Laitahyökkääjä

Kahden kuukauden vaaliprovokaatioiden jälkeen yritän vakavoitua hetkeksi. Ennen vaikenemistani tarjoan maailman kokonaisselityksen.

Suuret puolueet ovat politiikan supermarketteja.
Ne ovat isoja ja tarkoitettuja kaikille. Hallia ja hyllyä riittää, mutta yllättävän usein hyllyillä ovat samat murot ja pallojuustot. Kokoomus ja Sdp kilpailevat kuin Prisma ja Citymarket, ostoskärryn saa varmasti täyteen kummastakin eikä kukaan tunne pahasti tahriutuvansa, jos piipahtaa joskus tien toisella puolella.

Ennen riittivät työväenaate ja porvariaate. Änkyrävasemmisto repeili omiksi ryhmikseen, mutta pysyi suurin piirtein saman työväenaatteen alla.

Porvaripuolella irtiottoja kokoomuksesta ei juuri ollut, lukuun ottamatta perustuslaillisten ja nuorsuomalaisten lyhytikäisiä tarinoita. Maalaisilla oli tietysti oma väkevä liittonsa, joka alkoi valua jäsentensä perässä kaupunkiin.

Nyt tilanne alkaa olla toinen. Puolue- ja ryhmäkeskeinen aatepolitiikka väistyy, tilalle tulee moraali- ja yksilökeskeinen arvotaistelu. Market ei enää kiinnosta nuoria äänestäjiä, vaan he etsivät sitä jännittävää pikkukauppaa, josta saa luomua, vintagea tai tavaraa vain vasenkätisille.

Äänestäminen on muuttunut hifistelyksi. Nuori äänestäjä ei enää äänestä aatetta vaan hän etsii eettisiä nyansseja ja sopivaa henkilöä yksittäisten päällimmäisen eettisen kysymysten taakse. Siksi vaalikoneet menestyvät. Siksi tunteet ja mielenilmaukset ratkaisevat.

Yhden asian puolueet itävät, vaikka eivät vielä oikein kukikaan. Puolueen syyksi riittää irtautuminen EU:sta (Itsenäisyyspuolue) tai tekijänoikeuksien kaventaminen (Piraattipuolue) tai demokratian muuttaminen kansanäänestysten ketjuksi (Muutos 2011).

Palvelualojen ammattiliiton Pamin tuoreessa lehdessä haastateltiin neljää ihmistä ja kysyttiin millä perusteella he valitsevat ehdokkaansa.

27-vuotias näyttelijä Krista Kosonen kertoo, että hänen valintansa ratkaisee ensi sijassa ehdokkaan kanta homojen asemaan. Myös ydinvoimaa on vastustettava jyrkästi, mutta talouspolitiikasta Kosonen ei ollut kiinnostunut.

Eettisen kaupan puolesta ry:n toiminnanjohtaja Heta Niemi, 34, etsii ehdokasta, joka olisi ensi sijassa luonnonsuojelija ja puolustaisi eläinten oikeuksia.

Raumalainen myyjä Sirpa Viitanen, 56, sen sijaan ilmoittaa hakevansa raumalaista sosiaalidemokraattia, mielellään naista. Tamperelainen johtaja Matti Apunen, 50, sanoo hakevansa markkinatalouden kannattajaa ja itsenäistä ihmistä, joka edustaa liberalismin vapausihanteita.

Siinähän se on, kaksi maailmaa pähkinänkuoressa. Aatteet ja ideologiat siirtyvät vähin erin jäähdyttelemään kesämökeille, hoitokoteihin ja Espanjan golfkentille. Tilalle tulevat elastisemmat ryhmät, jotka eivät halua koko yhteiskuntaa vaan voiton valitsemassaan kysymyksessä.

Dinosauruksilla peukku oli pystyssä aina samassa kohdassa. Uudet äänestäjät eivät enää antaudu aatteille vaan asioille, yksi korjattava vääryys kerrallaan.

Päätän raporttini näistä kisoista tähän. Keskityn nyt miettimään millä aseilla Arsenal voittaa Liverpoolin sunnuntaina Emiratesilla.

Timo Soini hakee täytettä vesilasiin ja sanoo: ”Ensimmäinen lasillinen menee ikeneen. Täällä on niin kuuma.”

