Kuka lohduttaisi köyhää triplamaisteria?

Julkaistu 7.2.2012 kirjoittajalta Janica Brander

Sauli Niinistön voitto ei ollut yllätys, mutta kaikki muu sitten olikin. En jauha tässä sen enempää Haavisto-ilmiöstä, koska se on analysoitu puhki muissa medioissa. Todettakoon vain, että Haavisto teki sen, mihin kuvittelin aluksi Arhinmäen parhaimmillaan pystyvän. Hän sai nuoret aikuiset äänestämään, joten ensimmäisessä bloggauksessa ilmaisemani huoli kotisohvalle jäämisestä oli turha.

Todellinen yllätys oli Paavo Väyrysen nousu vitsiehdokkaasta teräväksi haastajaksi. Aivan yhtä hämmentävää oli Timo Soinin sädekehän himmentyminen. Ehkä suurin yllätys oli kuitenkin Paavo Lipposen surkea menestys. Kun Lipponen ilmoitti ehdokkuudestaan, ajattelin, että peli on selvä, eikä muilla ehdokkailla ole mitään mahdollisuuksia Niinistön ja Lipposen rinnalla.

Arhinmäen asettuminen saattoi heikentää jonkin verran Lipposen asemaa. Mutta olisiko Lipposen äänisaalis ollut merkittävästi suurempi, jos vasemmisto ei olisi asettanut omaa ehdokastaan? Ketä demarit ja vasemmisto tarkoittavat puhuessaan vähäosaisista, joiden asiaa he uskovat ajavansa? Jollakin ilveellä Niinistö ja Haavisto onnistuivat vakuuttamaan kiusatut ja syrjäytyneet paremmin.

Suurin ongelma taitaa olla se, että sitä kansanosaa, jota vasemmistopuolueet uskovat edustavansa, ei enää ole. Duunarius on tässä yhteiskunnassa ehkä paras valinta, minkä ihminen voi tehdä. Ammattikoulutuksen saaneille on paremmin töitä tarjolla kuin akateemisille. He pääsevät parhaimmillaan ansiotyöhön jo alle kaksikymppisinä, ja ovat maksaneet lainojaan pitkän pennin siinä vaiheessa, kun humanisti kituuttaa vielä opintotuella ja pastalla. Työttömille hiljattain myönnetty opiskeluoikeus ei useinkaan lohduta akateemisia. Työttömyyskorvauksia myönnetään helpommin koulun penkille palaaville ammattikoululaisille kuin akateemisille, jotka haluavat rutistaa loppuun roikkumaan jääneen gradunsa. Pätkätyöt, maisterien ilmaiset työkkäriharjoittelut ja olematon palkkakehitys ovat todellisuutta entistä useammilla aloilla. Korkeasti koulutetut eivät nauti sellaisista ylellisyyksistä kuin omistusasunto ja työterveys, ja eri virastojen kanssa käytävä paperirumba tuloista ja silppuduuneista käy itsessään työstä.

Vasemmistopuolueet eivät ole onnistuneet puhuttelemaan ajelehtivan ja huonotuloisen sivistyneistön kasvavaa joukkoa. Eiväthän nämä ihmiset koe olevansa syrjäytyneitä tai vähäosaisia. Akateemiset köyhät tulevat usein koulutetuista, varakkaistakin perheistä. Nousukausi vain on päättynyt heidän kohdallaan. Tämä joukko pitää sivistystä pääomana, ja he kuuluvat usein moniin yhteisöihin ja ovat monella elämän osa-alueella aktiivisia, joten syrjäytymis- ja kurjuuspuhe ei kosketa heitä.

Akateeminen köyhälistö saattaa olla yksi syy kokoomuksen nousuun ja sdp:n romahdukseen 2000-luvulla. Koulutettujen, työstä ja menestyksestä puhuvien ihmisten äänestäminen saattaa olla yksi keino kokea kuuluvansa omien vanhempiensa hyvinvoivaan luokkaan, johon omat tulot eivät enää riitä. Osa vasemmistoliiton potentiaalisista äänestäjistä taas lienee valunut vihreisiin.

Lähes kaikki puolueet sanovat olevansa vähäosaisten asialla. Vasemmistopuolueet voisivat aloittaa taistelun suosionsa notkahdusta vastaan alkamalla puhutella niitä ihmisiä, jotka ovat aineellisesti köyhiä, mutta kokevat elämänsä muuten rikkaaksi. Duunareiden kosiskelu on turhaa, sillä tämänhetkinen yhteiskunta on rakentunut palvelemaan paljolti heitä. Muuten tukilomakkeissa olisi omat ruutunsa niille, jotka tienaavat joskus jotain, joskus eivät yhtään mitään, saavat pari apurahaa väitökseensä, vähän opiskelevat, vähän äitiyslomailevat ja pyörittävät osa-aikaisesti firmaansa.

Katsotaan, mikä on tilanne tulevissa kunnallisvaaleissa ja kuuden vuoden kuluttua. Kiitokset kaikille keskusteluun osallistuneille kriittisistä, mutta asiallisista kommenteista! Julkaisukelvottomia älähdyksiä kertyi syksyn ja talven aikana vain kahden käden sormilla laskettavissa oleva määrä.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , | 8 kommenttia

Kenen joukoissa seisot?

Julkaistu 2.2.2012 kirjoittajalta Janica Brander

Pekka Haavisto ja Sauli Niinistö ovat kamppailleet toisella kierroksella niin laimeasti, että myhäilevä jutustelu olisi osuvampi termi kuvailemaan väittelyitä. Heidän tukijoukkonsa ovat kuitenkin pitäneet huolta siitä, että toiselta kierrokselta ei puutu älämölöä, mustamaalaamista, itsensä pönkittämistä ja vihollisjoukon syyllistämistä.

Äänestyspäätös tuntuu liittyvän enemmän omaan itsetuntoomme kuin presidentinvaaleihin ja niihin tehtäviin, joita vaalien voittaja alkaa hoitaa. Valitsemalla leirimme määrittelemme sen, keitä olemme, ja ennen kaikkea sen, mihin porukkaan emme missään nimessä halua kuulua. Ehdokkaat toivovat kohteliasta kampanjointia ja tuntuvat kovasti ymmärtävän toistensa mielipiteitä. Tv-studioiden ulkopuolella kansa on kuitenkin jakaantunut parissa viikossa kahtia.

Niinistöläiset uskovat antavansa äänensä yrittäjyydelle, ahkeruudelle, heteroudelle, armeijalle ja kunnolliselle suomalaiselle miehelle. Haavistolaiset taas kannattavat suvaitsevaisuutta, salonkikelpoista homoutta, vihreitä arvoja, diplomatiaa ja kulttuuria. Henkilökulttien kiivaimpien kannattajien joukosta löytyy seuraavia stereotyyppejä, jotka toivovat oman, oikean maailmankuvansa voittavan vastapuolen ihan väärän, tyhmän ja epiksen ideologian.

Isänmaan puolustaja ei voi hyväksyä sitä, että Suomea johtaisi sivari. Siispä Sauli Niinistö on hänelle luonteva valinta. Miespuolisen isänmaan puolustajan lempipuheenaihe työpaikan kahvitauolla on sotilasarvojen vertailu. Naispuoliset isänmaanpuolustajat koristelevat ryömintäiässä olevan Minttu-Mansikkansa Suomen leijona -kaulakäädyillä ja minikokoisilla Kiitos Suomi 1939-1945 -bodyilla. Sekä mies- että naispuoliset isänmaanpuolustajat valistavat pian kärkkäästi tämän blogin kirjoittajaa siitä, että et säkään hippi sitä plokias kirjottelis jos me oltais osa Venäjää (Olen toki asiasta tietoinen, joten voinemme sivuuttaa tämän väittelyn heti alkuunsa).

