääntöön. Moni haluaisi sen Suomeenkin. Sääntöjä on muutettu niin moneen kertaan, että se mikä yhdelle on “vanha” pitkän kiekon sääntö onkin toiselle “uusi”. Tai uusvanha. Suomessakin on ollut kosketuksen vaativa pitkä kiekko, ennen kuin siirryttiin nykyiseen, suoraan pitkään. Mutta sitä ennen se oli sama kuin nykyinen. Vanha on uutta ja uusi vanhaa.

Euroopassa poistettiin kahden viivan syöttö kymmenen vuotta sitten, NHL seurasi perässä muutamaa vuotta myöhemmin. Niinpä nykypelaajille kahden viivan syöttöä ei melkeinpä ole koskaan ollutkaan. Eikä vain yhtä paitsiopistettä, kuten silloin kun minä aloitin jääkiekkoilun.

Onko mahdotonta saada yksiä ja samoja sääntöjä kattamaan koko kiekkomaailman?

“Hyvä kysymys. Sääntöjen yhtenäistäminen saattaa olla esillä ensi elokuussa Torontossa järjestettävässä World Hockey Summitissa,” toteaa kv. kiekkoliiton edustaja Szymon Szemberg.

“Ymmärrän yhtenäisten sääntöjen edut, mutta erot ovat myös antaneet lajille dynamiikkaa, jollaista muissa lajeissa ei ole. Välillä NHL oppii IIHF:n säännöistä - kuten vuoden 2002 olympialaisten jälkeen - ja toisinaan IIHF oppii NHL:ltä. Siitä hyvä esimerkki on pitkän kiekon jälkeinen vaihtokielto,” hän sanoo.

Samaan aikaan, kun Elitserien mahdollisesti muuttaa pitkän kiekon sääntönsä,  Pohjois-Amerikassa käydään keskustelua pitkän kiekon säännön muuttamiseksi Euroopassa nykyisin käytettävään. Kumpi ehtinee muuttaa sääntönsä ensin? Kumpi on pelille parempi?

Toinen suuri pohjoisamerikkalainen keskustelun aihe on päähän kohdistuvien taklausten tekeminen rangaistavaksi.

IIHF:n mukaan päähän kohdistuva taklaus on jo sääntöjen vastainen. Sääntö 540, lisätty vuonna 2002.

Samaan aikaan kun Jukka Hentunen, 35, kantaa Jokereita kohti SM-liigan pudotuspelejä, ja Niko Kapanen, 31, valmistautuu Vancouverin olympiakisoihin, urheilun ajanlaskulla mitattuna muinaisen teletappiketjun kolmas jäsen, ensi viikolla 33 vuotta täyttävä Timo Pärssinen, pelaa keskimäärin vähän alle 15 minuuttia - tarkalleen sanottuna 14 minuuttia ja yhden sekunnin - ottelua kohden Ruotsin Elitserienin häntäpäässä, kymmenentenä olevassa Timråssa.

Hän on tehnyt keskinkertaisella peliajalla kohtuulliset tehot, 8+10=18 pistettä 38 matsissa, ja on joukkueensa viidenneksi tehokkain tällä kaudella.

Pärssisen kohdalla on hyvä uutinen, että hän pelaa, sillä mies ei kolmena Timrån kautenaan ole kertaakaan pelannut täyttä kautta. Hän on jo nyt ohittanut oman “ennätyksensä”, 34 matsia. Viimeisten viiden kauden aikana Pärssinen on pelannut vain yhdellä kaudella - Zugissa 2005-06 - yli 40 ottelua. Elitserienissä hän oli ennen tätä kautta ollut poissa melkein joka toisesta pelistä.

Selkävaivoista ja -vammoista kärsinyt ja viimeinkin niistä selvinnyt Pärssinen sai heikon startin tähänkin kauteen, kun hän törmsi harjoituksissa seurakaveriinsa ja loukkasi polvensa. Jarilitmasmainen vahinko pudotti hänet nelosketjuun, mutta viime viikonloppuna hän oli taas Timrån avausviisikossa, Kamil Pirosin rinnalla - ja iski maalin.

Pärssisen paluu? Siltä viimeinkin näyttää. Karvaus ei näytä enää samalta kuin HIFK:n vuosina - ehkä se menee Elitserienin erilaisen pelityylin piikkiin - ja muutenkin vielä vuoden 2007 MM-kisoissa pelanneen Pärssisen pelissä tuntuu olevan enemmän rauhallista liukua kuin ennen.