Se on totta. MTV3:n studio on hikinen paikka vaalitentin alla. Neljän suurimman puheenjohtajat istuvat paikoilleen kuin toteemit. Soini ristii kätensä eri tavalla kuin muut. Muuten tunnelma on kuin Madame Tussaudin salongissa.

Edessäni katsomossa istuu entinen pääministeri Matti Vanhanen. Kysyn Vanhaselta, mitä puheenjohtajat ajattelevat juuri nyt, kaksi minuuttia ennen H-hetkeä.

”Eivät paljon mitään,” Vanhanen vastaa. ”Asiat on käyty läpi sataan kertaan. Mitään aloitusrepliikkiä on turha rakennella, koska kysymys ei osu kuitenkaan kohdalleen.”

Hetki ennen alkua kuvaajat pyörivät ehdokkaiden ympärillä. Tilanne kuten ennenkin, mutta jokin kuvassa ei täsmää. Yhdellä kuvaajalla on kravatti! Kuvaajien joukkoon on livahtanut kameroineen perussuomalaisten pääideologi Jukka Jusula, joka ei todellakaan päästä Timo Soinia silmistään.

Kysyn tauolla Jusulalta mitä kuuluu. Jusula sanoo vastanneensa puhelimeen aamukymmenen jälkeen 93 kertaa. Media pommittaa, ja yhä useammin pommikone tulee ulkomailta.

Jutta Urpilainen kehittää keskustelun ensimmäisen kielikuvan. Hän sanoo hallituksen pelottelevan eurotakuuasioissa, että ”ellei takuita anneta, Näkki tulee ja vie”. Näkki? Kansantarinoiden perinnehahmo, lammikon paha henki, jonka pitäisi kuulua enemmän kepulaiseen folkloreen kuin urbaanin rakkauden puolueen kertomusperinteeseen.

Urpilainen lähtee ryntäykseen ja sanoo Kataiselle: ”Älä hermostu, Jyrki.” Katainen passaa ja iskee takaisin. Hän tivaa Urpilaiselta, mitä tämä tekisi jos lähtisi Suomen edustajana Euroopan valtiovarainministerien kokoukseen – miten Urpilainen vaatisi velkasaneerausta Kreikalle. Puhdas osuma.

Myös Urpilaisen toinen hyökkäys menee hiukan ohi maalin. Hän on tiedustellut työeläkeyhtiöitten suoria sijoituksia Portugaliin, joka ei ole tässä kohdassa asian ydin.

Timo Soini viittailee puheissaan toistuvasti Paul Krugmaniin ja Financial Timesiin. Onko maisterisjätkän paino jo näin sanan etuosalla?

Saldo: Ei uusia ideoita. Ei riskejä. Muutama hintavahko lupaus Soinilta ja Urpilaiselta, mutta koska kyse on valtion ja kuntien keskinäisestä rahanjaosta, äänestäjät eivät enää muista ja välitä jälkikäteen.

5 pistettä: Jyrki Katainen. Yrittäjyyspuheenvuorossa ääni lähes värähti. Muutama tekninen osuma, puhdasta nyrkkeilyä, mutta enemmän George Foremania kuin Muhammad Alia.

3 pistettä: Timo Soini. Soinin itsevarmuus on paikan päällä koettuna vielä vahvempaa kuin ruudun välityksellä. Parasta Soinia alun johtajuuslupaus: ”luja ja lempeä”.

2 pistettä: Mari Kiviniemi. Peesaa Kataista, on ottanut kampanjataktiikaksi pääministeriroolin mutta ei johda keskustelua. Havahtui viime sekunneilla ja väläytti huumorintajuaan, jota piilottelee turhaan.

1 piste: Jutta Urpilainen. Yritteliäs, energinen. ”Ministerin kuullun ymmärtämisessä taitaa olla vikaa” –repliikki oli epäpuhdas ja turha. Haastoi Kiviniemen totuusleikkiin omista puheistaan ja sanoi Kiviniemen puhuvan muunneltua totuutta ja ettei Sdp ole puhunut sadasta kunnasta.

Googletin, kuten Kiviniemi kehotti. Tulos: Pohjalaisen jutussa (26.8. 2010) Urpilainen iloitsi kokoomuksen 100 kunnan tavoitteesta ja sanoi kokoomuksen ”tulleen sdp:n linjoille”.

Eduskunta hörppäsi läksiäiskahvit ja kuunteli puheet, puhemiehiltä ja tasavallan presidentiltä. Lopuksi huudettiin hurraat demokratialle.