Homoangstaaja ei pääse yli siitä faktasta, että Haavisto on homo. Vielä kamalampaa on se, että Haaviston puoliso on niin nuori. Ei sillä väliä, että Jennin ja Saulin ikäero on vielä suurempi, ne ovat onneksi heteroita. Homoangstaajan mielestä homo saa olla, jos on ammatiltaan juontaja, pop-tähti tai BB-se-ja-se. Mutta kuinka se homo nyt kehtaa presidentiksi pyrkiä? Joissakin ihmisissä yhdistyy voimakkaasti sekä isänmaan puolustajan että homoangstaajan piirteitä. Heidän kanssaan on turha keskustella Haaviston menestyksekkäästä urasta kansainvälisissä tehtävissä, koska se on aina ja ikuisesti sivarihomo, jonka toyboy on kampaaja. Homoangstaaja on varma, että tämän blogin kirjoittaja on takuuvarmas lespo ja haluaa ulkomaalaista miestä.

Raskaan työn raataja uskoo, että vain Sauli Niinistöä äänestämällä Suomi pelastuu talouskuilun partaalta. Raatajan mielestä Niinistön sloganissa ”Presidentti on työ” ei ole mitään hölmöä, eikä lauseen kielioppisekoilu särähdä hänen korvaansa. Raatajalle kokoomuslaisuus riittää takeeksi siitä, että rahavirrat aukeavat, verot poistetaan Suomesta ja yrittäjillä alkaa luistaa. Hieman ristiriitaista on se, että osa raskaan työn raatajiksi samaistuvista ei ole tehnyt päivääkään työtä yrittäjänä. Tähän ryhmään kuuluvat marmattavat kuitenkin kovaan ääneen sosiaalituilla elävistä ituhipeistä, jotka loisivat heidän veroeurojensa varassa. Kun maksetaanhan siitä työttömyyskorvauksestakin veroa, ja raskaan työn raatajan työkkärivero on parempi kuin ituhipin maksama. Raataja alkaa pian tilittää, että tätä blogia kirjoittava aloitteleva kirjailija ja vapaa toimittaja elää jumalauta sentään hänen verorahoillaan eikä ole päivääkään tehnyt kunnon työtä (Ähäkutti, olin tehdassiivoojana vuonna 2005, kädet vieläkin känsillä).

Homofanittajat kannattavat Haavistoa, koska he liittävät homouden positiivisiin luonteenpiirteisiin. Heidän silmissään kaikki homot ovat aina ja automaattisesti empaattisia, suvaitsevaisia, trendikkäitä, kohteliaita ja edistyksellisiä. Ei sillä ihmisen persoonalla niin väliä. Ja jos homo tekee jotain ikävää, ei se tarkoita sitä, sillä vaan on huono päivä.  Homofanittaja on sokea Haaviston laimeille vastauksille vaalitenteissä. Kun se on niin ihqu kun se on homo. Homofanittaja loukkaantuu ihan kauheesti tästä kirjoituksesta eikä tajua, miten kirjoittaja ei tajua, miten siisti persoonallisuudenpiirre homous on.

Jeesus-efektin kokeneet ovat varmoja, että Haaviston myötä mannaa sataa niin porvareiden kuin vassareidenkin laariin. Sen jälkeen, kun vaalit menivät toiselle kierrokselle, liittyivät Haaviston tukijoukkoihin ne vasemmistolaiset, jotka vielä pari viikkoa sitten haukkuivat häntä puutarhuriporvariksi ja lällyksi. Yhtäkkiä Haavisto edustaa kaikkea edistyksellistä ja inhimillistä. Jeesus-efektistä haltioituneet haluavat päästä osaksi opetuslasten joukkoa, jotka kaikki hyväksyvä, diplomaattinen Pekka johdattaa kohti parempaa tulevaisuutta. Kiihkeimpiä palvonnassaan ovat ihmiset, jotka ovat sekä homofanittajia että opetuslapsia. Jeesus-efektiläiset toivottavat bloggaajan iloisesti tervetulleeksi hurmokselliseen joukkoonsa.

Coolit tyypit äänestävät Haavistoa siksi, koska kaikki muutkin siistit tyypit äänestävät. Niinku kaikki nuoret näyttelijät, muusikot ja muut tyypit, jotka käyttävät ironiseen metatasoon viittaavia kömpelöitä silmälaseja ja 90-luvun leviksiä. Sitä paitsi Haavisto sai Ultra Bran tekemään comebackin ja jengi sekoili ihan kybäl Jussi-gaalas ja siit on videoklippei netis! Cooli tyyppi vastaa tähän sellaisella ironiaa ironisoivalla, pop-kulttuuriviittauksia vilisevällä monologilla, että kaltaiseni mansejuntti ei tajua sitä. Vielä coolimpi tyyppi bongaa bloggauksestani kirjoitusvirheen, laittaa siitä kuvakaappauksen Facebookiin ja äimistelee, miten toi tyyppi on voinu kirjottaa jonkun kirjan ku ei se osaa kirjottaa.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , , , , , , , , , , | 36 kommenttia

Hevostukka tai tonttukorva ei sovi presidentiksi

Julkaistu 21.1.2012 kirjoittajalta Janica Brander

Lapsen suusta kuulee totuuden, tai ainakin sellaisia lohkaisuja, jotka saavat kahvit lentämään pärskäisynä aikuisen suusta. Hauskin tähän mennessä lukemistani ehdokasanalyyseista on ehdottomasti Maikkarin lapsille tekemä kysely. Kahdeksan pikkuihmistä sanoo suorat sanat Timo Soinin hevostukasta, Paavo Väyrysen surullisesta suusta ja Paavo Arhinmäen tontunkorvista.

Lasten jutut ovat mielenkiintoisia muistakin syistä. Osalla heistä on kovin vakaat ja aikuismaiset mielipiteet asioista. 9-vuotias Veikko ei pidä Sari Essayahista, koska tämä on liian uskonnollinen. 11-vuotias Helmi ei tykkää siitä, että Timo Soini puhuu ulkomaalaisvastaisesti. Soini ärsyttää myös Veikkoa, koska tämä puhuu ilmastohömpötyksestä, ja luonto on Veikon mielestä tärkeä asia. 5-vuotias Noora puolestaan ei lämpene Sauli Niinistölle. Niinistö näyttää hänen mielestään liikaa uutistoimittajalta eikä tämän vuoksi sovi ollenkaan presidentiksi. Se, mitä lapset sanovat, kertoo osittain siitä, mitä suomalaisperheiden ruokapöydissä on puhuttu vaalien alla. Lasten juttuja kannattaa kuunnella myös siksi, että päiväkotien ja koulujen pihoilla kasvaa uusi sukupolvi aatemaailmoineen.

Kirjailija Miika Nousiainen kertoi asuneensa lapsena pienellä, erittäin vasemmistolaisella teollisuuspaikkakunnalla. Hänen lapsuutensa oli vielä sen verran politisoitunutta, että lapset kävivät lumisotaa Mauno Koivistoa ja Kalevi Kivistöä kannattaneissa joukkueissa. Minun lapsuuttani taas luonnehti laman aiheuttama täydellinen kyynisyys, passiivisuus ja epäluottamus poliittiseen systeemiin. Puolueuskollisuus alkoi löyhentyä, ja poliitikkoja arvotettiin entistä enemmän heidän persooniensa perusteella. Nuorten poliittisen historian tuntemus alkoi heikentyä. Politiikassa alkoivat pärjätä sulavimmat supliikkityypit ja puhujat, jotka osasivat vetää argumenteissaan vaikeatajuiset mutkat suoriksi.