Ja se on ihan hyvä asia. Ehjästä ja fiksusti pelaavasta Pärssisestä on joukkueelle enemmän hyötyä kuin sairaslistalla olevasta Pärssisestä. Ja toisaalta, vuonna 2004 SM-liigan pistepörssin ja maalikuninkuuden voittanut ja liigan parhaaksi valittu Pärssinen on vieläkin riittävän tehokas, myös rauhallisempana, kypsempänäkin versiona.

Kokeneiden pelaajien kypsyminen ja jopa oman pelityylinsä muuttaminen uran loppupuolella on ollut heikko kohtani siitä saakka, kun New York Islandersin entinen pistekunkku Bryan Trottier voitti Stanley Cupin Pittsburgh Penguinsin nelosketjun pelaajana. Vaikka kyse saattaakin olla puhtaasti itsekkäästä yrityksestä pidentää uraa ja tienata vielä vähän rahaa, tai kyvyttömyydestä lopettaa peliura kokonaan, se kuitenkin samalla pakottaa pelaajan myös tekemään epäitsekkäitä asioita joukkueen menestyksen vuoksi. Se on minusta kovinta mitä voittamisen eteen voi tehdä.

Se vaatii myös pelaajalta pelin eri osa-alueiden loistavaa hallintaa ja ymmärrystä.

Scotty Bowman laittoi 1990-luvun puolivälissä Sergei Fedorovin pelaamaan puolustajana. Fedorov, joka oli pari vuotta aikaisemmin, 1994, valittu NHL:n arvokkaimmaksi pelaajaksi, ei valittanut (ainakaan julkisesti), vaan pelasi puolustajana reilussa kymmenessä pelissä. Ja pelasi hyvin.

Vancouverin olympiakisoissa 40-vuotias Fedorov ei pelaa puolustajana, mutta on jälleen uudenlaisessa roolissa. Kukaan ei odota häneltä pistepörssin voittoa, eikä spinorama-kikkoja. Nyt Fedorov on vanhempi valtiomies, joka johtaa joukkuetta pääasiassa karismallaan, peliälyllään ja kokemuksellaan.

Suomen joukkueessa samanlainen jääkiekon jedimestari on Ville Peltonen, 36, jolta ei enää odoteta hattutemppua Ruotsin verkkoon, mutta joka pystyy huikean peliälynsä ansiosta pelaamaan riittävän hyvin melkein missä tilanteessa tahansa: Alivoimalla, tappamassa aikaa, rikkomassa vastustajan peliä, ja kun paikka tulee, pistämässä kiekon pussiin.

Teletapit ja Tupu, Hupu ja Lupu ovat kasvaneet aikuisiksi.

Andre Agassi kertoo loistavassa omaelämäkerrassaan “Open” yllättäen, kuinka hän on koko elämänsä vihannut tennistä ja kuinka hänen isänsä teki hänestä tennispelaajan pakottamalla hänet harjoittelemaan.

Isä teippasi Andre-vauvan käteen pingismailan, ja houkutteli hänet iskemään sängyn yläpuolelle viritetyn tennispallomobiilin palloja. Muutamaa vuotta myöhemmin hänen piti joka päivä palauttaa 2500 pallotykin lähettämää palloa, koska sillä tavalla pikkupoika iski vuoden aikana miljoona palloa, “eikä kukaan voi voittaa poikaa, joka iskee miljoona palloa vuodessa”.

Vastakkain kaksi vahvaa voimaa: harjoittelu ja oma tahto. (Tosin, oma tahto jäi pahasti isän tahdon alle).

Andre hakkasi omat legendaariset huipuksi tekevät 10 000 harjoitustuntiaan jo ennen 14:ttä syntymäpäiväänsä ja vaikka hän omien sanojensa mukaan aidosti vihasi tennistä, harjoittelu teki hänestä maailman huipun, maailman ykköspelaajan. Aina ei tarvitse siis tehdä vain sitä mistä pitää tullakseen hyväksi.

Harva vain jaksaa harjoitella asioita, joista ei pidä.

Agassi myös kuvaa kirjassaan tennistä maailman yksinäisimmäksi lajiksi, koska edes vastustajaan ei pääse iholle. Vastustaja on verkon takana, kymmenien metrien päässä.

Joukkueurheilussa, pallopeleissä, ei ole samanlaista yksinäisyyttä. Joukkuepelissä ryhmän jäsenet tekevät kaikkensa yhteisen hyvän eteen. “There’s no ‘I’ in ‘team’” ja “Laget före jaget”. Ja sama suomeksi. Egot jätetään narikkaan.