Presidentti Tarja Halosen puhe oli Haloselle tyypillinen, kansan tuntoja laveasti maalaileva tuokiokuva. Sen keskeinen sisältö kuului: ”Säällinen työ on paras tae köyhyyden poistamiseksi ja hyvän arjen turvaamiseksi. Myös yhteiskunnan sosiaalisten turvaverkkojen on oltava kunnossa.”

Niin, vaikea tästä on olla eri mieltä. ”Kunnossa” on kiistatta parempi kuin ”rikki”.

Melkein voisi kuvitella, että Halonen on ehdokkaana vaaleissa, niin lavea oli hänen pensselinsä -- niin suuri se tilaus, joka häneltä jäi täyttämättä. Presidentti olisi voinut puhua yhteiskunnallisesta ja talouden populismista (en tarkoita nyt persuja), Euroopasta, turvallisuudesta. Sen sijaan puhe oli truismien viljava pelto: ”Aktiivinen ja globaalisti verkostoitunut kansalaisyhteiskunta on tärkeä vaikuttaja.”

Tilaisuuden varsinaisen valtiomiespuheen piti Sauli Niinistö. Valtiomiesmäisen siksi, että se ei ollut laajakaarinen huokaus, eikä hän puhunut ”kansan” äänellä. Se oli Niinistön oma puhe, jossa hän näpäytti yhtä lailla yleissolidaarisia haihattelijoita kuin impivaaralaisia jurottajia.

Niinistö korosti eduskunnan asemaa takauskysymyksessä. Se on oikea viesti sillä hetkellä kun eduskunnasta on tehty Sirkus Finlandia ja kansanedustajaehdokkaat kaatelevat kilvan toistensa kaukaloita.

Niinistö sanoi myös, että Suomen takausvastuiden pitää olla suhteessa Suomen kokoon eurooppalaisilla rahamarkkinoilla. Ennen laajempaa umpioriemua Niinistö kuitenkin pyysi pitämään mielessä Euroopan yhteistyön siunaukset -- kaupan, kulttuurin, ihmisten liikkuvuuden, turvallisuuden.

Puheen ydin oli virke, jossa hän muotoili Suomen kansallisen intressin: ”Kansainvälistyminen on hyvä väline, joka edistää suomalaista elämänmuotoa ja työtä.” Se on oikein hyvä ajatus, joka pitäisi painaa koulukirjoihin ja iskulauseena julkisten rakennusten seiniin.

Naapuripöntön blogisti Marko Kulmala halusi keskustella kansasta. Cappuccinovaahtoa viiksissään Kulmala raportoi Firenzestä, ettei oikein ymmärrä miksi kaikki haluavat ”kieppua kansan kimpussa”.

Hänen käsityksensä mukaan ”kansa” on illuusio. Kulmala on uljaasti sitä mieltä, että hän on yhtä lailla kansaa kuin betoniraudoittaja tai työtön. Ajatus kertoo lähinnä sen, kuinka nopeasti Italian aurinko sumentaa ihmisen mielen.

Kulmalan mielestä Suomen kansaa ovat tasapuolisesti erilaiset ammattiryhmät, laiskat ja ahkerat, työttömät ja työtätekevät, yrittäjät ja yrittämättömät. Kruununhaan Gandhi kutsuu kaikki kansan piiriin, mutta yhden vertailuparin hän unohtaa: köyhät ja rikkaat.

Tutkimusteni mukaan rikkaat ovat 42 % vähemmän kansaa kuin pienituloiset, jotka ovat yleisen tulkinnan mukaan jäännöksettömästi kansaa.

Köyhät ovat eniten kansaa, koska poliitikkojen mielestä köyhyys ja aitous kulkevat käsi kädessä. Jostain kumman syystä ylin kymmenys suomalaisista ei ole ollenkaan niin aidosti kansaa. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka suuri osa väestöstä pitäisi olla hyvätuloisia, että hyvätuloisten näkemykset viimein laskettaisiin kansan ääneksi.

Kun lukee vaalimainoksia, on jossain ällistyttävän ja uskomattoman rajamailla, ettei kukaan ehdokkaista ilmoita olevansa rikkaan asialla.