Kun olin ala-asteella, luokassamme järjestettiin leikkimieliset vaalit. Muistelen, että ne taisi voittaa Elisabeth Rehn. Minä en äänestänyt Rehniä, koska hänestä tuli jostain syystä mieleeni raaka raparperi, jonka makua en edelleenkään voi sietää. Kaverini taas äänesti Rehniä, koska hänen lempibändinsä Popeda lauloi Rehnistä paheellisessa Kersantti Karoliina -biisissä. Äänestin Raimo Ilaskiveä, koska hänellä oli kivankuuloinen sukunimi, ja hän näytti luotettavalta harmaantuneelta mieheltä. Suureksi harmikseni Harri Holkeri ei ollut ehdolla. Olisin äänestänyt häntä oitis, sillä Holkerin nimestä tuli mieleeni maukas päärynäkarkki.

Nykylasten puheiden perusteella suomalainen ilmapiiri on alkanut jälleen politisoitua. Ovat lasten mielipiteet kotoa opittuja tai itse pohdittuja, he ainakin yhdistävät poliitikot yhteiskunnallisempiin asioihin kuin päärynäkarkkeihin. Ja niin kauan kuin politiikka kiinnostaa ihmisiä, on toivoa. Täydellinen poliittinen passiivisuus ja kyynisyys on sama kuin menettäisi mielenkiintonsa omaan elämäänsä. Loppupeleissä politiikassa on kysymys siitä, kenen haluamme ajavan asioitamme ja mihin suuntaan. On äärettömän surullista, jos ihmisten ajattelu kantaa vain seuraavaan ostoslistaan asti. Toivottavasti 2000-luvun lapset ja nuoret jaksavat kiinnostua yhteiskunnallisista asioista talouden notkahduksista huolimatta. Ainakin tämän joukon mielipiteiden perusteella uskallan olla toiveikas.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , , , , , , , , , , , | 42 kommenttia

Kenellä riittää virtaa, kenen kone köhii?

Julkaistu 19.1.2012 kirjoittajalta Janica Brander

Jos ehdokkaat eivät tee viime hetken emämunauksia, alkaa aika monen peli olla nyt pelattu. Aloitin bloggaamiseni pohtimalla, miten ehdokkaat aikovat houkutella 18-30 -vuotiaat nuoret aikuiset uurnille. Nyt on hyvä hetki summata, kuka onnistui tässä ja kuka ei.

Pekka Haavisto ja hieman yllättäen Paavo Väyrynen ovat onnistuneet puhuttelemaan myös nuoria äänestäjiä. Haavisto on ollut monelle nuorelle helppo vaihtoehto jo alusta asti. Hän ei ole puhunut itseään pussiin yhdessäkään väittelyssä. Media ole saanut väännettyä hänestä kohu-Pekkaa, vaikka Haaviston nuori miesystävä kärähti Ecuadorissa rattijuopumuksesta ja yritti pimittää totuutta siipaltaan. Osa äänestää Haavistoa protestina konservatiivisuutta vastaan, osa taas antaa äänensä salonkikelpoiselle vihreydelle ja diplomaattisuudelle.

Väyrynen on petrannut loppua kohden. Aluksi hän yritti päteä muistuttelemalla muita ehdokkaita näiden tekemisistä 80-luvulla. Joulun tienoilla Väyrynen laittoi Pasila-vaihteen päälle. Hän alkoi suhtautua itseensä ja vähän kaikkeen ironisella huumorilla, kiersi  maakuntia Väyrynen-keikkabussilla ja teki mukistaan joululahjahitin. Väyrynen vetoaa nuoriin ja koulutettuihin äänestäjiin, sillä hän on älynnyt ottaa esille sen, että hän on tehnyt töitä vihreiden arvojen ja kehitysyhteistyön parissa ja vuosikymmeniä sitten.

Sauli Niinistö ei ole erityisen nuorekas. Hän on kuitenkin enemmän turvallisen isällinen kuin tylsä kalkkis. Niinistö onnistui luomaan itselleen houkuttelevan ja energisen imagon vuoden 2006 vaaleissa. Tämä mielikuva tuntuu kannattelevan häntä vielä jonkin verran, vaikka puhti tuntuu hiipuneen viimeisen kuukauden aikana.

Paavo Lipponen edustaa pölyisintä pappaosastoa. Lipposen nuorekkuuden huippu on hänen mörköilynsä televisiomainoksessa ja esiintyminen ilman kravattia vaalijulisteissa. Lipponen yrittää kovasti vakuuttaa äänestäjät siitä, että hän on turvallinen pelastaja. Hän ei kuitenkaan ole pystynyt konkretisoimaan kovin raflaavasti ja mieleenpainuvasti niitä uhkia, joilta hän meitä suojelisi.

Nuoren aikuisen näkökulmasta Paavo Arhinmäki on pahin pettymys. Arhinmäen vaalimainokset ovat koko poppoon nuorekkaimmat, mutta siihen vimma jääkin. Vanhemmat ehdokkaat saivat ajettua Arhinmäen nurkkaan ensimmäisissä vaaliväittelyissä puhumalla kolmekymmentä vuotta vanhoista asioista. Arhinmäki ei keksinyt yllättävää vastaiskua, vaan on yrittänyt päteä kilpailijoidensa kanssa samoilla kentillä. Vasemmiston ehdokkaista hän on kuitenkin onnistunut selvästi paremmin kuin Lipponen.

Minulla oli aluksi suuret odotukset Eva Biaudet´sta, koska hän vaikuttaa ulospäinsuuntautuneelta ja huumorintajuiselta. Vaaliväittelyissä Biaudet on kuitenkin ollut liian hiljaa. Päästessään ääneen hän kuulostaa enemmän saarnaavalta opettajalta kuin kansainvälisesti tunnustetulta ihmiskauppa-asiantuntijalta.

Sari Essayah on esiintynyt pirteämmin kuin Biaudet. Hän ei ole kosiskellut äänestäjiä sutkautuksilla ja yksinkertaistuksilla, pikemminkin päinvastoin. Essayahin mielipiteet ovat hyvin perusteltuja, ja hän tuntuu todella hallitsevan asiat, joista puhuu. Kristillisten lisäksi hän vedonnee äänestäjiin, joille asiallisuus ja faktojen hallinta on tärkeää. Essayah vedonnee nuoriin, hyvin koulutettuihin äänestäjiin.

Timo Soini ei ole ollut näissä vaaleissa terävimmillään. Soinin aikaisemmat letkautukset ja selkeät mielipiteet takaavat kuitenkin sen, että hänen persoonansa ja arvomaailmansa on äänestäjille tuttu. Soini vetoaa EU-kriitikoihin ja todennäköisesti niihin nuoriin, jotka ovat Soinin myötä vasta kiinnostuneet politiikasta ja alkaneet tuntea, että äänestämisellä on merkitystä. Maikkarin viime vaalitentissä Soini suhtautui ehdokkaista negatiivisimmin ajatukseen, että presidentti keskustelisi kansalaisten kanssa sosiaalisessa mediassa. Hänen perusteensa olivat hyvät, mutta kovin eri maailmasta kuin iPhone kädessä syntyneellä sukupolvella.

Ensimmäisen bloggaukseni jälkeen minulta kysyttiin, kuvittelenko, että kaikki nuoret ajattelevat samalla tavalla. En kuvittele. Uskon iän ja elämäntilanteen vaikuttavan paljon siihen, ketä äänestämme. Syntymävuotemme ei kuitenkaan raapusta numeroa äänestyslippuun, vaan teemme sen itse -- kuka syvällisemmän, kuka vähäisemmän pähkäilyn tuloksena. Sitten on niitä, jotka kapaloitiin jo synnytyslaitoksella puoluekirjaan. Ja meitä, joita peloteltiin lapsena Paavo Väyrysellä.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , , , , , | 12 kommenttia

Photosoppaa mut sinivalkoseks

Julkaistu 12.1.2012 kirjoittajalta Janica Brander

Sinivalkoisia sävyjä ja maltillisia hymyjä; ehdokkaat pelaavat vaalijulisteissaan tänä vuonna  liikaakin varman päälle. Vain Paavo Arhinmäen julisteessa on jotain visuaalisesti erilaista. Muut ehdokkaat tuntuvat luottavan yksinkertaisuuteen ja Photoshopin voimaan. Vaalijulisteet löytyvät Maikkarin sivuilta, ja käsittelen ne tässä samassa järjestyksessä, jotta arvioni ja kuvien selailu samanaikaisesti olisi vaivatonta.