Jääkiekossa lasketaan syöttöpisteetkin tarkasti. Niille annetaan pistepörssissä samanlainen painoarvo kuin maaleille, ja syystäkin. Pelin luonteeseen kuuluu, että kiekko liikkuu nopeasti pelaajalta toiselle, soolosuorituksia näkee harvoin.

Usein, melkein jokaisessa ottelussa näkee maalin, josta voi helposti sanoa, että syöttö teki sen maalin.

En halua missään nimessä aliarvioida maalintekijöiden merkitystä. Jonkun pitää aina tehdä se viimeinen työ, olla oikeassa paikassa toimittamassa kiekko verkkoon. Se on arvokas taito.

Mutta minulle yksi pelien palkitsevimmista hetkistä - niin jäällä pelaajana, tasosta riippumatta, kuin katsojanakin - on se sekunnin murto-osa, jolloin kiekko on mennyt maaliin, ja sen sinne laukonut pelaaja tajuaa, että kiekko on maalissa, ja tuulettaa.

Sitten. Sen sijaan, että hän repisi pelipaidan päältään ja spurttaisi keskiympyrään tekemään hyvin harjoiteltua tuuletusshowta, hän etsii katsellaan syöttäjän. Hymyilee. Nyökkää. Osoittaa sormellaan syöttäjää, ja kiittää, koska hän tietää. Ja hän tietää, että syöttäjä tietää. Syöttäjä nyökkää, hymyilee koko naamallaan. Hän tietää. He tekivät maalin yhdessä.

Ilman yhtä ei ole toista, eikä ole maalia.

Siinä lyhyessä hetkessä ei ole vihollisia, ei kateutta, ei tennispelaajan yksinäisyyttä. Vain aitoa riemua. Se tarttuu.

Itävallassa on tekeillä Euroopan ennätys, jos vain Klagenfurt saa erikoislupansa järjestykseen. Klagenfurt ja Villach pelaavat nimittäin nyt jo kovin trendikkään ulkoilmamatsin lauantaina, ja vaikka stadionille mahtuukin “vain” 27,500 katsojaa, kapasiteetti halutaan nostaa erikoisjärjestelyin 31,500:aan.

Se toisi jääkiekon eurooppalaisen katsojaennätyksen Itävaltaan, sillä välipäivinä Göteborgissa Ullevilla pelatun Frölundan ja Färjestadin matsin yleisömäärä oli 31 144.

Hauskaa. Lippuja olisi mennyt molemmissa paikoissa paljon enemmänkin, joten ainakin tällaisilla jääkiekon erikoistapahtumilla olisi lisääkin kysyntää, myös Atlantin tällä puolen.

NHL:n kolmas Winter Classic oli niinikään ilmeinen menestys, markkinoillisella puolella - ja sehän näissä otteluissa onkin tärkeintä. Valtakunnallisen TV-kanava NBC:n katsojaluvut eivät tosin olleet järin huikeat, muutama miljoona katsojaa, hieman vähemmän kuin edellisenä vuonna, mutta saman verran kuin ensimmäisellä Classicillä. Mainostulot olivat kasvaneet.

Bostonissa, jossa ottelu pelattiin, kiinnostus oli aivan baseballin Red Soxin ja koripallon Celticsin parhaiden matsien tasolla. (Tosin, muutaman miljoonan pienempi).

Huomiota matsi kuitenkin taas sai, ja oli jopa Twitterin trendiaiheita.

Frölunda pelasi vuoden 1962 pelipaidoissa ja paikalla oli saman vuoden joukkueen pelaajat. Bostonissa ensimmäiseen aloitukseen kyyristyivät Bobby Clarke ja Bobby Orr. Olihan se aika metkaa nähdä Savonlinnan lahjan, Tuukka Raskin, antavan Number Fourille hanskaläimäyksen ennen jäälle menoa.

Mutta toki, kun kiekko putosi jäähän, televisionkatsojille kyseessä oli yksi runkosarjan ottelu muiden joukossa.

Kaikenlaisia kikkoja on kuitenkin keksittävä, niin NHL:ssä, Ruotsissa, Itävallassa kuin Suomessakin, että saadaan lajia nostettua esiin, houkuteltua sponsoreita ja katsojia, ja haravoitua lisää rahaa seurojen kassoihin. Tosin, Frölundan toimitusjohtaja Mats Ahdrian mainitsi lehdissä, että Ullevin matsin järjestäminen maksoi noin 15 kertaa enemmän kuin matsin pelaaminen Scandinaviumissa.