Hyvätuloiset maksavat melkoisesti veroja, mutta yksikään ehdokas ei pidä heitä tavoittelemisen arvoisina, ei edes Kimmo Sasi jolla sentään on hyvä laskupää. Köyhien asialla sen sijaan on niin moni, että Itä-Helsingin baareissa joudutaan pian jakamaan poliitikoille vuoronumeroita. Perusturva ei silti nouse, kuten asiallista olisi, mutta se on taas toinen juttu.

Viimeinen toivoni on oululainen Henri Heikkinen, joka ilmoittautui sunnuntaina Uuden Suomen blogissaan Suomen oikeistolaisimmaksi ehdokkaaksi. Saisivatko rikkaat viimein edusmiehen?

Kävin Heikkisen kotisivuilla (http://www.heikkinen.hk/heikkinen) katsomassa, olisiko hänellä jotain annettavaa rikkaille – tai edes pyydettävää. Ei ollut.

Heikkinen mainitsee kotisivujensa Arvot-osuudessa noin 28 kertaa ”vapauden”, mutta ei puhu mitään rikastumisesta. Hän saarnaa onnellisuudesta enemmän kuin Jukka Relander, mutta ei vahingossakaan mainitse rahan ja riemun välistä kohtalonyhteyttä.

Ja se on sentään yksinkertainen totuus, joka tiedetään jopa Tahmelan Kujakollissa.

Kansa on kyllästynyt! Kansa haluaa puhua!

Uudessa Talouselämässä Timo Soini analysoi perussuomalaisuuden suosiota. Soinin mielestä persujen nousussa on perimmiltään kysymys kapinasta poliittista korrektiutta vastaan. Toisin sanoen ”kansa” on väsynyt hienosteluun ja väistelyyn ja nyt asiat sanotaan suoraan.

Juupa juu. Poliittisessa demagogiassa kaksi ylivoimaisesti parasta väitettä ovat: ”Kaikki ajattelevat näin” ja ”Näin ei ole saanut ennen ajatella”.

Jokainen tyranniaa vastustava kumous kehittää ennen pitkää oman suvaitsemattomuutensa. Jokainen poliittisen korrektiuden vastainen liike synnyttää oman korrektiutensa. Omat rikkomattomat sääntönsä on tukkikämppien jätkämiehilläkin, vaikka miten antaisivat pitkät porvarillisille pöytätavoille.

Perussuomalaisten poliittinen korrektius rakentuu seuraavista asioista:

- Kreikassa asuu Zorbaksia.
- Eurooppalaiset ovat sössöttäjiä, EU:n kannattajat pullasorsia.
- Suomessa osataan asiat aina paremmin kuin muualla.
- Mitä koulutetumpi ihminen on, sitä todennäköisemmin hän teeskentelee.
- Köyhä ihminen on aina rehellinen
- Media vainoaa perussuomalaisia.
- Kokoomuslaiset ovat sotakiihkoilijoita.
- Ooppera on turha.

Perussuomalaisille nämä asiat ovat ilmeisiä totuuksia, jotka kaikkien tervejärkisten on syytä jakaa. Ne eivät ole keskustelunaiheita vaan luonnonlakeja. Jos lukijoitteni joukossa vielä tässä vaiheessa on perussuomalaisia, kiistäkää ihmeessä.

Kiitos vielä erikseen niille persuille, jotka ovat henkilökohtaisesti ja päättäväisesti muistuttaneet minua näiden totuuksien ilmeisyydestä.

Jutta Urpilainen sanoo: ”Meidän pitää saada myös sijoittajat vastuuseen.”

Paavo Arhinmäki sanoo: ”Kreikan tuki on suurten saksalaisten ja ranskalaisten pankkien tukemista.”

Timo Soini sanoo: ”Saisinko nyt puhua loppuun.”

Mari Kiviniemi sanoo jotain, mikä ei ole vastaus kysymykseen.

Tuntuuko jotenkin tutulta? Television vaalitentit ovat kuin suomalainen saippuasarja. Samat ilmeet, samat fraasit, sama huonosti näytelty kiihtymys. Suomalaisen poliitikon hauskuutta tavoitteleva tiivistys, ns. one-liner, on kahdentoista virkkeen mittainen ja sisältää neljäkymmentä ylipitkää sanaa.

Vaalitentit kaipaavat nyt puolueilta uutta käsikirjoitusta. Tenttien kysymykset voivat olla samoja, mutta vastaukset eivät. Tiedätte, että esimerkiksi leikkauskohteita kysytään. Miksi ette muotoile ja opettele siihen vastausta, joka olisi yritteliäs tai jotenkin tuore?