Timo Soinin vaalijuliste kuuluu kököistä kököimpien ryhmään. Soini halunnee viestittää harmaalla poolopaidallaan ajatusta tavallisesta kaduntallaajasta, mutta tästä lookista tulee mieleen 70-luvun kuppikeittomainos. Sellainen, jossa villapooloon pukeutunut mies tulee lumisateesta sisälle, ja vaimo on kiehauttanut hänelle kupillisen höyryävää katkarapukeittoa jauheesta ja vedestä. Rinnan päälle vedetyt kädet voisivat olla jäyhän isännän ele, jos kyseessä olisi kokovartalokuva, mutta puolikuvassa Soini näyttää suojelevan itseään. Valokuva on luonnossa huomattavasti epätarkempi kuin muiden ehdokkaiden kuvat. Vaakuna on tarpeeton, koska katsojan huomio herpaantuu turhan moneen yksityiskohtaan. Katsoako Soinia vai vaakunaa vai lukisiko tekstin? Keltainen väri liittyy perussuomalaisiin, mutta sitä on mielestäni liikaa. Keltaisesta, mustasta ja punaisesta tulee mieleen Saksa, ei Soinin ajama isänmaallisuus. Vaakuna toistuu vaaleampana keltaisessa taustassa, mutta luonnossa kuva on hailakka, ja taustaväri näyttää epätasaiselta.

Sauli Niinistön vaalijuliste on mukavan selkeä. Asettelu onnistuu siinä, missä Soinin juliste epäonnistuu. Niinistön sijoittaminen hieman sivuun on hyvä ratkaisu. Tekstin fontti, hyvin aseteltu kuva ja viileät värit luovat simppelin kokonaisuuden, vaikka julisteessa on aika paljon tekstiä. Kielellisesti mainos on ehkä ärsyttävin. Iskulause ”Presidentti on työ” kuuluu samaan sarjaan kuin ”Minun Sonera” ja ”Iso Omenassa”. Miksi sanojen taivuttaminen ja sijamuodot ovat nykyään ylitsepääsemättömän vaikeita asioita, ja ladomme taivuttamattomia sanoja peräkkäin kuin puhetaidottomat lapset? Tekstin idea lienee, että presidenttiys on työ. Niinistö näyttää jatkavan tuttua työväen presidentti -teemaa, nyt tosin jaarittelevampaan ja tylsempään sävyyn. Äänestysnumeron päällä oleva tähti on outo. Kaipa tällä on tavoiteltu ajatusta pohjantähdestä.

Paavo Lipposen kuvan taustalla olevat vanhat valokuvat ovat toisaalta mielenkiintoinen idea, mutta bussin ikkunasta katsottuna kuvat puuroutuvat ja tausta näyttää sekavalta. Idea toimisi paremmin lehtimainoksessa kuin kadunvarsijulisteessa. Siinä missä Niinistö rummuttaa rooliaan työläisten kaverina, yrittää Lipponen näyttäytyä suomalaisten suojelijana. Sloganin ajatuksen mukaan pelokas kansa ei pärjää yksin, vaan se tarvitsee kekkosmaista isähahmoa. Julisteessa on liikaa pienellä präntättyä tekstiä, ja sanoma laimenee  jaarittelun puolelle. Pelkät pääotsikot olisivat riittäneet.  Kuvan asettelu on ihan hyvä; ei niin onnistunut kuin Niinistöllä, mutta parempi kuin Soinilla. Lipposen hymy on jäyhä, mutta niukkuudessaan lämmin. Kravatitta esiintyminen on nykyään trendikästä. Se sopii ehkä vapaamuotoisiin tilaisuuksiin, mutta vaalijulisteessa kravatittomuus ei ole arvokasta, ja näissä vaaleissa etsitään juuri arvojohtajaa. Äänestysnumeron ympärillä on tässäkin omituista kikkailua. Miksi vitonen on matematiikan kaavoista tuttujen sulkeiden sisällä?

Pekka Haaviston juliste on visuaalisesti miellyttävin. Suunnittelija ei ole änkenyt kuvaan rivikaupalla tekstiä, vaan luottaa lukijan hoksottimiin. Iskulause synnyttää monia Haaviston imagoon sopivia mielikuvia. Hän on käyttäytynyt vaalitenteissä maltillisesti ja rakentanut viime aikoina siltaa niin perussuomalaisten kuin lihantuottajienkin puolelle. Julisteen värimaailma on kuitenkin liiankin tasainen. Yrittääkö Haavisto himmata itseään harmaaksi samaan tapaan kuin Matti Vanhanen taannoin? Mielestäni on äänestäjien aliarvioimista ajatella, että tavallinen suomalainen tarkoittaa samaa kuin hajuton, mauton ja harmaa ihminen. Haaviston puolueen oma vihreä väri kravatissa olisi raikastanut harmautta. Taustaväri on Haaviston ympärillä niin vaalea, että kaukaa katsottuna tämä luo hiukan koomisen sädekehäefektin. Photoshopia on käytetty Haaviston kasvoissa ronskilla kädellä. Kuvasta puuttuvat vain Suomisen Olli, Viisikon eväskori ja 50-luvun polvisukat.

Sari Essayahin juliste noudattaa samaa selkeää linjaa kuin Niinistön ja Haaviston mainokset. Sinivalkoisuus voisi olla kliseistä, mutta sinisen vaalea sävy ja Essayahin taustasta muistuttavat rataviivat tuovat kokonaisuuteen raikkautta ja kekseliäisyyttä. Askeleen edellä -slogan viittaa hauskasti Essayahin urheilusaavutuksiin, mutta istuu huonosti hänen konservatiivisiin arvoihinsa. Teksti ei synnytä yhtä selkeitä mielikuvia kuin Haaviston slogan. Julisteen alareunassa oleva signeeraus tuo kuvaan mukavaa koristeellisuutta ja pehmeyttä, ja nimikirjoitus on vastakkaisessa linjassa yläreunan viivoitukseen nähden. Julisteesta tulee mieleen, että sillä ei yritetä pärjätä näissä vaaleissa, vaan rakentaa Essayahin imagoa hänen poliittista tulevaisuuttaan ajatellen.

Eva Biaudet´n julisteessa on samaa sälää kuin Lipposen mainoksessa. Läheltä katsottuna taustan pikku-Evat ovat ihan edustavia, mutta kauempaa tausta näyttää levottomalta. Taustan sanaleikki ei avautunut ainakaan minulle, ja myös mustat koodia muistuttavat neliöt jäivät mysteeriksi. Ärsyttävän vaikea taustapiperrys ei tee etäiseksi jääneestä Biaudet´sta helpommin lähestyttävää. Numeron turkoosi väri viittaa viittaa suomalaisuuteen, mutta on raikkaampi kuin perinteinen tummansininen. Turkoosi ja beige ovat ehkä hyvä yhdistelmä värianalyysioppaissa. Tässä turkoosi yhdistettynä Biaudet´n ruskeaan paitaan muistuttaa kuitenkin tee-se-itse-sisustajan olohuoneen värimaailmaa. Julisteessa ei ole iskulausetta, vaan pelkkä ehdokasnumero ja nimi. Myös tämä juliste tekee enemmänkin ehdokasta tunnetuksi kuin ottaa kantaa vaalien teemoihin. Iskulauseen puuttuminen synnyttää epäilyksen, että Biaudet ei oikeastaan tiedä, mitä hän haluaa sanoa suomalaisille. Plussaa siitä, että hymy yltää silmiin asti.