Toissakaudella pelatussa Mestareiden liigassa jokaista matsia markkinoitiin historiallisena tapahtumana. Oli kaikkien aikojen ensimmäinen matsi, sitten ensimmäinen Suomessa pelattu, sitten ensimmäinen pudotuspelimatsi, sitten ensimmäinen Suomessa pelattu pudotuspelimatsi, ja lopulta kaikki huipentui a) historialliseen ensimmäiseen loppuotteluun ja b) historialliseen ratkaisevaan loppuotteluun.

(Silloin ei ollut tiedossa kuinka historiallisia matsit lopulta olivatkaan).

Mutta, kuinka monta historiallista ottelua ylipäätään voidaan pelata ja järjestää? Tuleeko Ennätysmatsin jälkeen buumi vai tyhjiö?

Nykyisessä mediaympäristössä panokset kasvavat jatkuvasti. Kaiken pitää olla suurempaa, rajumpaa, hienompaa, tärkeämpää kuin koskaan ennen. Ja kuitenkin urheilussa - eräs sen hienouksia jopa - parhaita tapahtumia ovat ne, joissa on panosta, ja jotka nousevat tärkeimmiksi kuin itse urheilu. Etukäteishehkutus on tärkeää, kunhan se on aitoa. Sen takia MM-kisaottelu Tshekkoslovakia - Neuvostoliitto 1972 oli niin huikea. Sen takia jalkapallon MM-finaaleista vain osa nousee unohtumattomiksi. Sen takia jopa suurten tappioiden mies, Juha Mieto, on legenda.

Urheilussa on myös helppo nähdä ihmiskohtalot tiivistetyssä muodossa. Totta kai Gretzkyn Oilers ensin hävisi Islandersille Stanley Cup -finaalin, ennen kuin voitti seuraavana vuonna. Totta kai Sidney Crosbyn Pittsburgh ensin hävisi Stanley Cup -finaalin, ennen kuin voitti sen.

Ja totta kai USA voitti Neuvostoliiton Lake Placidissa 1980. Tavallisessa jäähallissa, ottelussa, joka näytettiin Yhdysvalloissakin jälkilähetyksenä.

Kannattaa katsoa tämä pätkä kerran tai kaksi ennen Vancouveria:

Ihme.

Hannes, 7, on ollut mukanani lätkämatsissa muutaman kerran. Ensimmäisellä kerralla Globenissa, Hannes oli neljävuotias, mutta innokas Aku Ankkojen lukija, joten varustauduin hänen mahdolliseen henkiseen puutumiseensa pinolla toivesarjoja – ja tietenkin purkillisella pocornia.

Mielenkiinto ei silti riittänyt aivan kolmea erää, mutta ajattelin, että sen voi ensimmäisellä kerralla laittaa vaikka Elitserienin syyksi.

Pari vuotta sitten, kun Hannes oli 5, teimme pienimuotoisen Suomen turneen Helsingistä Jyväskylään, sieltä Joensuuhun, Kuopioon ja takaisin Helsinkiin, ja Hanneksen harmiksi jokaisella paikkakunnalla piti käydä matsissa. Ja vaikka lihapiirakat olivat ihan hyviä Jyväskylässä, peli ei tuntunut yhtä hauskalta.

Meteli oli liian kova.

On luonnollista, että ihmiset - naapurit, tuttavat, sukulaiset - kysyvät minulta usein, joko Hannes pelaa jääkiekkoa. Olen kertonut vastaukseksi tarinaa Hanneksesta lukijatyyppinä, ja kuinka hän teki minulle lehden 2008 MM-kisojen jälkeen. Olin päässyt kanteen, ja sisäsivuilla kerrottiin, kuinka haastattelin Ruotsin ja New York Rangersin maalivahti Henrik Lundqvistia. (Yllättäen, jutussa paljastui, että “Henken” suosikkijoukkue oli Ilves.).

Päättelin siitä, että koska Hannes ei oikeastaan koskaan ollut nähnyt minun vetävän teräviä potkuja jäällä, tai harhauttavan puolustajia ja maalivahteja, mutta oli nähnyt minun naputtavan tätä valkoista Maciäni (omasta mielestäni liiankin usein), se oli hänelle luontevampi malli.

Hannes saa tietysti itse päättää, haluaako pelata jääkiekkoa, mutta toki minusta olisi hauskaa, että hän ainakin kokeilisi peliä.