Jos vaalitenttejä on uskominen, Suomessa ei enää ole ensi vuonna toimivaa armeijaa. Siksi ponnekkaasti kaikki vaativat leikkaamaan puolustusmenoista. Koska juuri mitään muuta ei esitetä leikattavaksi, käsitän asian niin, että varuskuntiin jää yksi kipinämikko kaminoita lämmittelemään, ja kriisinajan aseistus koostuu kokardeista ja villahousuista.

Samaten on selvää, että yritystuet loppuvat kahden viikon päästä.
On koskettavaa nähdä miten suuri yksimielisyys yritystukien poistamisesta on syntynyt. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos kritisoi vuodenvaihteessa sekavia ja laiskistavia yritystukia ja nyt jokainen puolueviskaali huutaa yritystukia karsittavaksi.

Paitsi Mari Kiviniemi, joka ei vieläkään murtunut kuulusteluissa ja antanut mitään säästötalkoisiin. Vaikka Kiviniemeltä kysyttäisiin kelloa, hän vastaa: ”Olemme koko Suomen asialla”.

Kun kestävyysvajeeseen (10 000 000 000 euroa) pyydetään säästökohteita, Päivi Räsänen sulkisi Suomen ulkomaisia lähetystöjä. Niinpä. Kuka puolustaisi Suomen etäistä lähetystöä, jonka kolme työntekijää kaivataan Impivaaran pelastustalkoisiin? Timo Soinilla oli mietittynä kaksikin kohdetta, joista toinen oli miinalaiva Pohjanmaan kutsuminen kotiin Somaliasta.

Juu, ja älkää unohtako sitä yhtä ihan turhaa kukkaruukkua siinä valtioneuvoston aulassa.

5 pistettä: Jyrki Katainen. ”Tuohon käteen, Paavo” oli eleenä kuin vanhasta Suomi-filmistä, teatraalisen reipas ja hupaisa. Käänsi Urpilaisen tasaverosaarnan selälleen tehokkaalla Ruotsi-kikalla.

3 pistettä: Timo Soini. Kun muut horisivat energiapopulistisia tuulesta ja sammalten keruusta, Soini puolusti raskasta energiaa ja raskasta teollisuutta pystypäin. Hän muistutti, että terästehdas ei pyöri risuja polttelemalla. Käyttää edelleen liikaa puheaikaa sen valittamiseen, ettei saa puheaikaa.

2 pistettä: Stefan Wallin. Keskustelun ainoan kielikuvan lohkaisee porukan ainoa kielipuoli. Matematiikka horjuu, mutta huumori puree: ”Jos alkoholiveroa nostetaan, Viru Valgea kannetaan Suomeen mäyräkoirissa ainakin 20 kennelin verran.”

1 piste: Jutta Urpilainen. Kiertää väsymättä omaa hyvinvointipoliittista pururataansa, mutta reitti alkaa olla katsojille liian tuttu: pankkien vastuu, ei eläkeiän nostoa, tasavero, kaikki kolmella kertosäkeellä. Liikaa nuotteja, rakas Mozart.

Blogistikollega Jussi Lähde etsi naapurisivulla (Herrat pitävät vaaleista) syitä perussuomalaisten menestykseen. Erinomaisessa ja liki kiivaassa blogissaan hän löysi neljä syytä, joista allekirjoitan puolitoista. Muilta osin hän eksyy marjametsään.

Yksi: ”Soinia rakastetaan, koska politiikka unohti enemmistöt”, Lähde sanoo. Ehkäpä, mutta argumentti on kovin tulkinnanvarainen. Jokainen kansanosa, oli se faktisesti vähemmistö tai enemmistö, esiintyy mielellään enemmistönä. Tämä koskee myös maahanmuuttokriitikoita ja arvokonservatiiveja.

Mistä tiedämme, Jussi ja minä mukaan lukien, että kansan suuri enemmistö on todella hiljaisesti samaa mieltä persujen kanssa? Toinen blogistiveljemme Marko Kulmala muistutti aivan oikein, että 83 % suomalaisista ei edelleenkään äänestä perussuomalaisia.

Kaksi: ”Persut ovat Euroopan viimeisiä toisinajattelijoita”, Lähde maalailee. Ja nyt sanon: Höpsis.