Paavo Arhinmäen juliste muistuttaa päiväkotiryhmän askartelemaa kollaasia, mikä on ihan hauskaa muiden ehdokkaiden virallisten julisteiden rinnalla. On ratikkaa, rauhankyyhkyä, kirjoja, metsää, kerrostaloja, lasten leikkipaikkoja ja vielä vasemmiston logokin – tässähän hengästyy. Ajatuksena on kai ollut esitellä Arhinmäen agendan runsautta. Kaikille on tarjolla jotakin vauvasta vaariin ja maalaisesta stadilaiseen. Pikkukuvia on onneksi vain julisteen alaosassa, ja yläosaan on jätetty tasapainottavaa tyhjää tilaa. Tekstiä ei ole ähkyksi asti, mutta iskulause ei ole erityisen mieleenpainuva. Kravatittomuus sopii Arhinmäelle paremmin kuin Lipposelle. Juliste sopisi kuitenkin paremmin eduskunta- kuin presidentinvaalikampanjaan. Sininen ja punainen ei ole kovin tehokas yhdistelmä, koska värit syövät toistensa tehoa. Arhinmäki olisi voinut pitää kiinni rohkeasta linjastaan ja räväyttää punaisella julisteella.

Paavo Väyrysen mainos luottaa vanhaan ajatukseen lyhyiden virsien kauneudesta. Puutausta sijoittaa Väyrysen aidon tuntuiseen paikkaan, eikä valokuvaa ole vain syvätty taustavärin päälle. Toisaalta taustasta tulee mieleen ankean viraston puuovi. Vaikutelma olisi väyrysmäisempi, jos hän seisoisi luonnossa oikeiden puiden edessä. Ehdokasnumeron ja nimen fontti erottuu hyvin ja on hauskasti sarjakuvamainen. Väyrysen silmiä on taidettu muokata inasen verran todellista sinisemmiksi, mutta photoshoppaus ei ole liian räikeä. Myhäilevä hymy ja napoleonmainen käden asento ovat ehtaa Väyrystä. ”Koko Suomen presidentti” on hiukan laimea slogan. Tekstissä olisi voitu viljellä rohkeammin huumoria, kuten Väyrynen on kampanjoinnissaan tehnyt. Myös Väyrysen koulutusta, kokemusta ja EU-näkemyksiä olisi voitu hyödyntää, koska hän pitää näitä asioita valttikortteinaan.

Ja nyt teidän mielipiteitänne kiitos! Kenen juliste houkuttelee, kenen hämmentää ja kenen ärsyttää?

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , , , , | 8 kommenttia

Asiakkaana vaalimarketissa

Julkaistu 2.1.2012 kirjoittajalta Janica Brander

Kaikkien vaalien alla tuttavapiirissäni alkaa keskustelu siitä, kannattaako äänestäminen. Keskustelussa päädytään aina kahteen johtopäätökseen. Yksi on se, että jättäessään äänestämättä ihminen antaa itselleen kuuluvan vallanmurusen toisille. Kenties sellaisille ihmisille, joilla on täysin erilainen arvomaailma. Toinen johtopäätös taas on se, että ihmisellä on oikeus olla äänestämättä, jos hän ei löydä omaan arvomaailmaansa sopivaa ehdokasta.

Ei tarvitse mennä ajassa mahdottoman paljon taaksepäin, kun tällainen keskustelu olisi tuntunut lähes järjettömältä. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on Suomessa nuorempi innovaatio kuin sähkövalo. Aikaisemmin kansa oli tyytyväinen siihen, että sillä oli oikeus valita edes tyydyttävä vaihtoehto tarjolla olevien joukosta.

Nyt pelkkä oikeansuuntainen aatemaailma ei riitä nirsoille ja oikeuksistaan tietoisille yksilöille. Ehdokkaan on edustettava oikeaa sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista, lämmitettävä kotinsa oikealla energiamuodolla, äännettävä natiivisti mahdollisimman montaa kieltä, oltava humoristinen supliikkityyppi ja oikeiden alojen tuplatohtori.

Jos alan oikein ronkeliksi, kukaan presidenttiehdokkaista ei kelpaa minulle. Ja jos sopiva ehdokas sattuu olemaan se täyteheppu, jolla on mahdollisuus maksimissaan kahden prosentin äänisaaliseen, lässähtää äänestysinto entisestään. Miksi tuhlaisin ah niin arvokkaan yksilöllisen ääneni ihmiseen, jolla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia voittaa? Kaikkein tyydyttävin yhdistelmähän on joidenkin mielestä se, että voi äänestää eniten itseään muistuttavaa henkilöä, joka talloo muut ehdokkaat alleen murskavoitolla. Silloin äänestäjä kokee voittavansa itse.

Toisaalta niin sanottua vaihtoehtoehdokastakin voi käyttää oman egonsa jatkeena. Ne, jotka eivät halua kuulua massoihin ja suuriin voittajiin, vaan toisinajattelijoihin ja kapinallisiin, äänestävät vuodesta toiseen täyte-ehdokkaita ”ihan vain piruuttaan”. Kaikkein suurimmat vääräleuat vaivautuvat äänestyspaikalle vain äänestääkseen Aku Ankkaa tai David Hasselhoffia ja virnistelevät omalle nokkeluudelleen seuraaviin vaaleihin asti.

Mitä tästä ajattelisi se pakkasen pieksemä torppari, joka sai ensimmäistä kertaa vetää punaisen viivan vaalilippuun? Varmaankin ihmettelisi nykyihmisen ajatuksenjuoksua ja monimutkaiseksi muuttunutta maailmaa. Niin ihmettelen minäkin ja tuskailen edelleen, ketä äänestäisin.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , , , , | 23 kommenttia

Saisinko minä nyt puhua loppuun

Julkaistu 16.12.2011 kirjoittajalta Janica Brander

MTV3:n ja Ylen peräkkäisinä iltoina lähetetyt vaalitentit antoivat kattavan kuvan presidenttiehdokkaiden esiintymis-, keskustelu- ja argumentointitaidoista. Politiikan ja viestinnän asiantuntijat ovat kilvan pisteyttäneet ja arvostelleet ehdokkaiden suorituksia. Asiantuntijanäkemykset ehdokkaiden pärjäämisestä ovat olleet hämmentävän ristiriitaisia. Siinä missä yksi näkee presidentillistä karismaa, toinen näkee tylsää jaarittelua.

Tämä johtuu ehkä siitä, että kriitikot kiinnittävät pisteyttäessään huomiota kovin erilaisiin asioihin. Toinen painottaa ehkä enemmän karismaa, toinen keskustelukykyä ja kolmas arvioi ehdokkaan nykyisiä lausuntoja hänen aikaisempien poliittisten kannanottojen perusteella. Jonkin verran asiantuntijat varmasti näkevät ehdokkaissa myös sitä, mitä haluavat. Objektiivisimmankin poliittisen konkarin arvosteluun vaikuttanee aina jonkin verran hänen oma arvomaailmansa.

Katsellessani vaaliväittelyitä päätin keskittyä seuraamaan ennen kaikkea ehdokkaiden puheviestintätaitoja.Tämä oli samalla hauska aikamatka viime vaaleihin, jolloin opiskelin vielä yliopistossa puheviestintää. Niinistön ja Halosen väittelynauhoitteita veivattiin kursseilla niin paljon, että muistin pitkään vaalien jälkeen kokonaisia ehdokkaiden lauseita ja tunteenpurkauksia.