Ei niin, etteikö Hannes olisi kova urheilija. Hän juoksee, jumppaa ja pelaa koripalloa, jalkapalloa ja salibandyä. Jää on vain ollut vieras elementti ja luistimet ahdistava kokemus.

Jotain on kuitenkin tapahtunut viimeisen kuukauden aikana. No, Hannes tosin pelasi Nintendoaan koko Jokipojat - SaPKo -matsin ajan, mutta pari viikkoa sitten hän ilmoitti haluavansa lähteä luistelemaan. Nopeammin kuin Sami Kapanen NHL:n All-Star -matsissa, kipaisin kellariin hakemaan luistimet, mailat, pallot ja kiekot, ennen kuin Hannes ehti muuttaa mielensä.

Nilkat lonksuivat, housut kastuivat, ja pyllyyn tuli mustelmia, kun Hannes vippaili jääpalloa salibandymailallaan. (Cross training!) Mutta hymy ei hyytynyt koko aikana. Meiltä kummaltakaan.

Olemme nyt käyneet kentällä muutaman kerran ja nopea luistelutaidon kehitys on saanut Hanneksen innostumaan yhä enemmän. Henke Lundqvist on yhä mukana, mutta nyt en enää haastattele häntä, vaan esitän häntä, kun Hannes yrittää iskeä pallon veskarin ohitse.

Emmekä me tietenkään ole yksin. Kenttä on täynnä pikkupoikia ja -tyttöjä jotka juoksevat luistimet jalassa, etukenossa. Joka paikassa kiristetään nyt putket, Turussakin, kuten Karhuherra kertoo ja näyttää.

Luistelun, pelaamisen riemua on vaikea edes kuvailla muille. Itse olen aina unelmoinut katujen jäätymisestä, että voisin luistella joka paikkaan, kävelyn sijasta. Ja kun jokin asia on hauskaa, sitä jaksaa tehdä vaikka kuinka kauan - tai ainakin siihen saakka, että pakkanen rullaa korvista nahan, eikä veri kierrä enää jaloissa.

Hannes ei pelaa tietenkään vielä missään joukkueessa, enkä tiedä, kuinka kauan nykyinen innostus kestää.

Kipinä on ehkä kuitenkin syttynyt, sillä hän jaksoi jopa katsoa erän verran Suomi - Ruotsi -matsia, vaikka Henke ei pelannutkaan. Ja kehua äidilleen, että “tää lätkä on nyt mun juttuni”.

Minä vain nautiskelen tilanteesta. Enkä valmenna.

Siitä tuli mieleeni Nikon meili, jossa hän kuvaili pikkupoikien harjoituksia nykyisin:

Hyvän näköisiä. Jutut tapahtuvat jämptisti, treenataan pienissä ryhmissä, parhaimmillaan jokaisessa oman, koulutetun ohjaajan opastuksella.  Ja kun koulutettu - ja rahaa hommasta saava - ohjaaja on paikalla valmentamassa, hän sitten tietysti myös Valmentaa. Suu käy koko ajan. Osa ohjeista tulisi vaikka hän olisi yksin hallissa, osa on teatteria maksaville ja treenejä katsoville vanhemmille. Lyhyesti: Hyvä treeni on alusta loppuun täysin ohjattu.
 
Miten Helminen, Selänne ja muut ovat taitonsa oppineet? Siten että valmentaja seisoo vieressä ja korjaa koko ajan, vai siten, että kukaan ei seiso vieressä - pelaamalla, pelailemalla, kokeilemalla, kikkailemalla? Tosissaan pelaamalla - mutta kuitenkin leikillään. Seuran logotakki päällä höyryävä sikaniska ei ollut käskyttämässä vaan Helminen on voinut tehdä sitä mitä lystää ja lähteä kotiinsa jos on siltä tuntunut. Tätä on lapsilähtöinen liikunta. Ei siihen aikuista pitäisi päästää liikaa sotkemaan, paitsi opettamaan, mallia näyttämällä, sopivissa väleissä, mutta siinäpä se tarvittava rooli olisikin.  
 
Olen itse yrittänyt toteuttaa tällaista “vanhan ajan ulkojääjääkiekkoa”, kun olen itse lapsia ohjannut. Pelaamista on ollut vähintään puolet treeneistä, loput erilaisia pienpelejä pääasiassa, jopa niin että lapset ovat pareittain saaneet päättää mitä keskenään tekevät, aika ajoin ainoana ohjeena, että “treeenatkaa sellaista jota pelissä olette huomanneet tarvitsevanne, ja tulkaa kysymään neuvoa, jos tarvitsette”. Taidot ovat kehittyneet, lapset (8v) ovat oppineet omatoimisesti pistämään treenit käyntiin jos olen (tahallani) viivytellyt jäälle menoa, kukaan ei ole kahden ja puolen vuoden aikana lopettanut, ja riemu on paistanut lasten kasvoilta. 