Persut ovat julkisen sektorin rakastajia, ulkoistamisskeptikkoja, eliitinvihaajia ja veronkorottajia. Mitä rohkeutta ja toisinajattelua siihen sisältyy? Lähes kaikki puolueet vaativat tai puhuvat samaa.

Todellinen toisinajattelija näiden vaalien kentällä on esimerkiksi kokoomuksen Elina Lepomäki, joka ajaa Suomeen tasaveroa. (Lepomäen vaalivideo on myös yksi hauskimmista tarjolla olevista. http://elinalepomaki.fi/.) Avoin uusliberalismi on tällä hetkellä kauimpana poliittisesta valtavirrasta.

Lähde siteeraa tamperelaista ”Arskaa”, joka puhisee: “Soinia pompotetaan vaalitenteissä kuin työtöntä sossussa, mutta s*****a, se ei alistu!. Arskalla oli pointti,” Lähde sanoo.

Olemmeko katsoneet varmasti samaa ohjelmaa? Soini pelaa nyt mestaruussarjaa ja siellä peli on kovempaa kuin kakkosdivisioonassa. Jos näinkin lievä kriittisyys on pompottamista, olen ällistynyt peruspersun pehmeydestä. Soinin vetäminen kolmen suuren seuraksi saattoi olla Jyrki Kataisen paras taktinen veto, kun hän kannatti ajatusta avoimesti jo varsin varhain. Nyt Soini altistuu samoille iskuille kuin muutkin suurten puolueitten johtajat.

Kolme: ”Kokoomusta, Keskustaa, SDP:tä, Vihreitä ja Vasemmistoliittoa johtavat varsin arvoliberaalit ihmiset. Kansakunnan hiljainen enemmistö tuntuu olevan hämmentynyt.”

Tästä olen Jussin kanssa täysin samaa mieltä: liberaali-konservatiivi -jako murtautuu ulos perinteisistä puolueista. Olen itsekin arvokonservatiivi, mutta muistutan silti, että minun kaltaisiini ihmisiin kannattaa aina suhtautua erittäin suurella varovaisuudella. Eikä se ”hiljainen enemmistö” ole minusta mitenkään erityisen hiljainen ollut.

Lähde kiittelee Soinin paatoksetonta kristillisyyttä. En tiedä mitä henkilökohtaisia tai hengellisiä tunnustuksia Soini on tehnyt, paitsi tunnustanut olevansa katolilainen ja torjuvansa abortit. Ihme muuten, ettei yksikään toimittaja kysele katolisista dogmeista enempää. Jos Soinista sattuisi tulemaan pääministeri, näillä dogmeilla alkaisi olla aika lailla merkitystä.

Neljä: ”Soinilla on riittävästi ikää ollakseen luotettu ja uskottu myös vanhemmalle väelle.” No, Soini on 48, Kiviniemi 42. Ei siinä ihan valtavaa kuilua ole. Minä olen 50 ja hyväksyn kaikki neljä ikänsä puolesta.

Lähde kirjoittaa: ”Amerikkalainen ystäväni ja poliittisen viestinnän oppi-isäni kysyy aina ’Kuka heistä tuntee ihmisen tuskan’? ”

Tämä on hyvä pointti. Timo Soinin olemus on tuttavallinen, helppo, kun muut ovat jäykkiä ja trimmattuja. Tosin Soini ei ole kyllä puheissaan erityisesti osoittanut empaattisuutta, pikemminkin iskulauseenomaisuutta. Mutta jälleen kerran: mielikuvistahan tässä on kysymys.

Niin on, jos se kerran naurattaa.

Kristillisdemokraattinen puolue on ollut minulle aina arvoitus.

Kristillisdemokraatit on teoriassa Suomen ainoa puolue, joka rakennettu hengellisten arvojen varaan. Voisi olettaa, että eettisissä kysymyksissä se on erityisen vahva. Sen pitäisi olla selkeä vaihtoehto muille puolueille.

Maanantai-iltana Ylen vaalitentissä puheenjohtaja Päivi Räsänen kiusaantui silminnähden kun häneltä kysyttiin homoliitoista. Räsänen vakuutteli, että kyse on vain pikkudetaljista, jota media suurentelee.

Puolueen nettisivulla homoliittoasia löytyy heti vaaliohjelman ensimmäisestä teemasta, joskin se on peitelty ja taputeltu virastokieliseen kuorrutukseen. (”Poliittinen keskustelu sukupuolineutraalista avioliitosta sekä uskonnon opetuksen asemasta tiivistyy vaaleissa, jossa ratkaistaan niiden kohtalo.”)