Muilla mittareilla ja muiden arvioimina nykyiset ehdokkaat ovat voineet pärjätä aivan päinvastaisella tavalla, joten allekirjoittaneen subjektiiviseen näkemykseen saa suhtautua kriittisesti. Miten ehdokkaat mielestäsi pärjäsivät, sana on vapaa!

Tammikuussa Ylen vaalitentissä nuoret pääsevät arvioimaan ehdokkaiden esiintymis- ja keskustelutaitoja ja heidän viestintänsä selkeyttä. Odotan tätä mielenkiinnolla, sillä kuten olen jo pari kertaa aikaisemmin sanonut, näissä vaaleissa erityisen kutkuttavaa on se, miten nuoret äänestäjät käyttäytyvät.

Pekka Haavisto: Haavisto tuntuu ottaneen keskusteluissa diplomaattisen viilipytyn roolin. Häntä on vaikea provosoida, ja hän välttää äärimmäisiä mielipiteitä. Haaviston puhetyyli ja kehonkieli ovat miellyttävän rauhallisia, mutta hän ei ole flegmaattinen. Haavisto ei kuitenkaan ole kovin innostava puhuja tai aloitteentekijä keskusteluissa. Hän ei ole pahin päällepuhuja, ja jää helposti paitsioon. Voisi olla reilusti rohkeampi, sillä hänellä ei ole samanlaisia paineita miellyttää massoja kuin esimerkiksi Sauli Niinistöllä.

Timo Soini: Soinin tylsimmätkin esiintymiset saavat kiinnostusmittarin värähtämään. Hänen monologejaan jaksaa kuunnella jo senkin vuoksi, että kuulijoille tarjoillaan joka kerta herkullisia kielikuvia. Soini ei kuitenkaan tunnu pääsevän kielikuvilla kikkailusta eteenpäin. Hän ottaa keskusteluissa aina enemmän tai vähemmän haastajan ja kriitikon roolin, mutta tarjoaa kovin vähän ratkaisuja ja tulevaisuudennäkymiä. Puhetyylissä ei ole poliitikoille ja virkamiehille tyypillistä narinaa, kurkun rökimistä ja tasapaksuutta. Ilmeikkyydestä ja huumorista plussaa.

Paavo Väyrynen: Väyrynen tuntuu ottaneen huumorin tietoiseksi aseekseen näissä vaaleissa. Väyrynen puhuu mielellään lukuisista ansioistaan, mutta tekee tämän usein hymynkare suupielessä. Argumentoi usein viittaamalla 80-ja 90-lukujen tapahtumiin ja rajaa näin keskustelun koskemaan vain itseään, Lipposta ja Niinistöä, jolloin keskustelu jää helposti polkemaan paikoilleen. Väyrysen ilmaisutapa ei ole lennokkuudessaan Soinin luokkaa, mutta hänen selkeää puhettaan kuuntelee mielellään. Kehonkieli on avointa, ja Väyrynen ottaa katsekontaktia muihin. Vaikea keskeyttää, kun päättää jyrätä keskustelussa.

Paavo Lipponen: Käyttää argumenttiensa perusteena Väyrystä enemmän enemmän tulevaisuutta kuin menneisyyttä. Jää kuitenkin mielellään muistelemaan menneitä, kun joku yllyttää häntä siihen. Lipposen kannanotot ovat välillä yllättävän rohkeita ja raikkaita, mutta tylsääkin tylsempi ilmaisutapa herpaannuttaa kuulijan mielenkiinnon. Välillä Lipponen enemmän mutisee kuin puhuu, ja hän tuntuu vajoavan omaan maailmaansa. Kehonkieli on jäykkää ja sisäänpäin käpertynyttä, ja Lipponen ottaa muihin keskimääräistä vähemmän katsekontaktia etenkin puhuessaan.

Sauli Niinistö: Niinistöllä oli jo viime vaaleissa sovitteleva, joukkoja kokoava argumentointityyli. Puheessa vilisevät sanat kaverit, yhteistyö ja vastuun kantaminen. Niinistö ei ole yhtä energinen kuin Halosta vastaan kamppaillessaan, koska pitää peliä jo voitettuna. Ottaa muihin katsekontaktia ja nyökkäilee hyväksyvästi, kun vastaehdokas sanoo jotakin, josta hän on samaa mieltä. Niinistön draivi ei kuitenkaan ole samaa luokkaa kuin vuonna 2006. Puhetyylistä tulee välillä mieleen repliikkejään värisyttävä näyttelijä 30-luvun suomifilmistä.

Sari Essayah: Essayahin argumentointi nojaa usein vahvoihin taustatietoihin, faktoihin ja lukuihin. Hänen puheensa ei puuroudu ja ala harhailla, vaikka aihe olisi vaikea, vaan Essayah muodostaa selkeitä mielipiteitä, vastauksia ja kysymyksiä. Ei jorise turhia. On asiallinen, napakka ja pitää puolensa, mutta ei ole aggressiivinen tai huonokäytöksinen. Essayahilla on selkeä ja miellyttävä puhetyyli. Käyttää vähemmän huumoria kuin Niinistö, Väyrynen ja Soini. Asiallinen, mutta ei suuri persoonallisuus. Tuo yllättävän vähän esille puolueensa kristillisiä arvoja.

Eva Biaudet: Biaudet tuntui jäävän syrjään molemmissa keskusteluissa. Jätti käyttämättä monta tilaisuutta heittää väliin napakka mielipide, ja tyytyi seuraamaan muiden keskustelua. Biaudet puhuu Suomea hyvin, mutta ehkä kakkoskieli menee jumiin stressaavassa tilanteessa. Tenteissä hän on paljon vakavampi ja varovaisempi kuin muissa televisioesiintymisissä, ja persoonallisuus jää piiloon. Toisteli samoja asioita molemmissa tenteissä lähes samoilla lauseilla. Biaudet ottaa puhuessaan katsekontaktia muihin keskustelijoihin ja antaa muille tunnustusta, jos on jostakin asiasta samaa mieltä.

Paavo Arhinmäki: Tuo Soinin ohella eniten esille puolueensa arvomaailmaa. Hyvinvointivaltio ja rahan valta vilahtelevat puheessa. Yrittää kampittaa Haavistoa Natolla, mutta tuntuu kompastelevan vastatessaan omia Nato-lausuntojansa koskeviin kysymyksiin. Arhinmäki on aktiivinen keskustelija, joka seuraa muiden puhetta ja tarttuu hanakasti heitettyihin täkyihin. Kiihtyy helposti nollasta sataan, puhuu päälle eikä osaa aina hillitä itseään. Vanhemmat ehdokkaat jättävät Arhinmäen helposti keskustelun ulkopuolelle siirtämällä keskustelun parinkymmenen vuoden takaisiin asioihin. Elehtii paljon ja katsoo muita puhuessaan ja kuunnellessaan. Käyttää enemmän huumoria kuin Essayah, Biaudet ja Haavisto.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , | 21 kommenttia

Jos Paavolle antaa pikkusormen…

Julkaistu 12.12.2011 kirjoittajalta Janica Brander

Pienenä pelkäsin kahta asiaa. Maailmanloppua ja Paavo Väyrystä.

Aloin pelätä maailmanloppua, kun katselin 5-vuotiaana dokumentin avaruudesta. Rauhallinen kertojanääni esitteli meteoriitteja, jotka kiitävät pimeän tyhjyyden halki. Jos jättimeteoriitti osuu maahan, se voi räjäyttää koko planeetan, setä totesi.