Riemu paistakoon kaikille joulujäillä, valmentakaa toisianne niin kuin haluatte itseänne valmennettavan! Hauskaa joulua!

Steve Yzerman, Kanadan olympiajoukkueen general manager, totesi eräässä haastattelussaan joukkueen kokoamisfilosofiastaan näin:

Me haluamme jäälle taitavan joukkueen, haluamme tuoda kisoihin NHL:n parhaat kanadalaiset pelaajat ja rakentaa parhaista pelaajistamme neljä ketjua - 13 hyökkääjää, 7 puolustajaa. Sitten pyydämme parhaita pelaajiamme pelaamaan hieman erilaisessa roolissa.
He eivät ehkä pelaa tilanteissa, joihin ovat tottuneet, tai yhtä paljon kuin ovat tottuneet, mutta me haluamme valita parhaat pelaajat, ja tyypit, jotka hyväksyvät heille annetun roolin ja peliajan ja tekevät parhaansa.

Yzermanista tuli juuri minun uusi suosikkini. Mies pakkasi muutamaan lauseeseen niin paljon viisauksia.

Toki Kanada on jääkiekon supervalta, jolla on supervaltojen resurssit. Hyviä pelaajia riittää, taitoa on, ja sillä on varaa jättää muihin maajoukkueisiin mahtuvia pelaajia kisajoukkueen ulkopuolelle.

Vaikka Yzermanin lausunto kuulosti itsestäänselvyydeltä, siinä piili muutama asia, joita ei aina esimerkiksi Leijonasydän-bloggaajien kommenteissa huomaa.

Muutama havainto.

1. Kanadan maajoukkueeseen päästään, ei ilmoittauduta.
Jos valitaan, tähdetkin ovat valmiita pelaamaan heille oudossa roolissa. Se saattaa merkitä, että Joe Thornton pelaa nelosketjussa kuten World Cupissa 2004. Sentteri voi joutua pelaamaan laidassa. Huippumaalivahdeista jonkun osaksi tulee istua penkillä tärkeässä matsissa. Jos ei ole siihen valmis, maajoukkueeseen ei ole asiaa. (Mutta jos haluaa voittaa olympiakultaa, kaikki käy).

2. Kanada pyytää pelaajia pelaamaan oudossa roolissa, ja pelaajat vastaavat.
Totta kai Kanadankin kopissa valmentaja kertoo kuinka pelataan, mutta johdon asenne tuntuu ainakin olevan kohdallaan. Johto pyytää ja odottaa pelaajan olevan valmis antamaan maajoukkueelle kaikkensa. Parhaansa.
Seurajohdon ja valmentajan ei aina tarvitse olla “piiskuri” tai “käskyttäjä”. Pelaajiakin voi kunnioittaa, ja erityisesti kokeneen kaartin mielipiteitä kuunnella.

3. Yzerman valitsee ensin parhaat pelaajat ja rakentaa niistä sitten joukkueen
Olympiavalintojen lähestyessä meistä itse kukin kasailee mielessään erilaisia vaihtoehtoja Suomen olympiajoukkueeksi. Kasaamisperiaatteeksi on jostain syystä valikoitunut kaikille sama: ykkös- ja kakkosketju tekevät peliä, kolmosketju auttaa, jos pystyy, ja nelosketju repii, raastaa ja kiduttaa – kuin eilinen Hassisen koneen “Tällä tiellä” -biisissä.
Syynä voi toki olla se, että materiaali ei riitä neljään hyvään ja taitavaan ketjuun, mutta minusta taidon pitää aina mennä pelkän säheltämisen edelle. Hyvä pelaaja oppii ja osaa myös säheltää ja tsempata, mutta mistä kehittää taito tärkeään paikkaan?

Totta kai Kanadankin joukkueessa varmasti helmikuussa on pelaajia, joita minä en sinne olisi valinnut. Mutta perusfilosofiasta täydet pisteet.

On vaikeaa olla hyvä valmentaja. Tähän toteamukseen tulee, kun yrittää koota yhteen niitä ominaisuuksia, joita ihannevalmentajalta voisi vaatia.