Suomen ainoa hengellisten arvojen varaan rakennettu puolue lankesi kaksinkertaiseen kyykistelyyn. Tv-tentissä vähätellään asiaa, joka on kuitenkin nostettu vaalisivustossa keulille. Mutta samaisella vaalisivulla asia kätketään niin, ettei kenellekään tulisi mieleen kiusallinen H-sana.

Ja sitten se kiemurtelu Libyan ja Suomen osallistumisen kanssa.

”Me ratkaisemme kantamme Suomen hävittäjien osallistumiseen ehkä sitten, kun Horneteihin joskus saadaan ilmasta maahan laukaistavia ohjuksia.” Tämä on vuoden säälittävin soperrus kysymykseen, johon on voinut valmistautua viikkotolkulla.

Tai kysymys Israelin siirtokunnista, joista Riikka Uosukainen ansiokkaasti Räsästä hiillosti. Räsänen uskoi ja toivoi ja rakasti yhtä aikaa, mutta kielsi lopulta siirtokunnat kun kolmasti kysyttiin.

Näillä näytöillä ratkaisen omat eettiset ongelmani ihan ilman kristillisdemokraattien apua.

Kristillisdemokraattinen puolue on ollut arvoitus, mutta maanantai-iltana tämä mysteeri aukeni merkittävällä tavalla. Se on tavallinen, perusporvarillinen marginaalipuolue, joka yrittää pysyä muiden puolueiden kyydissä muutamalla pikkuidealla. Viinaveron korotus on ihan kiva ajatus kestävyysvajeen hoitoon -- jos sattuu uskomaan, että ihmiset kiltisti maksavat vaaditut lisäverot ja lopettavat viinalastien kärräämisen yli rajojen.

Puoliammattimaisena vaalitarkkailijana minua ällistyttää suomalaisten vaalikeskusteluiden keskimääräinen ilottomuus. Keskustelun sävy on syyttelevää tai puolustautuvaa ja yleisön kommentit usein piilotetun aggressiivia tai jopa avoimen vihamielisiä. Jo tunnin pärinän jälkeen olo on uupunut, tunkkainen.

Jyväskylässä on keksitty liittää hauskuus ja politiikka yhteen. Tuloksena on pari-kolmetuntinen tilaisuus, jossa nauru raikaa – ja jonne ihmiset maksavat jopa sisäänpääsymaksun! Se on mainio yhdistelmä stand up –komiikkaa ja arvokeskustelua.

Jyväskylän yliopiston kampuksella, ravintola Ilokivessä on järjestetty Pekka Vahvasen vetämiä väittelyiltoja, jossa otetaan pari erää politiikkaa ja vähän viihdettä päälle. Viime perjantain politiikkaosuudessa vastakkain olivat ensin ex-pääministeri Matti Vanhanen ja toimittaja Taneli Heikka, sekä myöhemmin vaaliehdokkaat Mikael Jungner (sd) ja Sinuhe Wallinheimo (kok).

Perjantai-iltana sali oli tupaten täynnä ja yleisön keski-ikä selvästi alle kolmekymmentä. Politiikan ei todellakaan tarvitse olla eläkeläislaji. Väliaplodeja ja kysymyksiä riitti.

Vanhanen ja Heikka väittelivät siitä, onko Suomi todella maailman paras maa. Jungner ja Wallinheimo – luonnollisesti – siitä pitääkö ihmisen äänestää demareita vai kokoomusta.

Lauteille nousi aivan uudenlainen Mikael Jungner, irtonainen, itsevarma, hauska. Jungner seisoi yleisön edessä valonheittäjän keilassa, kädet levällään kuin myöhempien aikojen Lenny Bruce. Milloin viimeksi olette nähneet itsevarman demarin ilman takakireyttä?

Jungner lupasi purkaa kerralla kaiken sen, mitä Jutta Urpilainen oli kieltänyt häntä puhumasta demareiden virallisemmissa vaalitilaisuuksissa.

Jos näin tapahtui, Urpilainen jakelee tarpeettomia kieltoja. Itse asiassa puheenjohtajan pitäisi jakaa aivan päinvastaisia ohjeita, koska hauska demari on niin harvinainen ilmiö, että politiikan lintubongarien kannattaa lähteä sitä katsomaan kauempaakin.