Paavo Väyrystä pelkäsin, koska kuulin isäni sanovan, että jos Väyrysestä tulee presidentti, meidän perhe muuttaa Ruotsiin. Ruotsiin! Miten minä siellä pärjäisin? Paras kaverini Terhi jäisi Suomeen, samoin yhteiset salamajamme, Messukylän ala-aste ja Helin kioskin irtokarkit. Myydäänköhän Ruotsissa edes irttareita vai pelkkiä polka-karkkeja, itkeskelin ja rukoilin, että meteoriitti ei osuisi maapalloon ja Paavo Väyrysestä ei koskaan tulisi Suomen presidenttiä.

Sama intuitiivinen pelko iski koko kroppaani viime viikolla, kun kuulin Väyrysen kampanjamukeista. Paavo ja Vuokko poseeraavat jämäkän mukin kyljessä hymyilevinä ja mahtailevina kuin kuninkaalliset. Väyrysellä on pelottavaa pelisilmää. Paavo-muki ei ole mikään heppoinen kupponen, vaan kunnollinen kahviämpäri. Sellainen seimi, jollaisesta aika moni suomalainen ryystää kahvinsa saadakseen koneensa aamulla käyntiin. Ja se jos mikä on vaarallista.

Jos jokaisen aamunsa aloittaa juomalla Paavosta ja tuijottelemalla hänen valppaina välkkyviin silmiinsä, alkaa ajatus Väyrysen presidenttiydestä tuntua pelottavan hyvältä. Työpöydän reunalla nököttävä, arkisessa käytössä oleva Paavo alkaa synnyttää yhtä vaarallisia ideoita kuin kaikki muukin työpaikoilla lojuva persoonallinen, söpö ja virkistäväksi tarkoitettu krääsä, kuten haalistuneet Fatboyt, lasten valokuvat ja työkavereiden post it -lapuille tuhertamat vitsit. Hei otetaan pinkki meidän teemaväriks ja kaikilla on tästä lähtien aina jotain pinkkiä päällä! Se viestittää meidän asiakkaille rentoutta ja innovatiivisuutta. Joo! Ja sit me voitais järjestää sellanen hiljaisuuden retriitti Haikon kartanossa ja opetella kohtaan toisemme, vaikka me nyt vaan ollaan sattumalta osuttu tähän samaan nyrkkipajaan töihin ja vihataan toisiamme. Wuhuu! Ja hei mä keksin, me kaikki voitais vaikka äänestää Paavo Väyrystä! Jee!

Ajatus Paavo-mukista on pilannut yöuneni viikon ajan. Kieriskelen kylmässä hiessä, ja mieleeni tulvii koko ajan erilaista Väyrys-krääsää, jonka avulla Paavo voi salakavalasti ujuttautua ihollemme. Pian kauppojen einestiskeille ilmestyy Paavon juustoisia kinkkurullia. Paketin kyljessä on sydän, jossa lukee ”Vuokon keittiöstä”. Juustosiivun ympärille pyöräytetty kinkku kun on Väyrysten lempieväs pitkillä ajomatkoilla. Vuokko Väyrynen on jo ehtinyt iskeä Tiina Soinin salmiakkikakkua vastaan paljastamalla valkosuklaakakkunsa reseptin. On vain ajan kysymys, koska Vuokon leipomus löytyy pakastealtaasta Frödingen vierestä.

Paavo tykkää kuulemma ottaa tehokkaita pieniä torkkuja päivän mittaan, mieluiten sikiöasennossa. Paavon sympaattiset torkkupeitot ehtivät vielä hyvin joulumarkkinoille, ja suomalaisesta puusta käsin tehdyt Väyrysen uni -sängyt valmistunevat jo kemiläisessä tehtaassa. Väyrynen on myös tunnettu pihiydestään. Syväkurkut ovat kielineet hänen piilotelleen ylimääräisiä lihapullia ja pihvejä perunoiden alle Euroopan parlamentin aikoinaan. Pääruokien lihoista kun veloitettiin kanttiinissa annoskoon mukaan. Nuukuus on kuitenkin hyve taantumaa kohti sukeltavassa Suomessa. Pian saamme lukea Paavo-sedän hyväntahtoisia säästövinkkejä Pirkasta, Me-lehdestä ja Marttojen julkaisuista. Ette arvaakaan, mitä kaikkea Paavo osaa askarrella vanhoista sukkahousuista. Olihan hänen isänsä Suomen vanhin keksijä.

Aikaisemmissa bloggauksissani olen marissut ehdokkaiden huonosta markkinoinnista, mutta en marise enää. Paavo Väyrynen on vaarallinen mies. Kinkkurullineen ja mukeineen hän ujuttautuu syvemmälle suomalaisten arkeen kuin yksikään muu ehdokas. Ja se saa ihoni kauhusta kananlihalle. Mieheni nimittäin uhoaa, että jos Paavo Väyrysestä tulee presidentti, tämä ruokakunta muuttaa ulkomaille. Ei kuitenkaan Ruotsiin, vaan Saksaan. Siellä on edullisempi ja laajempi olutvalikoima.

 

 

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , , , , , , , , , | 29 kommenttia

Naiset eivät nappaa?

Julkaistu 1.12.2011 kirjoittajalta Janica Brander

Fanaattinen kukkahattutäti. Ulkomaalaisia hyysäävä, tavallisesta kansasta erkaantunut kaupunkilaisidealisti. Työskennellessäni toimittajana olen törmännyt vähemmän mairitteleviin luonnehdintoihin Eva Biaudet´sta. Muutamat nettikommentoijat suoltavat hänestä törkytekstiä jokaisen ulkomaalaisiin, raiskauksiin tai pahoinpitelyihin liittyvien uutisten yhteydessä.

Eva Biaudet on ollut minulle vain nimi nettikommenteissa, joita ei voi julkaista. Hän tuntuu tehtailevan tiukkoja mielipiteitä tasaiseen tahtiin, mutta nainen ihmiskauppakommenttien takana on jäänyt etäiseksi. Solvauksia moderoidessani mielessäni on häivähtänyt kuva marmattavasta ja takakireästä naisihmisestä.

Biaudet´n vierailu Maria!-ohjelmassa oli hämmentävän positiivinen yllätys. Odotin kuivakkaa jakkupukukonetta, joka vastaa jokaiseen kysymykseen ulkoa opetellulla virkamiesjargonilla. Studioon astelikin pienikokoinen, kaunis ja sympaattisen oloinen nainen. Missä on polkkatukka? Sehän nauraa pehmeästi kuin ruotsalaisen kokkiohjelman sympaattinen emäntä. Ei beigeä, laivastonsinistä ja ankkurikuvioisia silkkihuiveja. Mieskin todistaa, että Evan juuret ovat maalla. Pariskunta kuplii yhtä paljon kuin takahuoneen tarjoilut. Tämä nokkela ja keijukaismainen nainen on kuitenkin raskaan sarjan ihmiskauppa-asiantuntija, joka on saanut tunnustusta Hillary Rodham Clintonilta ja Nicolas Sarkozylta.

Miten rkp:lla on varaa pihistellä tällaisen pakkauksen markkinoinnissa?

Vihreiden Pekka Haavisto ja sdp:n Paavo Lipponen eivät ole kovin paljon Biaudet´n edellä gallupien häntäpäässä. Vaikka Biaudet´lla ei olekaan todellisia mahdollisuuksia vaaleissa, voisi rkp hyödyntää vaaleja oman imagonsa kasvattamiseen ja kiillottamiseen. Nyt puolueella on ehdokas, jolla on paitsi näyttävä ansioluettelo myös huumorintajua ja supliikkia. Merkkejä Biaudet´sta saa silti etsiä suurennuslasin kanssa, vaikka vaalikoneiston pitäisi viimeistään nyt tankata moottorinsa ja startata.