1. Innostus, jota ilman ei itse jaksa toimia, puhumattakaan siitä, että jaksaisi itse innostaa muita.

2. Taito nähdä kukin pelaaja yksilönä, sillä massakäsittely on tuomittu epäonnistumaan heti alkuunsa.

3. Omakohtaiset taidot ja tiedot, joka ovat välttämättömiä valmentajan pyrkiessä hankkimaan itselleen auktoriteettia pelaajien keskuudessa. Jos tällöin voi viitata omalla pelaajanuralla hankittuun kokemukseen, on se eduksi, mutta on olemassa paljon valmentajia, jotka ovat hankkineet kunnioitettavan asiantuntemuksen seuraamalla peliä yksinomaan “laidan toiselta puolelta”.

4. Opetustaito ja järjestelykyky. Käyttämällä oikeita opetusmenetelmiä ja kiinnitämällä huomiota järjestelypuoleen tehostetaan ja joudutetaan opetustyötä huomattavasti. Tärkeä merkitys on myös sujuvalla ja ytimekkäällä suullisella esitystaidolla.

5. Kyky ylläpitää kuria. Joukkueurheilu vaatii harjoittajiltaan ehdotonta alistumista kuriin. Pelaajat tietävät tämän, mutta silti on aina yksilöitä, jotka pyrkivät horjuttamaan vallitsevaa kuria. Heidät on valmentajan saatava palautetuiksi kurin alaisuuteen.

6. Huumorintaju, jolla parhaiten laukaistaan joukkueen piirissä usein esiintyvät jännitystilat.

7. Mielikuvitus. Harjoitukset eivät saa käydä ikäviksi. Mielikuvituksella niihin saadaan vaihtelevuutta ja monipuolisuutta.

8. Selvänäkijän taito. Valmentajan on pystyttävä erittelemään pelaajan suoritus ja näkemään siinä hyvät ja huonot puolet. Tämän ominaisuuden avulla valmentaja ratkaisee, ketä kilpailumielessä kannattaa valmentaa, ketä ei.

9. Kyky luoda joukkueeseen henki. Tämä tehtävä on monitahoinen, mutta ennen kaikkea siinä kysytään valmentajalta rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta suhteessaan pelaajiin.

10. Kyky toimia kasvattajana. Ennen kaikkea nuorten ollessa kysymyksessä on valmentajan etsittävä tilsuuksia kasvatuksellisen puolen korostamiseksi. Vanhempienkaan kohdalla ei sellaisen tilaisuuden pidä antaa mennä ohi ilman kasvattavaa sanaa.

Valmentaja ei saa karjua ja viittoilla pelaajilleen eikä myöskään ottelun erotuomarille. Jos pelaajat syyllistyvät tällaiseen menettelyyn, on valmentajan vaiennettava heidätkin. Suunsoitosta syntyy vain hermostuneisuutta pelaajien keskuuteen.

Tauoilla ei päästetä asiattomia pukuhuoneeseen. Pelaajien on saatava olla täysin rauhassa. Valmentaja kertoilee vaikutelmiaan ottelusta rauhallisella tavalla, sillä haukkuminen ei juuri auta, kiitos auttaa enemmän. Valmentaja voi myös antaa puheenvuoron joukkueen kapteenille.

Ottelun jälkeen valmentajan on hyvä sanoa pari sanaa hävittiinpä ottelu tai voitettiin. Ottelun kritiikki sen sijaan pidetään vasta seuraavana päivänä, johon mennessä ottelun antamat vaikutelmat ovat itse kullekin selvinneet.

Ote Jukka Wuolion kirjasta “Jääkiekko”, painettu Porvoossa 1958.

Ilari Melart?

Kuka?

Venäjän jääkiekkoliiton nykyisen puheenjohtajan Vladislav Tretjakin 1970-luvulla ilmestyneessä kirjassa todetaan moneen kertaan, että vanhan venäläisen laulun mukaan “pelkurit eivät pelaa jääkiekkoa”. Jääkiekko on hieno peli, jossa yhdistyy vauhti, taidokkuus, juonikkuus, taklaukset, ja luonnetta ja kipukynnystä koetellaan.

Pelolle ei ole sijaa.

Mutta mitä sitten on rohkeus?

Lainaan toisen entisen CCCP-tähden kirjaa, jossa viitataan samaan lauluun. Sain Valeri Harlamovin “Maalintekijänä numero 17” -kirjan joululahjaksi 30 vuotta sitten, ja sen sivut alkavat olla jo vähän kellastuneita, ja hiirenkorvilla. Huomaan, että olen vuosien varrella alleviivannut seuraavasta pitkästä lainauksesta pari kohtaa.

“Onko sietämiskyky rohkeutta? En tiedä. Mutta mitä sietäminen itse asiassa merkitsee.

Luin Wienin MM-kisojen aikaan (1977) artikkelin tshekkoslovakialaisesta pelaajasta, Ivan Hlinkasta. Artikkelissa ruotsalaislääkäri esitti, että voittaakseen kanadalaisten on muistettava vanha raamatullinen ohje: jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin.

Jääkiekkoilussa epäilyttävä neuvo. Lääkärillä on helppoa, hän on kaukalon ulkopuolella.

Olen valmis sietämään sen, että minut kaadetaan sääntöjen mukaisesti, sen, että minut työnnetään maalialueelta ja paiskataan laitaa vasten, kunhan se tehdään sääntöjen puitteissa tai edes lähes sääntöjen rajoissa. Ymmärrän vastustajaa, joka rikkoo sääntöjä pelin innostamana, kiihkoissaan. Toistan, ymmärrän sen. Olen itsekin valitettavan usein rikkonut sääntöjä. Mutta kun rikkomuksia tehdään harkitusti ja suunnitelmallisesti, se on iljettävää.

Jälleen mieleeni tulevat Wienin MM-kisat. Silloin kanadalaiset aloittivat hyökkäyksen jo ennen ottelun alkua verryttelyvaiheessa. Jo ennen aloituskiekon pudotusta aloitettiin psykologinen ja fyysinen hyökkäys vastustajaa vastaan.
…
Mutta sietämiselläkin pitää olla rajansa …. Me olisimme voineet antaa takaisin Wienin Stadthallen jäällä. Meidänkin joukkueessamme oli “taitureita”, jotka olisivat - tarpeen vaatiessa - voineet pelata yli sääntöjen puitteiden, mutta valmentajamme painottivat, että ottelu on pelattava loppuun asti sääntöjä noudatten - suurinumeroiseen voittoon asti - niin että jälkikäteen ei olisi mitään aihetta moitteisiin.

Oli siis siedettävä. Siihen kieltämättä tarvittiin rohkeutta.”

Kyseessä on siis pelaaja, joka 1972 oli Kanadan ja Neuvostoliiton Summit Seriesin johtavia pelaajia, mutta jolta meni sarjan seitsemäs peli sivu suun, kun Bobby Clarken viikateisku mursi hänen nilkkansa kuudennessa matsissa.

Harlamov pelasi jälleen kahdeksannessa ottelussa.

Etukäteen sovitut tappelut jakavat yleisön kahtia, eikä leirien välille oikein synny keskusteluyhteyttä. Niinpä evoluutio pitää valitettavasti huolen siitä, että suomalainen jääkiekko jatkaa takaperoista matkaansa nykyisellä tiellä. Kari Jalonen ja kumppanit, kaikki jotka joko käskyttävät tai hiljaisuudellaan siunaavat etukäteen sovitut tappelut, saavat samanhenkisiä seuraajia, eli ihmisiä, joiden arvomaailmaan kuuluu kosto ja sen oikeutus.

Varsinkin viikkoja kestävä, lehtimainonnalla korostettu kostomentaliteetti.

(Ihan toinen kysymys on sitten vielä “Ilari Melartin” käyttäminen työrukkasena. En ole ihan varma, kokisinko minä olevani tärkeä osa joukkuetta, jos valmentaja antaisi tehtäväksi käydä hyppäämässä Tuukka Mäntylän kimppuun viiden minuutin pelin kohdalla. Ja kyllä, uskon valmentaja Jalosen etukäteen hyväksyneen asian, mikä on sama asia kuin antaa Melartille tehtäväksi tapella).

Ja kun tappeluiden vastainen rintama väsyy - ja ainakin minä olen jo totaalisen kyllästynyt tähän sirkukseen - tappelijat saavat lisää kannustavaa huomiota, ja niinpä tappelut hiljaisesti hyväksytään, jolloin niitä on jatkossakin, ja niin edelleen.

NHL:ssä tapellaan, nahistellaan, nykyisin jo puhtaidenkin taklausten jälkeen, kunhan se vain on kova. Taklatun pelaajan joukkuetovereiden pitää käydä näyttämässä taklaajalle, että … en tiedä mitä.

Harlamov: “Esimerkin voima on suuri ja se koskee urheilua mitä suurimmassa määrin.”