Jungner innostui kehumaan vuolaasti Ruotsin oikeistohallitusta, koska hänen mielestään Ruotsin oikeisto on demareita valepuvussa. Jos tämä Sdp:n kanta ei ole vain stand up –kikka, puolue on vihdoinkin aivan oikeilla jäljillä. Ruotsalaiset ovat oivaltaneet talouspolitiikasta paljon sellaista, mikä ei vielä Suomen poliittiselle eliitille ole valjennut.

Tunsin syvää iloa ja kiitollisuutta, kun torstain puheenjohtajatentin viimeisillä hetkillä Jan Andersson ja Kirsi Skön löysivät ulkopolitiikan ja euromaiden takausten kääntäminen ja kauliminen loppui edes hetkeksi.

Oli aika, jolloin ulkopolitiikka oli tärkeä asia. Sillä ratkaistiin vaaleja ja siitä käytiin kiivaita keskusteluja. Nyt ulkopolitiikasta mumisevat pääasiassa vanhat papat keskinäisissä seuroissaan.

Pappoja kannattaisi kuunnella laajemmaltikin. Nykyinen ulkopoliittinen keskustelu on varsin usein laajakaarista, idealistista taivastelua vailla sen suurempaa tajua kansainvälisen politiikan realiteeteista. Kuten torstaina hyvin nähtiin.

Silloin harvoin kun puoluejohtajilta kysytään ulkopoliittisesta linjasta, he ovat oppineet lähes poikkeuksetta vastaamaan että humanitaarinen apu on tärkeää. Humanitaarinen apu ei ole sama asia kuin ulkopolitiikka. Kun ihminen katkaisee jalkansa, se on takuulla tärkeää lastoittaa, mutta lastoittaminen on eri asia kuin terveyspolitiikka.

Ulkopolitiikassa tehdään arvovalintoja. Se tekee siitä hankalan. Ulkopolitiikassa joudutaan vastakkain ikävien asioiden kanssa. Ulkopolitiikassa ei voi aina olla pakolaisleirien surusilmäinen sankari.

Jyrki Katainen otti yhden keskustelun harvoista osumapisteistä muistuttamalla siitä, että ulkopolitiikassa edistetään vuoronperään intressejä ja arvoja. Juuri niin. Nykyisessä sentimentaalisessa ilmapiirissä intresseistä puhuminen on muuttunut jotenkin häpeälliseksi – ikään kuin tunnustamalla kansallisten intressien olemassaolon tulisi tunnustaneeksi vilpin tai oman ahneutensa.

Mutta välittömästi tämän onnistuneen taklauksen jälkeen Katainen innoissaan hukkasi pallon.

Hän sanoi, että suomalaisten hävittäjien puuttuminen Libyasta ei tee meistä passiivisia. Anteeksi nyt, mutta poissaolo on kyllä suhteellisen klassinen passiivisuuden tunnusmerkki.

Kataisen mielestä Suomen pitää tukea demokratiaa vaativia kansannousuja. Jos näin on, tukeminen ei ole sitä että lähetämme jälkikäteen muutaman vaalitarkkailijan seuraamaan demokraattisen prosessin ylösrakennusta.

Mutta samalla varoisin näin kategorisia lausuntoja kansannousujen tukemisesta. Kun tämä hyvää tarkoittava lauseke muutetaan ulkopolitiikaksi, on aivan oikeutettua tehdä jatkokysymys siitä mitä tehdään tai jätetään tekemättä Palestiinan ja Iranin tapauksessa.

Mari Kiviniemen Libya-vastaus saa palkinnon Vuoden ravintoarvoltaan köyhimmästä ulkopoliittisesta lausunnosta.

Tiivistettynä Kivinimen polveileva vastaus kuului: On tärkeää, että demokratia, oikeusvaltiokehitys ja ihmisoikeudet kehittyvät ja on hienoa olla tukemassa tätä kehitystä, mutta kansainvälisen yhteisön voimat ovat rajalliset ja on ajoittain hankalaa löytää oikeat keinot. Sovittelua on harjoitettu jo pidempään ja sitä pitää jatkaa edelleen ja uskon että tässäkin päädytään lopulta hyvään lopputulokseen.

Jees, jees.

Timo Soini ilmoitti, että hän ei pelkää puhua Israelin puolesta. Se oli ainakin selkeä kannanotto, mutta ei sekään vielä ulkopolitiikkaa ole.