Kyse voi olla kehnosta markkinoinnista tai siitä, että kaikki rkp:ssa eivät ole kovin innostuneita ehdokkaastaan. Tai ehkä naisten jyrähdykset ja kämmäilyt eivät ole toimittajien mielestä yhtä mielenkiintoisia kuin miesten. Media on raportoinut koko syksyn uskollisesti Paavojen, Timon ja Saulin älähdyksistä, jotka ovat olleet yhtä räjähtäviä kuin vesisateessa kastunut papapattimatto. Tiedämme Lipposen kouluaikojen sattumuksista, Niinistön vaimon Marimekko-laukusta, Soinin lääkärivaimon salmiakkikakusta ja Arhinmäen työhuoneen sisustuksesta. Missä ovat tarinat Biaudet´n sukkahousujen silmäpaoista, hänen aviomiehensä mätsäävistä kauluspaidoista ja kravateista, missä pariskunnan parhaat muikkureseptit? Kaikki se epäoleellinen sälä, joka tekee poliitikoista tunnettuja ja saa meidät kiinnostumaan heistä, koska arkinen höpinä tuo heidät meidän tasollemme.

Vielä hiljaisempaa on kristillisten Sari Essayahin suunnalla. Poliitikoistamme nopeimmin kävelevä suomalais-marokkolainen konservatiivinipo on liian tylsä joko omalle puolueelleen tai medialle. Vai onko kyse siitä, että toimittajat ja yleisö ohittavat Biaudet´n ja Essayahin ennen kuin heidän suustaan on päässyt yhtään vitsiä, makkarareseptiä tai ajatuksia herättävää kannanottoa? Naisethan tunnetusti vain mäkättävät, juoruilevat naapurin asioista tai ovat takarivin hiljaisia tyttöjä, jotka keräävät muidenkin tyhjät kahvikupit, kun puheet on pidetty.

P.S. Kiitos tarkkaavaisille lukijoille tekstin ensimmäiseen versioon livahtaneen virheen kommentoinnista. Bjaerne Kallis ei siis ole ollut rkp:n ehdokas. Saatan olla ihan pihalla rkp:n ehdokkaista siksi, että olen manselaisummikko, eikä rkp ehkä edes keskitä markkinointivoimiaan rannikkoalueiden ulkopuolelle. Sekin on mahdollista, että me naiset emme vain osaa, en minä eivätkä tarjolla olevat naisehdokkaat. Olen edelleen sitä mieltä, että tehokkaampi markkinointi voisi olla pienpuolueille hyödyksi, vaikka mitään mahdollisuuksia vaalitaistossa ei olisikaan. Kuinka moni muistaa  Risto Kuisman ja Ilkka Hakalehdon? Remonttiryhmä vajosi unholaan, ja vasta Timo Soini brändäsi perussuomalaiset. Minkä puolueen vaalimarkkinointi on mielestänne onnistunut nyt parhaiten?

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , | 4 kommenttia

Martta, Raili ja Tsuba

Julkaistu 23.11.2011 kirjoittajalta Janica Brander

Paavo Arhinmäen lupauduttua vasemmiston presidenttiehdokkaaksi aloin miettiä, millaisia nämä kolme presidenttiydestä kisaavaa Paavoa olisivat, jos he olisivat mummoja ruotsinlaivalla tai turisteja Espanjan rantakohteessa. Taiteellisena -tai ainakin itseni sellaiseksi kuvittelevana- ihmisenä katson oikeudekseni tällaisen älyttömän haihattelun. Puolustelen höpinääni myös sillä, että ansaitsen elantoni toimittajana, ja kaikki toimittajathan ovat tunnetusti sekavia alkoholisteja, idiootteja tai kumpaakin.

Paavo Väyrynen on matkan Martta. Jatkuvasti kälkättävä aktiivieläkeläinen, joka kerskailee tuskastuneille matkakumppaneilleen aikaisemmista matkoistaan, laihasta miniästään, rikkaasta vävystään ja tuntee retkikohteet paremmin kuin opas. Martta on se tyyppi, joka etuilee buffetin jonossa kyynärpäätaktiikalla, arvostelee syömänsä ruuat kovaan ääneen ja jemmaa lihapullia käsilaukkuunsa. Pitäähän Erkin saada tuliaisia.

Martta on reissannut loritassa, ekyptissä ja lähtee heti joulun jälkeen thaimaaseen. Runsaasta matkustelusta huolimatta mikään ulkomailla ei tahdo oikein kelvata Martalle. Maha menee sekaisin, ulkona haisee, miehet tuijottavat ja rättikauppiaat ahdistelevat. Siksi Martta raijaa jokaiseen lomakohteeseen mukanaan ruisleipää ja puolukkasurvosta, ja suomalainen ravintola tai baari on etsittävä viipymättä.

Paavo Lipposesta tulee mieleen Raili. Raili on hitaasti lämpiävä takapenkin mummo, joka pukeutuu vuoropäivinä beigeen ja viininpunaiseen ruutukuosiin. Railin ulkoinen olemus on sen verran yrmeä, että kukaan ei oikein jaksa jäädä kuuntelemaan hänen juttujaan. Aika usein sieltä Railinkin suusta tulee samaa marinaa kuin Martalta. Miten asiat olivat ennen paremmin, miehet rautaa ja laivat laivantekoainetta.

Välillä Raili kuitenkin yllättää. Hän tekee sen juuri silloin, kun sitä osaa vähiten odottaa. Tavernan railakkaissa illanistujaisissa tai nakurannalla. Juoksee hiukset hulmuten kohti aurinkoa, laittaa jalalla koreasti ravintolan isännän kanssa. Paljastaa sivulauseessa olleensa nuorena kabareetanssija. Hetken ajan kaikkien mielenkiinto kohdistuu Railiin, mutta tämä häkeltyy ja vetää tutun yrmyvaihteen päälle. Martan mäkätys varastaa taas kaikkien huomion, ja Railin sadattelua kuuntelee vain hänen viereensä istahtanut lempeä saksalainen Horst-Jakob.

Paavo Arhinmäki on massaturistikohteen Tsuba. Hän on pitkin hampain kavereidensa painostamana risteilylle tai räkälomalle lähtenyt kaupunkilainen. Yleensä Tsuba harrastaa vain omatoimimatkailua. Hän suosii kohteita, jonne tavallinen tallaaja ei keksi tai uskalla lähteä, kuten Libya, Afganistan ja Pohjois-Korea. Tsuba vastustaa risteilyjä ja etelänmatkoja, koska niissä ei ole mitään persoonallista ja kaikki on liian helppoa. Tiätsä niinku. Vatsakatarri ja luodinreikien repimät housunlahkeet kun ovat ihan oma, kasvattava kokemuksensa.

Nyt Tsuba on kuitenkin antanut periksi. Hän avaa tax freen oven ja upottaa varpaansa turistirannan hiekkaan, koska hän on keksinyt, että sehän on eksoottista jos mikä. Ihmisoikeusloma Kabulissa on niin vuotta 2005. Sitä paitsi persoonatonta massaturismia voi muuttaa vain paikan päällä. Menemällä itse sinne rannalle ja sanomalla, että tajuuttekste miten junttii on maata siinä ja imee sangriaa. Loman jälkeen Tsuba hehkuttaa, kuinka hän on kasvanut ihmisenä. Limbotanssi possuvartaan alitse oli oikeastaan aika siistiä, mutta ei Tsuba sitä toista kertaa tekisi. Ja hän sai painostettua Fuengirolan Suomi-kaupan omistajan hankkimaan markettinsa valikoimiin tofua ja seitania!

Entä kuka heistä jää muun turistiryhmän mieleen matkan jälkeen? No Martta tietenkin. Sen raastava, näsäviisas papatus jää kaikumaan oppaiden, matkustajien ja hotellin henkilökunnan mieliin ikuisiksi ajoiksi. Kaikki heistä toivovat, että Martta ei koskaan enää satu samalle reissulle heidän kanssaan.

 

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti