Vanhemmilla näyttää tässä maassa olevan lähes rajattomat oikeudet omiin lapsiinsa.
Äiti voi jo ennen syntymää pilata sikiön terveyden huumeilla ja viinalla. Tuuliajolla olevien vanhempien tekoihin on vaikea puuttua, sillä pakkohoitoon päihdeäitejä ei voida määrätä.
Alkoholin ja mielenterveysongelmien runtelemat isät ja äidit voivat jatkaa jo syntyneen lapsensa elämän tärvelemistä, mutta pysyvästi he eivät jälkikasvuaan yleensä menetä.
Lastensuojelutyön piirissä pyörii noin 80000 suomalaislasta, joista kymmenisentuhatta laitoksissa. Monien lasten kohtalo on poukkoilla sijoituspaikasta toiseen, kun vanhemmat eivät pääse kuiville terapioista huolimatta.
Kotimaisia adoptioita on vain kourallinen vuodessa.
Samaan aikaan iso joukko tiukalla seulalla valittuja suomalaisvanhempia yrittää saada ottolapsia Kiinasta tai Etelä-Amerikasta. Tilanne on vähintään omituinen.
Toimittajamme Elisa Tikkanen yritti selvittää, miksi kotimaisia adoptioita ei helpoteta, vaikka laitoksiin sijoitettujen lasten määrä on niin suuri.
Työ osoittautui hankalaksi. Jostain syystä kymmenet järjestöihmiset ja viranomaiset kieltäytyivät tv-haastatteluista. He kiittivät meitä aihevalinnasta, olimme kuulemma hyvällä asialla, kävimme tarpeellista arvokeskustelua.
Samalla he totesivat, että kotimaiset adoptiot eivät oikeastaan kuulu heille.
Pelastakaa Lapset ry sentään antoi haastattelun, toimittajan kovan yrittämisen jälkeen.
Adoptiosta: Tällähetkellä olemme olleet jonossa jo yli 5 vuotta ja adoptiolasta ei vain kuulu. Jonot on mahtavat ja odottavia perheitä on paljon. Olemme olleet varpaillamme ja valmistautuneet ottamaan vastaa lapsen millä hetkellä tahansa. Viimeiset 1½ vuotta tiukkaa odotusta on takana ja tämä “viimesillään” olo on alkanut käydä jo tosi raskaaksi, ja olemmekin miettineet luopua adoptiolapsesta ja alkaa elää vain itsellemme. Itsekkäästi ajateltu, mutta hellähetkellä tuntuisi aika oikealta ratkaisulta, koska emme ole pystyneet suunnittelemaan elämäämme yhtään eteenpäin. “Elämä tässähetkessä ja katsotaan mitä huominen tuo tullessaan” ei oikein sovi kaikille henkilöille. En tarkoita myöskään sitä, että elämässä tarvittaisiin tarkat suunnitelmat ja minuutti aikataulut, vaan uskaltaako esim; syksylle tilata ulkomaan matkan tai voitaisiinko lähteä ensi kesänä lappiin vaeltamaa ym, ym….
Sijaisperheenä olisimme saaneet jo lapsen hoitoomme, mutta se ei ole oma ja siinä omat riskinsä. Riskinä on: lapsen omien vanhempien ristiriitaisuus, isovanhemmat, suku, minkä ikäinen lapsi, mitkä ovat syyt, onko pahakin tapaus, sosiaaliviranomaiset ja se miten lapsen oikeus on uhattuna. Monetkaan vanhemmat eivät jaksa olla monen “tulen” välissä aikaa, jota ei kukaan pysty kertomaan. Sijoitus lapsi on riski, koska jos pääsee kiintymään lapseen ja lapsi sijoitus vanhempiinsa, ja hetken päästä sijoitus puretaan ja lapsi palautuu biologisille vanhemmilleen. Lapselta menee luottamus ja hän ei oikein ehkä tajua oikeaa ja väärää (käsitykset hämärtyvät). Ja jos lähdettäisiin purkamaan sijoituslapsi jonoja odottavilla adoptioperheillä, niin heillä on jo liikaa tunteita pelissä, kun yleensä “tulevat adoptiovanhemmat” ovat jo menettäneet kerran sen oman vanhemmuuden. Heillä on varmaankin lapsettomuushoitoja takana tai muuta vastaavaa, ei ihminen ihan kaikkea kuitenkaan kestä.
Lasten parhaaksi ei tarvitse niitä ruveta pompottelemaan paikasta toiseen ja laitoksesta toiseen, vaan että niitä voitaisiin suomessakin adoptoida ja antaa niille mahdollisesti hyvä tulevaisuus ja turvallinen koti
Myös meillä olisimme olleet täysin valmiita kotimaiseen adoptioon.
Kuitenkin ikämme tuli esteeksi moiselle, ja epävarmuus siitä, saisimmeko koskaan lasta kotimaisen adoption kautta pelotti.
Mielestämme bio äitejä suojellaan ja ns. hyysätään liikaa Suomessa.
Alkoholi- huume ja mielenterveysongelmaisia autetaan ihan liikaa lasten kustannuksella. Tuntuu olevan selkeästi hyvinvointivaltion “omaa vikaa”, sillä eihän Suomessa joudu lähes koskaan niin tiukille lapsen kanssa ettei olisi kattoa pään päällä tai sossun kautta saatavaa rahaa tms.
Meilläkin odotusta takana kohta 3,5 vuotta. Loppumetreillä ehkä jo olemme. Tosin pitkittyneen odotuksen takia, syliimme emme tule saamaan kuin tämän yhden aarteemme ulkomailta. Vaikka sydämissämme olisi ollut tilaa rakastaa useampiakin lapsia.
Tyhmä juttu. Suomessa on varmasti paljon kaltaisiasi vanhempia, jotka ovottaa lasta jota rakastaa kuin omaansa. Laitokset pursuaa lapsia, Mistä kiikastaa?
Olen työskennellyt yli 20 v lastensuojelussa 0-21v nuorten kanssa ja en todellakaan ymmärrä, ketä palvelee nykyinen käytäntö, missä lasta pidetään vuosikausia huonoissa olosuhteissa tai laitostumassa? Olen todellakin nähnyt monelta kantilta mihin se lapsen ja nuoren kanssa johtaa. Suoraan laitokselta huostaanotettua lasta sylissä pitäessä, ei voi välttyä masentavalta ajatukselta miten sen lapsen tulee kuitenkin käymään. Asiasta pitää puhua enemmän ja julkisesti!!!
Kaikilla lapsilla pitäisi olla mahdollisuus onnelliseen lapsuuteen ja elämään.
Laitos lasten määrää vähentäisi se että lapset pääsisi sijaisperheisiin ja sijaisperheitten määrää lisäisi maksettavan palkkion ja kulukorvauksen euro määrään nosto. Se on nykyisin hyväntekeväisyyttä kun ottaa sijaislapsen. Lapset ovat kuitenkin aika kipeitä ja voivat olla moni ongelmaisia ja vaaitivat paljon sijaisvanhemmilta mm. kotona olemista. Sijaislapsissahan tulee kaupan päällisenä koko lapsen suku ja perhe jotka myös voivat kuormittaa paljonkin. Raha ei ratkaise kaikkea, mutta se mahdollistaisi enemmän. Olisi varmaan paljon ammatillisia perheitä saatavilla kun korvaus olisi kohtuullinen. Lastensuojelu alan ihmiset tietä kuitenkin mitä työ olisi.
Jos ajatellaan vain päihde-ongelmaisten vanhempien lapsia kannatan adoptiota. Vanhemmilla olisi 2-3-v aikaa parantaa tapansa todistetusti, jos näin ei tapahdu, lapsi annetaan adoptioon. Tässä ajassa jokainen pystyy parantamaan tapansa jos todellakin haluaa lapsensa takaisin.
Mutta ehdottomasti lapsen on saatava pitää yhteys myös omaan sukuunsa.
Myös adoptiovanhemmilta pitäisi myös vaatia kunnollisia elämän arvoja ettei lapsi joudu ojasta allikkoon.
Adopitosta minulla ei ole juurikaan muuta mielipidettä kuin se että viranomaisten täytyisi keksiä keino jolla nuoria voitaisiin mielummin adoptoida kuin huostaanottaa. Olen itse “laitoslapsi” . Ensikosketuksen laitoksiin otin 13-vuotiaana Keravalla. Yhteiselo äidin kanssa ei sujunut, jonka takia menin ja ryyppäsin. Kun avohuolto Keravalla ei riittänyt sosiaaliviranomaisten mielestä, minut siirretiin Lohjalle. Kun siirryin Lohjalle olin vieläkin 13-vuotias. Elin Lohjalla seuraavat pari vuotta, siihen asti kunnes ylä-aste loppui, avohuollossa. Sen jälkeen minut huostaanotettiin, koska laitoksen keinot eivät kuulemma avohuollossa enään riittäneet. Koko ajan minulla olisi ollut mahdollisuus muuttaa isän luo asumaan, mutta äiti oli yksinhuoltaja, huoltajuus olisi pitänyt siirtää yms yms. Kukaan ei olisi kuulemma jaksanut sitä paperisotaa. No asuin sitten Lohjalla siihen asti kunnes täytin viime joulukuussa 18-vuotta. Nyt olen muuttanut Ouluun ja elän onnellisena elämäni ensimmäistä kertaa elämää niin kuin haluan. Jos minut olisi adoptoitu “ehjään” perheeseen missä kaikki olisi ollut tasapainossa tai edes sijoitettu, uskoisin että tilanne olisi minulla täysin toinen. Viisi vuotta elämästäni meni siihen että koitin vain pärjätä. Toivoisin että asialle voitaisiin tehdä jotain. Koska voin kokemuksen syvällä rinta-äänellä sanoa sen että, laitoksen ohjaajien “välittäminen” ei korvaa sitä että asuisit “oikeassa” perheessä ja sitä välittämistä jonka sitä kautta saat. Siellä olet ainoa lapsi, tai sitten sieltä on muutama sinun lisäksesi, ei kuitenkaa 12-15 muuta ongelmanuorta.
Ehdottamasti pitää pystyä adoptoimaan suomalaisia lapsia! Ymmärrän, että olisi n. vuoden prosessi, jotta selvitettäisiin adoptoivan sopivuus vanhemmaksi. Mutta miksi ihmeessä pitkittää prosessia ja pitää lapsia lastenkodissa. Lapset tarvitsevat vanhemmat ja kodin. Esimerkiksi lapissa, kiinasta adoptoitavat olisivat helposti kiusattavia erilaisuutensa takia, mutta suomalaiset eivät. Adoptointi suljetaan helposti vaihtoehtona, koska pelätään, ettei lasta syrjitään. On paljon lapsettomia perheitä ja perheettömiä lapsia, miksei kumpaakin ongelmaa voitaisi ratkaista helpottamalla adoptointia yleensä, ja varsinki suomalaisten lasten adoptointia?
Onhan se hölmöä, että alkoholin ja huumeiden kanssa läträävät äidit saavat päättää vuosikausia lastensa elämästä, jonka ovat jo alkumetreillä pilanneet. Fyysiset sairaudet eivät edellytä huoltajuuden menetystä, sillä niihin ei äiti voi itse vaikuttaa, mutta narkkarit/alkoholistit ovat itse tiensä valinneet.
Näiden hörhöjen lapset pitäisi saada mahdollisimman aikaisin kunnollisille vanhemmille, pysyvään perheeseen, “kunnes kuolema erottaa”. Näin pelastettaisiin monta elämää…
Olen tehnyt lastensuojelun päihdetyötä ja on valitettavan yleistä, että äidin etu menee kovin usein lapsen edun edelle. Osittain on kysymyksessä sosiaalityöntekijöiden tiedon puute, päihdehoitoon liittyy liikaa odotuksia ja ylipositiivisia uskomuksia. Sosiaalityöntekijät “antautuvat” usein kovasti vaativien päihdevanhempien vaateisiin ja tapahtuu sokaistumista. Vähäinenkin päihdevanhemman toipuminen tulkitaan siten, että kiireellisesti huostaanotettu lapsi palaa takaisin epävakaisiin oloihin kotiin ja tämä voi tapahtua lukuisia kertoja. Voidaan monissa tapauksissa puhua lastensuojelulain sijaan “vanhempiensuojelulaista”.
Eihän Suomessa tarvita maan sisäistä adoptiota, koska meillä lastensuojelu pitää sisällään laittoman piiloadoption!
Huostaanotettu lapsi pitäisi LsL:n mukaan kotiuttaa kun kodin olosuhteet sen sallivat, mutta nettikeskusteluissa sijaisvanhemmat kertovat avoimesti, miten sosiaalityöntekijät ovat luvanneet heille lapsen “pysyvään” sijoitukseen.
Huostaanottojen määrää ei ole pyritty todellisuudessa pienentämään, esim. 13.1.2008 HS:n laajassa artikkelissa mm. peruspalveluministeri ihmetteli sitä, miksi kunnalla ei ole varaa tarjota perheelle huostaanoton estävää avohuollontukea, mutta huostaanottokustannuksiin on varaa, vaikka ne ovat monikymmenkertaiset tukiin verrattuna. Näin on jatkunut jo vuosia. Myöskään bio-vanhempia ei usein tueta ollenkaan huostaanoton syiden poistamisessa lapsen sijoituksen jälkeen.
Suomi on varmaan maailman rikkain valtio sen suhteen, että meillä on mahdollista saada huostaanoton kautta adoptiolapsi, jonka hoidosta maksetaan vanhemmille palkkio, sekä yhteiskunta maksaa kaikki lapsen kulut.
Edelliseen lisättynä tietysti se että enhän minä tietysti missään tapauksessa täysin viaton ollut. Kaipasin vain sitä että joku OIKEASTI välittäisi. Tämän voin sanoa vilpittömästi nyt kun on ollut muutama vuosi aikaa sitä miettiä.
Olen itse töissä lastensuojelulaitoksessa ja mielestäni biologisilla vanhemmilla on aivan liian paljon päätäntävaltaa. Brittien systeemi kuulostaa hyvälle: vanhemmille annetaan määräaika jossa heidän on hoidettava asiansa kuntoon tai lapsi lähtee adoptioon. Nykyisellä lainsäädännöllä lapsia säilötään lastenkodeissa ja hoito jää aika minimiin.
Lapsille tilanne on myös erittäin stressaava, henkilökunta vaihtuu, sijaisia käytetään paljon. Miltä teistä tuntuisi jos teidän kodissanne ramppaisi jatkuvasti tuntemattomia aikuisia? Lasten laitostuminen on myös pelottavaa, he ovat haluttomia tekemään tai oppimaan mitään, koska isoissa laitoksissa on yleensä laitoshuoltaja ja ruoka tulee kotitalouskeittiöistä.
Adoptiohan ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei lapsi tapaisi biologisia vanhempiaan koskaan, vaan suhde voisi olla jopa luonnollisempi kuin lastenkodissa asuvalla. Biologisille vanhemmille adoptio on tietysti kova kolaus, mutta kokemukseni mukaan aika harva vanhempi muuttaa tapojaan lapsen huostaanoton myötä.
Jos puhutaan lapsen hyvinvoinnista, niin kumpi kuulostaa paremmalle rakastavat adoptiovanhemmat vai lastenkodin vaihtuva henkilökunta?
Lisäisin vielä edelliseen kommenttiini: Olen ollut lastensuojelussa töissä vasta kaksi vuotta ja näen jo liiankin selvästi räikeät epäkohdat. Eikö tämä jo kerro jotain?
Kyllä se minustakin on niin väärin että oman maan lasten edelle menee ulkomaalaiset..vaikka varmasti jokainen suomalainen adobtoija ottaisi mielummin lapsen kotimaastaan ja antaisi heille ensin sen hyvän ja normaalin rakastavan perheen,jotta täällä asiat olisivat hyvin!!
Vaikea ja tunteita herättävä aihe käsittelyssä. Työskentelelen itse aikuisten kanssa, joista useimmat ovat pahasti syrjäytyneet. Elämä on ollut hyvin päihde- ja rikoskeskeistä. Usein nämä aikuiset ovat myös aikoinaan huostaanotettuja ja laitoksissa kasvaneita. Laitoskierre jatkuu aikuisena vankilassa, jonne usean onkin helppo kotiutua ja sinne pääsee helposti uudelleen. Kuuntelin mielenkiinnolla Englannin mallia, jossa vanhemmille, jotka eivät pysty tarjoamaan lapselle turvallista kasvuympäristöä, asetetaan jonkinlainen määräaika “ryhdistäytyä” ja kuntoutua. Mikäli tämä kuntoutuminen ei tapahdu määräajassa, niin lapsi annetaan adoptoitavaksi. Tämän mallin hankaluus voi olla arvioida aikaa, mikä katsotaan riittäväksi kuntoutumisajaksi. Malli kuulostaa myös siltä, että se voisi hankaloittaa sellaisten vanhempien hoitoonhakeutumista, jotka olisivat valmiit muuttamaan elämäntapojaan siihen suuntaan, että olosuhteet olisivat lapselle turvalliset. Pelko omasta epäonnistumisesta ja lapsen menettämisestä voi lisätä epätoivoisia yrityksia asioiden salaamiseen ja estää omaehtoisen avun hakemisen.
Lapsen kannalta tilanne on usein kaikista hankalin, huonoin vaihtoehto varmasti se, että lasta heitellään paikasta toiseen. Laitoshoito takaa varmasti turvalliset puitteet ja mahdollisuuden keskittyä omaan kasvuun, kun ei tarvitse ottaa vastuulleen vastuuttomien vanhempien tekoja. Se mikä laitoshoidossa eniten mietityttää, on se, että aitoja välittäviä ihmissuhteita ei voi korvata ammattikasvattajilla. Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus omaan välittävään aikuiseen, jolle hän on tärkein. Tästä rakentuu toimiva tunne-elämä, joka tiettävästi säätelee ihmisen monia valintoja elämässä.
Jotenka jos pitäisi valita laitoshoito vai adoptio-perhe,niin suosittelisin jälkimmäistä. Olen itsekin äit ja jos jostain syystä en kykenisi lapsestani huolehtimaan, niin laitoksessa en haluaisi hänen varttuvan.
Lasten pompottelusta voi sanoa vielä sen, että Lamminen & Rantasen opinnäytetyön perusteella tutkimusaikana Keski-Suomen alueella sijaisvanhempien ja sosiaalitoimen välillä puretuista hoitosuhteista iso osa johtui sijaisperheestä ja kaikista puruista 17,5 % johtui sijaisperheessä tapahtuneesta lapsen kaltoinkohtelusta.
Eli ei läheskään aina sijoituspaikan vaihdolle ole syynä “lapsen rikkinäisyys” tai “liian myöhään tehty sijoitus”, joita niin kovasti mainostetaan.
Ehdottomasti kannatan adoptiota. On kamalaa joutua laitoskierteeseen ja sitä myöten isompiin ongelmiin. Itselläni on 2 lasta ja on kamala katsoa tätä nykymeininkiä. Ihmisillä on niin paljon ongelmia ja kukaan ei välitä toisistaan. tuo 2-3 vuotta aikaa parantaa tapansa riittää, jos ihminen todella haluaa muuttua.
Minut ja siskoni huostaanotettiin ja sijoitettiin sijaisperheeseen vuonna -88 ja adoptoitiin adoptiovanhempiemme kovan “taistelun” jälkeen vuonna 1994. Saimme vielä kaksi “pikkuveljeä” (eri perheistä) vaikeista olosuhteista, mutta adoptointi vaihtoehtona ei tullut kuuloonkaan koska yhteistyö biologisten perheiden kanssa oli niin tiivistä. Onneksemme saimme pitää veljet ja molemmat itsenäistyvät pikkuhiljaa.
Sosiaalipuolen ajatus on hoitaa perhettä kokonaisuutena ja yrittää pitää alkuperäiset perheet kasassa keinolla ja hinnalla millä hyvänsä ja siihen tuhlaantuu vuosia! Yhteydenpito biologisiin vanhempiin ei aina ole lapselle paras vaihtoehto ja pieni lapsi on niin lojaali vaikka vanhemmat olisivat alkoholisteja, narkomaaneja tai melenterveysongelmaisia. Lapsi ei pääse muodostamaan yhteyttä sijaisperheeseensä, jos yhteydenpito on liian tiivistä biologiseen perheeseen ja joskus tapaamisoikeus olisi parempi lopettaa kertalaakista. Lapsi kärsii kun tapaamiset kerta toisensa jälkeen päättyvät pettymykseen ja näin tapahtuu lähes tulkoon joka kerta, koska lapsi toivoo pääsevänsä biologisten vanhempiensa mukaan. Adoptiolakia ja tapaamisoikeuksia olisi katsottava aivan uudestaan.
Samaan aikaan Aasiasta adoptoidaan vaikka kuinka paljon lapsia, vaikka kotimaassa olisi suhteessa saman verran rakastavan perheen tarvitsevia. Aasiasta kun saa rahalla lapsen ja vielä suhteellisen nopeasti..
t. Kiitos Pelastakaa Lapset ry
Ohjelmassa mainittiin että suomessa lasten huostaanottoa vältellään kunnes on liijan myöhäistä, nuoret tarvitsevat ammattikasvattajaa ja näin ollen laitoshoitoa. Itse olisin toivonut aiempaa puuttumista, olen ollut kahdessa eri laitoksessa ja useampaan otteeseen, ekan kerran vuoden ikäisenä. Jos minut olisi heti alussa tai edes toisella kerralla adoptoitu olisin saanut mahdollisesti turvallisen lapsuuden, enkä olisi joutunut aikuisten heittopussiksi. Aikuisten silmissä olin koulussa tuntien häirikkö, psykologilla yhteistyökyvytön ja muiden aikuisten mielestä asennevammainen, vaikka oikeasti oli vain niin paha olla eikä kukaan tajunnu kun koitin pyytää apua sekoiluillani, suoraankin pyysin apua ala-asteella jolloin terkka soitti kotiin ja kysyi puhunko totta kotiongelmista jolloin vanhempani kielsi asian ja kotona sain selkääni. Antaisitte systeemin muuttua ja tehtäis adoptiosta samanlainen systeemi kuin työsoppareista että osa olis voimassa toistaiseksi tiettyyn aikaan asti jos niin tarvis. mutta puututtas aiemmin, koska se auttas useempia. Tällä varmaan säästys myös noita mielenterveystyön rahoja myöhemmällä ajalla…. itsekkin asiakkaana…
Ihan vastakkaista mieltä, suomalaisia lapsia ei pidä adoptoida. Jos lapsestä välittää ihan oikeasti, voi kyllä ottaa sijaislapsen. Laitoksessa ei mielestäni lapsia tulisi olla kuin poikkeustapauksissa. Nähdäkseni suuntaus onkin, että pienet huostaanotetut lapset menevät perheisiin, mikä on erinomainen asia. Ei suomalaislasten adoptiolle!
Itse ihmettelen adoption käsittämättömän tiukkoja kriteerejä. Hankin juuri lasta yksinäisenä naisena hedelmöityshoidon avulla, ja uskoisin että samanlaiseen syyniin joutuvat adoptoijatkin, vaikken asiaan olekaan tarkemmin syventynyt. Tuntuu siltä, että lapsen saannin edellytyksenä, tai lähinnä oletuksena sitä haluavan elämästä on hyvin staattinen. Oletetaan että yksin lapsia haluava on loppuikäänsä yksin, tai elättää lapsensa sossun luukulta. Tai että adoptiota odottavat olisivat jotenkin erilaisia kuin muut tavalliset ihmiset tavallisine ihmisten murheineen. Pitäisi pystyä todistamaan kypsyytensä olla vanhempi – aivan kuin sitoutumistaan ei vuosikausien odottelulla jo olisi näyttänyt. Sinua, “kypsyyttäsi” ja “sopivuuttasi”, elämäsi intiimeimpiä ja kipeimpiä asioita arvioi sinulle täysin vieras ihminen, jolle mikään vakuuttelu ei tunnu olevan tarpeeksi. Ei kenenkään elämää saisi pysäyttää antamalla odottaa määräämättömiä aikoja. Mitä sillä kuvitellaan saavutettavan? Pelkkää mielipahaa ja turhaa stressiä.
Ihmiset, jotka saavat lapsia “luomuna”, saavat sitten tehdä niille mitä tahansa: jättää heitteille, rakastaa tai olla rakastamatta, erota, kasvattaa niitä yksin, kaksin, kolmistaan… Kukaan ei arvioi heidän soveliaisuuttaan vanhemmiksi. Lapsettoman taas ilmeisesti pitäisi olla mallikansalainen, sellainen ominaisuuksien keskiarvo, jollaisia ei todellisuudessa ole olemassa, ennen kuin yhteiskunta voi myöntää hänelle oikeuden lisääntymiseen tai vanhemmuuteen. Vähintäänkin epäreilua!
Jos lakattaisiin olemasta moralisteja ja luotettaisiin hiukan ihmisiin, ehkä laitoksissa kotia odottavat lapset joskus saisivat sellaisen.
Suomalaisen kulttuurin aikuisia suojeleva asenneilmasto on pitkälti pysynyt samana 60 vuotta.
Aikuiset voivat yhä lasten läsnäollessakin mainostaa julkisesti hymyillen käyttävänsä väkivaltaa kasvatuskeinona eikä lapsi voi heitä vetää siitä oikeuteen sillä yleinen syyttäjä ei näe että lapsilla olisi aikuisten oikeuksia kunnianloukkausasioissa koska “heillä ei ole aikuisten velvollisuuksiakaan”. Laki on äärimmäisen blurri, epäselvä lapsen oikeuksista. Lapsen tehtävä on sopeutua ja olla kiitollinen.
Jos äiti tai isä itkee krokotiilinkyyneliä ja katuu raiskausoikeudenkäynnissä lastensa raiskausta, tuomio on yleensä lievä “ilmeisen katumuksen johdosta” – ja lapset joutuvat uuten pelon kierteeseen saman kasvattajan kanssa. Eivätkä varmasti enää ilmianna vanhempiaan koska oikeuslaitos on heidät myös raiskannut mitätöinnillä.
Jos lapsi haluaa adoptiota toiseen perheeseen, se pitäisi ehdottomasti ja ilman painostusta välittömästi lapselle myöntää ilman että lapsi altistetetaan ja pakotetaan biologisten vanhempien läsnäololla ja painostuksella muuttamaan valintansa yhteiskunnan perusarvojen mukaiseksi.
Sosiaalivirastojen tulisi käyttää lapsen mielenterveyden uhkaa arvioitaessa vain sellaisia asiantuntijoita , joiden palkkaukseen ja valintaan ei sosiaalivirasto voisi vaikuttaa.
Englannissa, USA:ssa ja Ruotsissa on kehitetty hyvin tarkkoja psykopatian arviointikeinoja, joilla vanhempien tuhoava psykopatia voitaisiin helposti selvittää mutta mm sosiaalivirasto vastustaa ehdottomasti “vanhempien leimaamista”.
Sosiaaliviraston periaate on ollut aina sama: lapsen paras paikka on “oikeiden” vanhempiensa luona. Eikä siinä ajatella lapsen mahdollisuuksia ja mieleterveyttä laisinkaan vaan pelkästään yhteiskunnan jäykkiä statusarvoja, perheen kunniaa ja aikuisten “omanarvontuntoa”.
Olemme onnellisena adoptiojonossa toista vuotta. Todennäköisyys kotimaiseen adoptioon himmeni ohjelman myötä. Käymme läpi erittäin avoimen koulutuksen ja ihmettelen sitä, miksi tukitoimia jatketaan pitkään biovanhempien ja lasten kanssa, joiden kehitykselle olisi parasta pitkäaikainen sijoittuminen rakastavien vanhempien luokse. Voiko huumeäiti saada elämänsä kuntoon niin, ettälapsella on todella turvallinen olo ja hyvä kasvuympäristö?
Ihmettelen suuresti lasten adoptoimista esim.Kiinasta saakka.
Suomalanen adoptointi mahdollsuus pitäisi tulla helpommaksi nopeasti.
Tässä järjestelmässä ei todellakaan ajatella lasten parasta,
tuntuu kuin ne rinnastettaisiin lemmikkieläimiin.
Kaltoin kohtelemalla päihdeongelmaiset saavat huoletta pitää
lapsensa vuosi vuodelta ja jatkaa lastensa elämän pilaamista.
Ongelmista vaijetaan, eikä niitä uskalleta kannella.
Lapsi tekee kaikkensa, ettei aikuinen joisi ja koti olisi rauhallinen.
Lapsettomuus klinikalta saamassani “vauva viipyy” vihkosessa viimeinen luku käsittelee adoptio vaihtoehtoa. Miten se edes on mahdollista maassamme.
Olisi ihana saada tarjota suomalaiselle lapselle rakastava ja turvallinen
koti.
Taitaa jäädä haaveeksi…
Olen itse adoptoitu puoli vuotiaana vuonna 1971 ja veljeni noin vuoden vanhana vuonna 1974. Olemme molemmat suomalaisia perimältämme. Vastustan toki lasten kasvattamista laitoksessa ja olen adoption kannalla jos omat vanhemmat tai sukulaiset eivät voi syystä tai toisesta lapsesta huolehtia. Laitos ei ole yksinkertaisesti lasta varten. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että adoptio ei ole mikään yksinkertainen pelastus lapsen elämässä. Hänen adoptiovanhempansa saattavat kuolla tai vammautua, häntä saatetaan syrjiä sekä sukulaisten että kavereiden taholta, hän saattaa tuntea olonsa “vieraaksi” omassa kodissaan ym. Tämä vain muistutuksena siitä, että elämä jatkuu adoption jälkeenkin. Adoptoidun lapsen vanhemmat kokevat myös kaikenlaisia pelkotiloja matkalla vanhemmiksi. Tällä lapsella saattaa olla edessään erilaiset sairaudet kuin hänen adoptiovanhemmillaan. Hän saattaa kasvaa täysin toisenlaiseksi ihmiseksi, hänellä on taipumuksia aivan eri asioihin. Adoption tulisi siis aina perustua mielestäni hyvin vakavaan vastuun ottamiseen, ts. adoptiovanhempia tulisi kouluttaa tehtäväänsä jollain tavalla. Vanhemmiksi ryhtyville tulisi olla tarjolla hyvin laaja-alaista tietoa adoptiolapsen vanhemmuudesta. Hämmästyttävän vähän on mielestäni keskusteltu adoptoitujen lasten kokemuksista ja tunnoista elämässä. Ehkä lapsi tulisi myös kasvattaa tietoisena siitä, että hänet on adoptoitu. Oma kokemukseni asiasta oli se, että serkkuni ilmoitti ollessamme kuusivuotiaita, että minähän en ole hänen oikea serkkunsa. Lapsena asia ei harmittanut (ei sellaista lapsena ajattele) mutta vanhempana se on jäänyt mieleen. Ihmiselle on kuitenkin tärkeintä läheiset ja turvalliset ihmissuhteet, joten mikään seikka ei muuta sitä, että adoptoitukin lapsi on vanhempiensa lapsi, sellaiset asiat kuuluvat lähinnä amerikkalaisiin saippuasarjoihin. Jo tämän asian jatkuva vatvominen ajatuttaa: adoptiolapset ovat tavallisia lapsia tulivatpa ne sitten mistä maasta tahansa. He tarvitsevat kodin ja rakkautta. Jos sellainen paikka on jollakulla tarjota, se ei varmaankaan ole keltään pois.
Suomessa olisi tuhansia lapsia kotia vailla ja suomalaiset parit yhä useammin tuskailevat lapsettomuuuden kanssa.Adoptiossa yhdistyvät lapsen etu ja perheen toive saada lapsi.
Adoption tulisi olla Suomessa huomattavasti nopeampaa ja helpompaa.Mikään muu kuin rohkeus lainsäätäjillä ei sitä estä…
Jokaisen tulee saada tarvittaessa toinen mahdollisuus, niin myös päihdevanhempienkin ja mielenterveysongelmaisten vanhempien.Mutta nykyinen systeemi antaa mahdolllisuuksia loputtomiin ja lapsi kasvaa ja tulee yhä moniongelmaisemmaksi ja lopulta on vaikea löytää edes tilapäistä sijoitusta kun tällaisen lapsen hoito vaatii jo ammatillista hoitoa..
Jokainen lapsi ansaitsee mahdollisuuden ja osalta lapsista se viedään pitkittämällä väliintuloa ja odottamalla vuosia vanhempien kuntoutumista.Mitä pienempänä ja aiemmin lapsi saadaan pois vahingollisesta ympäristöstä, sitä pienemmät ovat vauriot..
Työskentelen itse lasten terveydenhuollossa ja tiedän että esim.narkomaani-äiti ei kykene vastaamaan lapsen kokonaisvaltaisesta hoidosta huumehimossaan.Huume valitsee hänet, eikä hän lasta…
Löytyy monta ihanaa tarinaa kuntoutuneista vanhemmista, mutta vielä useampi retkahtaneista..Montako kertaa vanhemmat saada valita …
Jokainen terveydenhuollon ja lastensuojelun ammattilainen tietää miten vangitsevia päihteet ja niihin liittyvät mielenterveys-ja sosiaaliset ongelmat ovat.Ja kerta toisensa jälkeen nämä vanhemmat saavat vaikuttaa ja ovat päätösvaltaisia siihen missä ja miten lapsi asuu ja elää.
Minusta olisi hyvä rajata aika jona vanhemmat saavat kuntoutua.Silloin heille mahdollisimman tehokas tuki ja hoito ja jos se ei tuota tulosta, lapsi vapautuu viranomaispäätöksellä adoptioon.Ja toistuvasti raskaaksi tulleilta päihdeäideiltä vauva voitaisiin huostaanottaa jo heti lapsen synnyttyä..
Suomessa on myös hyvin kielteinen suhtautuminen äitiin, joka esim.ikänsä tai sosiaalisen asemansa vuoksi päättää luovuttaa lapsen adoptioon.Abortti katsotaan paljon hyväksytymmäksi ratkaisuksi.Sen tulee ollakin naisen oikeus ja usein myös puoltaa paikkaansa.
Mutta itse kunnioitan suuresti naisia jotka huonoissa olosuhteissa raskaaksi tultuaan päätttävät antaa lapsen adoptioon.Tällaiset naiset tarvitsevat moniammatillista tukea ja hoitoa ja viimeiseen asti mahdollisuuden pitää lapsi.Mutta myös arvonantoa ja hyväksyntää rohkeasta ratkaisustaan jos päätyvät adoptioon.Mutta tämä naisten ryhmä on marginaalinen ja nyt kaiketi se useimmin adoption mahdollistava..
Eniten Suomessa on huostaanotettuja ja sitä tarvitsevia lapsia, jotka saavat huonot eväät elämään ja oirehtivat esim.aggressioilla teini-iässä…
Surullista…
Olen itse adoptiolapsi ja saanut asua ottolapsena perheessä. Tunteet velloen voi vain katsella ja ihmetellä tätä menoa, kun lapsille löytyy rakastavia koteja, niin lapset keskitetään vanhoihin kouluihin ja muihin teollisuuslaitoksiin kyhättyihin ns. koteihin. Siellä ulkopuoliset “vanginvartijat” katsovat lasten perään ja käyttäytyvät jopa mielivaltaisesti heitä kohtaan. Ei suomessa saa eläimiäkään kohdella tuolla tavoin. Yrittäjäpariskunta, joka on näiden niinsanottujen “perhekotien” taustalla viettää aikaansa rahaa tuhlaten milloin missäkin päin maailmaa omien kullannuppujen kera. Näistä lapsista on tullut raakaa bisnestä. Nimim. asiaa läheltä tarkastellut.
Onhan se ihmeellistä, että meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme lasten- ja nuorten pahoinvointi koko ajan vain kasvaa, kuten olemme saaneet ikävissä tapauksissa todeta. Osa syynä on, ettei heidän asemansa ole maassamme niin korkealla, kuin pitäisi. Ei todellakaan ole lapsen edun nimissä olevaa toimintaa, että huumevieroituksesta kolmatta kertaa kotiutuva tai päihdeongelmainen vanhemmaksi kykenemätön saa edelleen pitää lastaan eli se otetaan lastenkodista tai sijaisperheestä, vaikka he eivät vanhemman roolia kykenekään hoitamaan. Näin vain valitettavan usein käy.
Holhoamme ja hyväksymme jopa yhteiskunnan varoilla, alkoholistit sekä muut päihteiden väärinkäyttäjät silläkin uhalla, että heidän lapsensa huutavat apuamme. Missä siis syy? Tämä keskustelu oli hyvä saattaa arvokeskusteluihimme ja nostaa lasten hyvinvoinnin puolesta keskustelu asiasta, josko se menisi eteenpäin. Päättäjiltä olisi vaadittava lasten etujen parantamista.
Maassamme on monia lapsia, jotka saisivat paremmat eväät jos heidät voitaisiin laittaa adoption piiriin, sillä hyviä järjestöjen kouluttamia perheitä on ja lastensuojeluyksiköihin on lapsia enemmän, kuin sopivia paikkoja olisi tarjolla. Paljon on hyviä lapsettomia perheitä, jotka voisivat tarjota rakastavan perheen lapselle, jos siihen vain tarjottaisiin mahdollisuus.
Maamme laki kieltää pahoinpitelyn, henkisen väkivallan käytön ja toisen hengelle vaarallisen käytöksen ja samalla kuitenkin alkoholisti äiti saa koko raskauden ajan vapaasti tuhota syntymätöntä lasta. Sikiöllä on oikeudet määrätyn ikäisinä, mutta alkoholistilla ei ole velvollisuutta sitä hänelle antaa. Aika karua luettavaa on fas ja fae lasten tarinat ja runot tästä aiheesta. Se pysättää ja saa vedet silmille sekä kysymyksen siitä, missä on maassamme lasten oikeudet? ja kuka niitä valvoo? Laki laahaa pahasti perässä?
Itse olen jossain vaiheessa aikeissa mahdollisesti tarjota sijoituslapselle kotia, juuri siitä syystä, ettei adoptiolapsen saaminen maassamme ole mahdollista ja haluan auttaa oman maamme lapsia, koska heillä on hätä aivan silmiemme alla sekä olen kouluttautumassa sosiaalialalle ja lastensuojelun pariin, ehkä voin tarjota apua edes yhdelle tai hieman useammalle lapselle maassamme. Pienistä teoista syntyy suuria, kunhan tekijöitä on useita. Jatkakaa keskustelua ja täyttäkää kaikki yleisö- ja lukijapalstat ympäri suomen maan lehtiä. On vihdoin aika ottaa kuumakissa pöydälle, viattomien lasten puolesta.
5 vuotta lapsettomuushoidoissa rampanneena 27 vuotiaana, olen miettinyt usein miksi suomalaisen lapsen adoptoiminen on niin hankalaa. Mieheni kanssa olemme asiaa miettineet ja otettuamme selvää asiasta, huomasimme sen olevan kiven alla. Mietimme pitkään sijaisvanhemmuutta, mutta ajatus siitä että muutaman vuoden luonnamme asunut lapsi sitten otettaisiinkin meiltä pois omille vanhemmille, jotka ovat skrapanneet, tuntuu todella vaikealta.
Olen adoptioäiti,aikuisadoption kautta.
Olin hoitoalalla ja tutustuin lapseen n.2-vuotiaana,jolloin hänet oli pakkohuostaanoton kautta sijoitettu sairaalaan. Molemmat vanhemmat olivat alkoholiongelmaisia.
Työskentelin hoitosuhteessa lapseen ja sairaalasta lapsi sijoitettiin lastenkotiin.Hoitosuhde jatkui polikliinisesti. Lapsi kiintyi minuun vahvasti ja ns. työtapaturma tapahtui myös itselleni. Vaihdoin toiselle paikkakunnalle asumaan lapsen ollessa 4½-vuotias. Vuoden kuluttua siitä lapselle haettiin kotia ja myös minuun otettiin yhteyttä,koska lapsi oli lomaillut muutaman kerran luonani toisella paikkakunnalla.
Olin yksinäinen naishenkilö ja asuin silloin miesystäväni kanssa. Harkitsin asiaa ja neuvottelin läheisteni kanssa. Täytin paperit ja melkein paluupostissa tuli myönteinen päätös.
Lapsen äiti ei suostunut adoptioon,joten hänet otettiin sijaiskotiin.Biologiset vanhemmat olivat eronneet jo useita vuosia aiemmin.
Alkuvuodet olivat hyvin vaativia ja koulun kanssa tehtiin paljon yhteistyötä.
Nuoruus meni nuoren valitsemassa urheilu harrastuksessa tiiviisti.
Lapsi oli ainoa perheessämme ja sai paljon huomiota ja hoitomahdollisuuksia. 18-vuotta täytettyä ehdotin adoptiota ,mikä oli kaikista osapuolista hyvä ratkaisu. Pian tämän jälkeen nuori muutti yksin asumaan ja seurustelusuhteen myötä alkoi “kaljottelu”.Tätä on jatkunut 16 vuotta,pari ammattikoulutusta ja kunnianhimoista menestymistä opiskelussa.Perhettä ei ole.
Olen tästä kokemuksesta sitä mieltä,että kyseinen lapsi oli liian kauan lastenkodissa,ehkä 3-vuotiaana viimeistään olisi sijoituksen pitänyt tapahtua. Toisena tärkeänä asiana pidän sitä,että minua ei hoitosuhteessa suojeltu liialta kiintymykseltä tähän suloiseen pikkutyttöön.Viimeistään adoptiovaiheessa olisi sos.työntekijän pitänyt pistää “hiekkaa rattaisiin”.
Kertoo: Raskaita kokenut adoptioäiti
Minusta suomessa pitäisi ottaa käytäntöön myös avoin adoptio, bio- vanhemmat saisivat kuvia ja kirjeitä lapsestaan ja saisivat nähdäkin lasta ehkä joskus , koska ehkä tällä tavalla vanhempien jotka eivät pysty huolehtimaan lapsestaan olisi helpompi antaa lapsensa adoptiioon kun yhteys lapseen ei katkeaisi kokonaan, ja adoptio vanhempien ei tarvitsisi pelätä taas sitä että lapset joutuu ehkä luopumaan lapsista.
Ymmärrän hyvin “Adoptiolapsen Odottajan Suomesta” tuntemukset.
Olen jo kolmisenkymmentä vuotta sanonut, että Suomessa vallitsee vanhempiensuojelulaki eikä lastensuojelulaki.
Tunnen erittäin läheltä ja omakohtaisesti esimerkkitapauksen, jossa biologinen äiti synnytti vuosien varrella neljä lasta, joista jokainen jouduttiin liiallisen alkoholinkäytön ja siitä seuranneiden lasten heitteillejättöjen vuoksi huostaanottamaan. Jokaisen lapsen kohdalla oli vuosia tilanne se, että äiti uskotteli ja uskoi ehkä itsekin parantuvansa alkoholismista ja pystyvänsä ottamaan lapsen toisensa perään takaisin omiin hoteisiinsa. Näin ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, lasten onneksi. Synnytysten aikaväli oli niin pitkä, että koko ajan oli meneillään jonkun lapsen kohdalla suunnitelmat sen suhteen, löytyykö sijoituskoti, saako lapsen sijoittaa, vai onko hän lastenkodissa edelleen ihan vain siksi, että äiti “pystyy” ihan kohta ottamaan hänet kotiin. Parilla lapsella oli sama isä, muilla eri. Välillä lapsia yritettiin sijoittaa perheisiin, kutakin luonnollisesti eri aikaan, koska jotkut olivat aina jossakin “vaiheessa”.
Loppujen lopuksi kaikki elivät erillään äidistä koko lapsuutensa. Vain yksi tietääkseni onnistuttiin jossakin ikävaiheessa adoptoimaan perheeseen toiselle paikkakunnalle, kun hän ensin oli vuosia sijoituskotilapsena samassa perheessä. Suurimman osan lapsuudestaan kolme lapsista vietti lastenkodissa. Ottajia olisi ollut, mutta äiti ei suostunut sijoitukseen.
Ei ole mitenkään ihme Suomessa, että vanhemmat suhtautuvat sijoituslapsen ottamiseen epäilevästi nykyisissä olosuhteissa ja ottaen biologisten vanhempien oikeudet ja päätöksenteko-oikeuden huomioon.
Pienen lapsen, eritoten vauvan adoptiota sen sijaan pidän turvallisena kaikkia osapuolia ajatellen, jos se tapahtuu siten, että äiti on itse vapaaehtoisesti valmis luopumaan lapsesta. Lapsen edellytetään olevan määrätyn ikäinen, kun hänet voidaan luovuttaa tuleville vanhemmille. Adoptio vahvistetaan oikeudessa määrätyssä vaiheessa, muistaakseni noin puolen vuoden tai vuoden ikäisenä, vauvan ollessa kyseessä. Sen jälkeen biologisen vanhemman harkinta-aika on ohi, eikä ole pelkoa siitä, että lapsi voitaisiin joutua palauttamaan biologiselle vanhemmalle. Biologiset vanhemmat eivät tule tietämään mihin perheeseen lapsi on adoptoitu. Tähän pitäisi päästä myös suuressa osassa sijoituksia.
Uskallan oman kokemuksen pohjalta kannustaa vanhempia suomalaisen lapsen adoptioon edellyttäen, että isommistakaan lapsista ei anneta biologisille vanhemmille mitään tietoa, mihin lapsi on adoptoitu. Se on lapsen etu ja tulevan perheen etu mahdollistaen kaikille onnellisen, tasapainoisen tulevaisuuden.
Sijoituskotilapsen ottaminen omien kokemusten pohjalta ja vierestä seuranneena olisi minulle huomattavasti suurempi kynnys.
Katselin 45 minuutin ohjelman ja päätin kirjoittaa. Toimin lääkärinä vastastyntyneiden osastolla, jossa hoidetaan mm. huumevieroitusoireisia vauvoja. Nämä potilaat ovat kaikkein raskaimpia hoidettavia koko henkilökunnalle johtuen siitä tietoisuudesta, että lähes kaikki vauvat päätyvät äidin tai molempien vanhempien kanssa omaan kotiin jossakin vaiheessa, vaikka vanhemmat olisivat kuinka sairaita tahansa. Äidiltä on ehkä otettu huostaan jo pari lasta aiemmin, mutta koska hän tässä raskaudessa on sitoutunut vieroitushoitoon, ei voida tehdä muuta kuin päästää vauva äidin kanssa laitokselta. Äidin tilannehan ei suinkaan parane vauvan synnyttyä, koska vauvan hoito on raskasta ja sitovaa ja tällaiset huumeista ja lääkkeistä riippuvaiset äidit eivät kerta kaikkiaan ole kykeneviä hoitamaan lapsiaan pitkäjänteisesti. Nämä lapset useimmiten otetaan huostaan jossakin vaiheessa, monesti kiireellisesti. Koska vanhemmat eivät juuri koskaan anna lapsiaan adoptioon, lapsia riepotellaan eri ympäristöissä kodin ja laitosten välillä ja tämä heidät vaurioittaa. Näemme jo sairaalassamme äitejä, jotka jatkavat edellisen sukupolven perinnettä. He ovat kasvaneet huumevanhempien lapsina monesti laitoksissa ja itse vaurioituneet. Nämä huumevanhemmat säälittävät ainakin minua todella paljon, koska he ovat olosuhteiden uhreja itsekin. Koska kuitenkin tämän yhteiskunnan tulisi suojella jäseniään, tässä tapauksessa viattomia lapsia, tulisi heille antaa turvallinen lapsuus perheolosuhteissa, ei laitoksissa. Kannatan ehdottomasti Englannin mallia, jossa vanhemmat pakotetaan adoptioon, mikäli lasten kasvatus ei onnistu, puoli vuotta voisi olla max.aika. Lastensuojelun tukitoimet on sana, jonka sisältö on minulle täysin mystiikkaa. Lastensuojelun tukitoimilla on näillä yhteiskunnan pelisäännöillä hyvin vähän mahdollisuuksia oikeasti lapsia auttaa. Toivoisin todella avointa keskustelua asiasta. Voisiko 45 minuuttia tehdä ohjelman, joka näyttää minkälaisen suuren ongelman kanssa olemme tekemisissä. Sairaalamme sosiaalihoitajat ovat sitä mieltä, että äideillä on koko ajan vaikeammat ongelmat ja taustat.
Suomen lääketiede on huippuluokkaa ja lasten somaattiset sairaudet hoidetaan erinomaisesti. Miten me voimme kuitenkin antaa pienten lasten vaurioitua psyykkisesti ja sosiaalisesti noissa huonoissa olosuhteissa?
Lapsen huostaanotto ja sijoitus on aina vaikea ja monipiippuinen asia. Toimenpiteitä tulee harkita aina yksilöllisesti tapauksen mukaan, joten on hankalaa asettaa mitään yhtä tiettyä kaavaa, jonka mukaan kaikki lastensuojelutapaukset tulisi hoitaa.
Adoptio on yksinkertainen vaihtoehto silloin, kun voidaan olla todella varmoja siitä, että biologiset vanhemmat eivät tule koskaan siihen kuntoon, että pystyisivät pitämään lapsestaan huolta. Kaikki muut rajatapaukset ovat niin sanotusti “harkinnan varassa”. Suomen laki korostaa biologisten vanhempien oikeuksia, lapsen paras jää siis joskus lain jalkoihin.
Huostaanotettujen lasten vanhempiin kohdistetaan turhan usein syyllistäviä katseita. Todellisuudessa suurin osa heistä kuitenkin rakastaa lastaan kuten kuka tahansa vanhempi, eikä ole tahallaan tahtonut aiheuttaa vahinkoa tälle. Suuri ongelma mielestäni onkin se, että biologiset vanhemmat jäävät usein vaille kaipaamaansa tukea ja apua, etenkin sen jälkeen kun lapsi on viety heiltä pois. Vanhemmat tarvitsisivat voimavarakeskeistä ohjausta perimmäisten ongelmiensa selvittelyyn sekä tukea hyväksyä lapsen huostaanotto ja siihen johtaneet tapahtumat. Kaikkein parashan olisi jos lapsen oikea perhe saataisiin toimimaan ja lapsi voisi elää normaalia elämää toimintakykyisten vanhempiensa kanssa. Ilman tällaista taattua ja laadukasta vanhempiin kohdistuvaa hoitoa on turha ihmetellä, miksi lapsi poukkoilee kodin ja sijoituspaikan välillä. Jokainen voi vain kuvitella mitä esim. alkoholistivanhempi luultavasti tekee jos hänet jätetään oman onnensa nojaan lapsen huostaanoton jälkeen -Tuskin rupeaa raivoraittiiksi siltä seisomalta.
Paljon olisi lastensuojelullisissa asioissa parannettavaa, jos vain resurssit antaisivat myöden. Ennen kaikkea on panostettava ennaltaehkäisevään työhön, jos halutaan lisätä suomalaisten lasten ja perheiden hyvinvointia.
Ei adoptiolapsesta makseta vanhemmille minkäänlaista hoitotukea eikä lapsesta aiheutuvia kuluja. Adoptiolapsi on adoption jälkeen aivan samassa asemassa ja vanhempien vastuulla kuin oma, itse synnytetty lapsi.
Sijoituskotilapsesta maksetaan korvausta ja muutenkin jotain lapsen kuluja.
Nämä käsitteet ovat siis kaksi aivan eri asiaa.
Tällä hetkellä työskentelen lasten päivähoidossa kunnallisella puolella. Työssäni kohtaan paljon erilaisia lapsia ja heidän perheitä. Olen samaa mieltä siitä että lasten vanhempia “höösätään” aivan liikaa. Julkisesti puhutaan paljon lasten ja nuorten lisääntyvistä ongelmista, mutta mietitäänkö koskaan aivan juurta jaksaen ongelmien alkuperää? Lapsuus aikana luodaan perusta elämälle. Jos lapselta puuttuu rakastavat vanhemmat, elämän opettajat, millaiset elämisen taidot tulevaisuudelle lapsi voi saada? Jos elämässä perusasiat kuten riittävä ravinto, riittävä uni sekä huolenpito eivät ole saatavilla, ei lapsi voi oppia eikä keskittyä mihinkään.
Usein päivähoitoa pidetään lastensuojelun tukitoimena, joka sekin on osittain hyvä asia. Silloin päivähoidon henkilöstö voi tarkkailla lapsen sekä perheen tilannetta päivittäin. Onhan tämä toki hyvä tukimuoto kunhan siihen ei aina turvauduttaisi aivan liikaa. Tuohan päivähoito lapsen elämään pysyvyyttä ja turvallisia aikuisia, mutta välillä työ tuntuu todella turhauttavalta jos ongelmat vain jatkuvat vuodesta toiseen eikä mitään muutosta tapahdu vanhempien eikä sosiaalityön puolelta? Muutamassa vuodessa vanhempi löytää ratkaisun ongelmiin jos tosissaan sitä haluaa. Eikö siinä vaiheessa jo voitaisi ruveta radikaaleihin ratkaisuihin jos lapsen loppuelämä olisi sillä turvattu? Lapsella on oikeus turvalliseen ja luotettavaan lapsuuteen.
Kun lapsi siirtyy perusopetuksen piiriin kuka heistä silloin pitää huolen? Opettaja ei näe vanhempaa juuri koskaan, eikä niin saa tietää edes sitä vähää perheen sen hetkisestä tilanteesta.
Miksi lopullinen päätös adoptiosta on biologisilla vanhemmilla, ihmetyttää minua suuresti. Jos vanhemmat eivät ole koko aikana oleet valmiita luomaan lapselle turvallista ympäristöä, miksi silloin he saavat päättää koko lapsen loppuelämästä? Onko heillä siihen enää oikeutta kaiken sen jälkeen miten ovat jo lasta syvästi satuttaneet? Haavat paranevat ajan myötä mutta arpi näkyy ikuisesti!!!
Mielestäni lastensuojelussa olisi paljon parannettavaa ja muutettavaa. Jos halukkaita adoptioperheitä on jonossa vaikka kuinka paljon miksi silloin todellinen tarve sekä halukkaiden perheiden mahdollisuus eivät kohtaa?
Jatkokoulutan itseäni työn ohessa juuri sen vuoksi että olisi unelmien täyttymys päästä lastensuojelun piiriin töihin. Haluaisin herättää rohkeata keskustelua monestakin aiheesta lastensuojeluun, sijaishuoltoon ja lasten adoptioon liittyen.
Mielestäni moniin lasten ja nuorten ongelmiin syy löytyy kotoa! Myös aikuisiällä esiintyviin päihde sekä mielenterveys ongelmiin uskon että syy löytyy lapsuudesta! En todellakaan väitä että koti ja kasvatus ovat kaikkien ongelmien syy mutta suurimmaksi osaksi luulen niin.
Meillä tavallisilla pienillä ihmisillä on niin paljon sanottavaa mutta niin vähän vaikutusvaltaa. Toivottavasti ohjelmassa esitetty juttu herättää julkista keskustelua myös ylemmällä taholla.
“Lapsuus on arvokkainta aikaa elämässä ja meistä jokainen elää vaan kerran”
Asuin äitini luona kunnes muutin 3luokalla isälleni,koska isäni luuli että äitini hakkasi minua,kun minulla oli mustelmia kropassa. Äitini ja Isäni ei ole koskaan olleet hyvissä väleissä erottuaan. Äitini ei antanut minun nähdä isääni, joka oli minulle tosi raskasta. Muistan aina kun näin kun isäni kävi ovella eikä äiti antanut avaa ovea ja sitten isäni lähti vain pois pihalta autollaan. En saanut soitella isälleni enkä nähdä vaikka oli sovittu että menen vklp isälleni. Se tuntui pahalta ja muistan sen ikuisesti. Äidilläni oli ollut ns.” huono tuuri” miesten suhteen. Kaikki miehet ovat hakannut äitiäni tai satuttanut lapsia. En ole ikinä tajunnut ennenkuin muutin isälleni että tuo ei ole sallittua,luulin pienempänä sen kuuluvan kasvatukseen. Äitini aloitti seurustelun yhden miehen kanssa kun olin 3-4v.Isosiskoni oli minua 2vuotta vanhempi. Miehellä oli minua vuoden vanhempi tytär.Aina pienempänä minua syytettiin kaikesta ja sain remmistä. Siskoni ja siskopuoleni syyttivät aina minua jos kuului kirosanoja tai rahaa oli viety.Olin niin pieni etten uskaltanut ikinä sanoa vastaan.Olin aina ihan hiljaa ja silloin minä sain selkää vaikken ollut tehnyt mitään. Niin jatkan siitä kun muutin kolmannella luokalla isäniluokse.Isäni oli silloin vasta tutustunut nykyiseen vaimoonsa.Asuimme silloin vielä kerrostalossa.Isälläni on minun äitini jälkeisestä suhteesta minua 2vuotta nuorempi tytär.Rupesimme rakentamaan omakotitaloa ja silloin menin uuteen kouluun.Sain paljon uusia kavereita mutta silloin alkoi ekat ongelmat.Vein omasta säästöpossustani rahaa että pääsin kauppaan,sitten kun omasta säästöpossusta loppui rahat vein pikkusiskoni rahoja.Tietenkin jäin kiinni.Sitten 5luokalla alkoi valehtelu,valehtelin kavereilleni ja se kostautui aina koulussa.Myöhemmin olin yksin koulussa.Siihen aikoihin oli myös riitaa äitipuoleni kanssa,isäni kanssa oli myös riitoja paljon silloin.Jäin kiinni valehtelusta.Elämäni kauheimpia päiviä oli se kun jäin kiinni valehtelusta.Isäni huusi minulle ja räki naamalleni.Otti liian kovaa kädestäni kiinni että jäi jälkiä.Soitin aina riitojen jälkeen äitilleni ja kerroin asiasta.Mutta aina kun äitin kanssa tuli riitaa niin kertoi hän kaiken isälleni mitä olimme jutelleet tai sanoneet.Silloin 5luokan puolessavälissä isäni passitti minut kamoineen äidilleni.Aloitin TAAS uudessa koulussa. Taas alkuvaihe meni hyvin 7luokkaan asti..Seiska luokalla olin perhetukikeskuksen “laitoksessa” jossa olin 6kk kunnes pääsin hyvänkäytöksen takia kotiin.Kun olin asunut kotona 3kk, koulusta lintsasin ja valehtelin omille vanhemmilleni koulusta. Sosiaalityöntekijät olivat koko ajan meijän perheen kimpussa. Myöhemmin 9luokan puolessavälissä join alkoholia liian paljon, äitini heitti minut kotoa ja jouduin muuttamaan isälleni ja vaihtamaan koulua sekä kaveripiiriä. Ysiluokka alkoi uudessa koulussa hyvin ja sain paljon ns.”kunnon” kavereita. Suijui ongelmitta asuminen isäni luona, paitsi että en tullut toimeen äitipuoleni kanssa jonka kanssa oli joka pvä “kirjaimellisesti oikeasti joka pvä” riitaa. Emme tulleet toimeen toistemme kanssa ja isäni yritti parhaan mukaa setviä välejämme. Sitä jatkui ysiluokan loppuun kunnes äitini sai houkuteltua muuttamaan helsinkiin ja siskoni asuntoon(siskoni asui poikaystävänsä luona) eikä koskaan käynyt omassa asunnossansa. Tulimme amerikasta isän perheen kanssa kesäkuun lopussa ja äitipuoleni ja 2pikkuveljeäni tulivat pari vkoa minun,isäni ja pikkusiskoni jälkeen suomeen. Isäni meni heti töihin,siskoni lähti oman äitinsä luokse. Jäin siis yksin suurimmaksi osaksi kotiin. Yhtenä päivänä pakkasin kamani ja kaverini heitti minut siskoni asunnolle ja muutin sinne. Isälleni ilmoitin asiasta puhelimitse. Tietenkin hän suuttui ja silloin meni välit isääni ja isän perheeseen. Äidin kanssa meni hyvin,mutta kun keskenkasvunen nuori muuttaa yksin niin mitä siitä seuraa? Bileitä,alkoholia,huumeita. Kesä meni omasta mielestäni silloin hyvin. Ei ollut kotiintuloaikoja tai sääntöjä. Huonoasia! en ollut töissä enkä saanut mistään rahaa joten lainailin kavereilta. Ei sitä silloin tajunnut mihin suuntaan oli menossa… Kesän lopussa aloitin ammattiopistossa koulut ja muutin äitini luokse,koska asunnossa lopetettiin vuokrasopimus kun siskoni muutti poikaystävänsä luokse. Koulut alkoi hyvin, kävin ahkerasti Helsingistä Vantaalle asti koulua. Kolmen viikon jälkeen alkoi lintsaaminen ja ettei kiinnostanut mikään. Sillon meni muuten hyvin en käyttänyt alkoholia enkä päihteitä. Sain työpaikankin ja kun kävi töissä koulun ohessa niin tietenkin jäin sitten töihin ja lopetin koulun. Työpaikat vaihtuivat 4kk välein, en työskennellyt yhdessäkään työpaikassa kauaan. Se meni siihen kun vklp jälkeen piti töihin mennä niin jäi mielummin darrasena nukkumaan. Loppujen lopuksi ei edes kehdannut enää mennä töihin. Työpaikat vaihtuivat. Äitini kanssa tuli riitaa ennen tammikuussa 08. Olin silloin paljon poissa kotoa,yleensä poikaystäväni luona. Äitini kanssa tuli iso riita ja lähdin silloin samana iltana poikaystäväni luokse kun äitini löi minua kasvoihin. Myöhemmin tuli viestiä, että minun piti hakea tavarani pois viikonlopun aikana. Silloin tuli paniikki, että mihin muutan?mihin vien tavarani? miten pärjään kun ei ole töitä? ei ole rahaa? ei paikkaa mihin mennä? Viikonlopun jälkeen vein tavarani poikaystävälleni(asuu vanhempiensa kanssa).Menin heti maanantaina käymään sosiaalivirastossa he passittivat minut lastensuojelun puolelle,tietenkin kun olin vsata 16v,täytin sinä vuonna 17v.He jankuttivat vain laitoksesta ja että minun pitäisi sinne mennä ja päläpälä. En halunnut enään mihinkään laitokseen.Mutta ei ollut oikein muutakaan vaihtoehtoa,koska vanhempani eivät ota minua asumaan kummankaa luokse. Silloin tuntui kuin olisi menettänyt kaiken.Ei olisi enään mitään menetettävää.No olin jonossa laitokseen ja sitä jouduttiin vain odottelemaan. Sain töitä ja luulin että elämäni menee järjestykseen.En ollut puhunut vanhempieni kanssa lähdön jälkeen 3 kuukauteen. Kerran soitin yhdelle hyvälle lapsuudenystävälleni ja kysyin että “kuulin et olit haukkunua mua sun mutsilles” (äitimme olivat hyviä kavereita) Siskoni kertoi asiasta minulle kun oli jutellut äidin kanssa. No lapsuudenystäväni kielsi kaiken. Ja myöhemmin hän laittoi minulle illemmalla viestiä että olen muka päästänivialla ja haluan vaan tuhota ihmisten välejä. Äitinikin oli sanonut ettei ollut mitään tuollaista sanonut siskolleni,silloin mietin että”kuka valehtelee” en jaksanut asiasta jutella sen enempään.Se vaan tuntui pahalta kun äitini,lapsuudenystäväni ja kaikki muut äitinipuolelta olevat sukulaiset sanoivat että, minun pitäisi mennä hoitoon. Se musersi minut lopullisesti. Tuntui kuin ei olisi enään ketään,että olisi aivan yksin. Kukaan ei usko sinua,kukaan ei auta. No onneksi poikaystäväni auttoi minua eteenpäin ja hyvätkaverini. He olivat perheeni silloin,silloin minulla ei ollut vanhempia ei sukulaisia ei ketään muuta. Vähän ajan päästä lopetin työt työpaikassani. Sitten kaikki meni alamäkeen… Oli isoja riitoja poikaystäväni kanssa ja töistä vein rahaa. Ja jäin myöhemmin kiinni siitä. Silloin tuli poliisit kuvioihin ja silloin vanhempanikin soittivat minulle,tietenkin olivat vihasia.Mutta eivät he olleet aikasemmin kiinnostuneita elämästäni.Mutta nyt kun tein jtn väärää silloin kyllä he soittivat. No jäin odottelemaan oikeudenkäyntiä asiasta.Sen jälkeen asiat meni suht.hyvin jonkun aikaa. Sain uuden työpaikan ja olin siellä töissä. Myöhemmin erosin poikaystävästäni silloin piti muuttaa pois ja soitin isälleni,että voinko tulla hetkeksi teille asustaa. No ottivat he minut hetkeksi niille asumaan. Emme tulleet siinä 2kuukauden aikana kun asuin isällä väliaikaisesti,niin emme tulleet äitipuoleni kanssa toimeen. Onneksi sitten sosiaalityöntekijäni soitti minulle ja sanoi että löysi toisen vaihtoehdon laitokselle. Ja myöhemmin sain sen paikan.Se oli “tyttöjen tuettu asuminen”. no sinne sinne sitten muutin isältäni. Sain uuden työpaikan,minulla oli koti ja asiat oli muutenkin hyvin. Hain kouluihin sillon ja pääsin myös kouluun! Aloin seurustelemaan saman pojan kanssa kuin aikasemminkin. Meillä meni hyvin,vanhempieni kanssa soittelin silloin tällöin. Mutta en nähnyt heitä. Mutta elämä tuntui menevän hyvin, en tehnyt rikoksia ja suunnittelin elämääni eteenpäin. Tuntui kuin kaikki olisi ollut hyvin. Myöhemmin asuntolassa asuminen rupesi tökkimään, aloitin koulun vantaalla ja matka kotiin oli liian pitkä. Kyselin sosiaalityöntekijältäni,että mitä vaihtoehtoja minulla olisi,kuitenkin hoidin asioitani hyvin ja osasin elää yksin. Juttelimme eri asioista ja tyttöjen tuoetun asumisesta tuli 2nuorisotyöntekijää aina palavereihini. He auttoivat keksimään ratkaisun asiaan,koska en ollut ikinä enään kotona,en halunnut mennä sinne enään. Heidän mielestä asuntoa oli turha pitkittää koska joku saattoi tarvita sitä oikeasti ja minun huoneeni oli tyhjä koska en ollut siellä.Mutta eiväthän ne voi sitä pois antaa koska se on minun huoneeni vielä silti. No nuorisotyöntekijäni olivat sitä mieltä että minulle pitäisi hommata oma asunto,mutta se tulisi olemaan vaikeaa koska olen vasta 17v. ja puolivuotta vielä niin täytän vasta 18v. No sosiaalityöntekijäni ehdotti taas ½v. laitosta.Mutta mitä järkeä siinä olisi. Taas joutuisin sitten muuttamaan ja vaihtamaan asuntoa. Olisin halunnut KODIN jossa asua pitempää kuin ½-1v. halusin oikeasti löytää asunnon missä voin asua ja tuntea oloni kotoisaksi,ei laitosta,ei asuntolaa. En tunne oloani kotoisaksi niissä. Sosiaalityöntekijäni oli vaan sitä mieltä että paras vaihtoehto oli laitos ½vuodeksi. Onneksi nuorisotyöntekijäni sanoi että ei häntä mihinkään laitokseen enää pistetä, hän osaa hoitaa omat asiansa ja pärjää jo yksin. Niin pärjäänkin mutta sosiaalityöntekijäni ei oikein uskonut sitä.No siinä palaverin ajan juteltiin vaihtoehdoista ja sitten mietittiin että vuokrattaisiin vapailta markkinoilta minulle asunto,tietenkin vanhempani laittaisivat nimensä vuokrasopimukseen. Ei minulla ole muuta tuloja kuin opintotuki,toimeentulotuki,mutta onneksi minull myönnettiin vuokra ja takuuvuokra sosiaalivirastosta.Mutta nyt on ainut ongelma enää löytää asunto läheltä kouluani ja että vanhempani suostuisivat jompi kumpi asiaan.No äitini ei suostu ja isäni harkitsee asiaa,mutta isäni on niin epävakaa että on joka pvä erimieltä.No mutta tänäkin pvänä etsin vieläkin asuntoa ja työhaastatteluunkin olen menossa,nyt vain pitäisi isäni saada suostumaan asiaan.Ja uskomaan että olen muuttunut ja haluan oikeasti päästä jaloilleni ja elämään normaalia opiskelija elämää!
Ajatella paljon olen kokenut vaikka olen vasta 17v.
Olen elänyt epävakaata elämää,olin vielä raskaana 3vkoa sitten.Tein abortin. Olen hoitanut asiani aina yksin ja tähänkin päivään asti oppinut hoitamaan asiani ja pärjäämään yksin ilman vanhempia.Olisihan se hienoa tuntea oman vanhemman rakkauden.Mutta kaikki näyttävät tietenkin rakkautensa lapsiin eri tavalla. Toivottavasti moni nuori ei joudu kokemaan tätä samaa kuin minä.
Toivoisin nuorten/lasten vanhempia keksiä muita vaihtoehtoja kuin lastenkoti/laitos kasvattamaan lasta.
Toivottavasti olisimme joskus viisaampia.
Muuten minulla menee hyvin jaksan käydä koulua ja etsiä asuntoa ja töitäkin kohta on!
Jaksamista nuorille ja heidän vanhemmillensa!
kaikki kasvat eri tavalla ja eri persoonaksi.
Biologiset vanhemmat, jotka voivat huonosti, joita kohdellaan silkkihansikkain vain ja ainoastaan geenien vuoksi. Onko se lapsen etu? Miten pieni ihminen voi kertoa olevansa vailla rakkautta, lämpöä ja turvaa? Lapsi rakastaa vanhempiaan sellaisina kuin he ovat.
Kotimaan adoptio? Onko sitä? Kukaan ei siitä tiedä mitään.
Aika erikoista kuinka Pelan työntekijä voi puhua huolestaan sijaislapsen kohtalosta vaikka omassa järjestössä ei pystytä järjestämään lainkaan kotimaan adoption vertaistukea. Jos olisi mahdollista saada sijaislapsia adoption piiriin niin kuinka Pela järjestäisi silloin tulevien vanhempien jaksamisen odotusaikana ja sen jälkeen? Tulisiko mahdollinen tuki silloin heiltä? Entä lapsen vertaistuki jos adoption lähtökohtana on ollut ensin sijoitus?
Pidän erittäin tärkeänä saada lapsille paremmat oikeudet kuin heillä tällä hetkellä on. Kukaan ei uskalla tehdä sitä lopullista päätöstä, joka vie lapsen vanhemmaltaan lopullisesti adoption muodossa ellei biologinen vanhempi anna siihen lupaa. Näyttää 80000 lapsen tulevaisuus hyvin heikolta.
Jos menettelyt lasten huostaanottoon ja adobtioon ovat samat:
http://www.vanhemmat.com/phpbb/viewtopic.php?t=2652&postdays=0&postorder=asc&start=300
Olen työskennellyt lastensuojelun parissa 1990-luvulta lähtien. Kokemusta minulla on lastensuojelulaitoksen vastaanotto-osastolta, sekä pitkäaikaisosastoilta. Kohdalleni osui yksi tapaus, jossa perhe sai adoptoida lapsen. Prosessi oli vaikea, mutta sitä helpotti lapsen ulkomaalaistaustaisuus ja omien vanhempien puttuminen. Lapsi oli siis meidän tietojemme mukaan orpo. Pääsääntöisesti lapset, jotka tulivat laitokseen, myös pysyivät laitoksessa, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Nämä muutamat onnekkaat, jollaisiksi heitä kuvailen, saivat kodin sijaisperheestä. Moni lapsista olisi toivonut muuta sijoituspaikkaa, perhettä.
Adoptioprosessia usein kuvailtiin vaikeaksi ja monimutkaiseksi, sekä mahdottomaksi. Lapsen omien biologisten vanhempien oikeuksia kunnioitettiin vankasti, heidän päihderiippuvuudestaan tai vanhemmuuden puutteellisuudesta huolimatta. Vanhempien oikeudet lapseensa säilyivät ja heille myönnettiin uusia mahdollisuuksia osoittaa ryhdistäytymisensä. Liian usein sijoitetut lapset joutuivat kokemaan ahdistusta ja pettymyksiä, joita omat vanhemmat kerta toisensa jälkeen heille tuottivat. Adoptio olisi joidenkin lasten kohdalla saattanut olla heidän pelastuksensa, mutta vanhempien pelko menettää se vähäinenkin vanhemmuus, esti tämän. Vanhempia kuunneltiin ja heidän mielipiteensä asiaan vaikuttivat todella mittavasti.
Viranomaisilta olisin itse toivonut useassakin tapauksessa rohkeutta tehdä päätös lapsen sijoituksesta perheeseen tai kannustaa adoptioon. Päätöksenteon vaikeus ja asioiden pitkittyminen lisäsivät lasten kohdalla laitossijoituksen pituutta ja monesti heidän ahdistuneisuuttaan. Ainakin niissä tapauksissa, jolloin vanhempaa/vanhempia ei tavoitettu viikkoihin tai kuukausiin olisi pysyvämpiä ratkaisuja ollut kenties joidenkin lapsien kohdalla tarpeellista miettiä. Ihmettelen, että eikö meillä ole jo tarpeeksi kokemusta ja tietoa siitä, milloin olisi tarpeelista lapsen edun mukaisesti miettiä muita vaihtoehtoja, kuin laitossijoitus? Ymmärrän, kuinka tarpeellista ja välttämätöntä laitossijoittaminen joidenkin lasten kohdalla on, mutta entäpä ne jotka saattaisivat hyötyä toisenlaisesta korjaavasta hoidosta.
Lapsi tulisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa saada korjaavan hoidon piiriin, jotta hänen olisi mahdollista selviytyä eheänä elämään. Aikainen puuttuminen ja ennaltaehkäisy on tämän päivän muotisanat. On totta, että varhainen puuttuminen on hyvä asia. Haasteellisena koen sen seikan, että puuttuminen vaatisi monessakin tapauksessa järeämpiä keinoja ja näitä keinoja ei käytetä. Viranomaisten kädet ovat sidotut ja vaikeneminen verhotaan vaitiolovelvollisuuden nimiin. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että harva työntekijä tai sosiaaliviranomainen haluaa lähteä oikeusteitse asioimaan kiivastuneiden ja katkeroituneiden vanhempien kanssa. Viranomaisia usein uhkaillaan, haukutaan ja syytellään. Heitä uhataan väkivallalla ja kostotoimilla. Nämä seikat luonnollisesti siirtynevät adoptioprosessiin ja perheelle, joka adoptiota kaavailee. Adoptioprosessin tulee olla vapaaehtoinen ja perustua vapaaehtoisuuteen. Tämä on suurin haaste. Huostaanotettujen lasten vanhemmat harvoin ovat valmiita luopumaan lapsestaan adoptioprosessin, sijaisperheen tai edes laitossijoituksen myötä. Heidän mielikuvissaan kokemukseni mukaan laitossijoitus on paras vaihtoehto, koska silloin lapsi on ikäänkuin vain lainassa, eikä ajatusta siitä, että lapsen menettäminen toiselle –sijaisvanhemmalle, olisi tarpeellista heidän edes miettiä.
Ehkäisevän työn tavoitteet palautuvat kysymykseen hyvästä elämästä: mitä sillä tarkoitetaan ja kuka sen määrittelee? Millainen on hyvä tai riittävän hyvä lapsuus? Millä tavoin tulisi toimia, että taataan lapselle kyllin hyvä aikuisuus? Lastensuojelun arjessa tapasin valitettavan usein nuoria, joille tulevaisuus asettaa tavallista suurempia haasteita. Lastensuojelulaitoksessa tehtävä korjaava hoito ei kokemukseni mukaan myöskään valitettavasti jokaisen nuoren kohdalla toteudu. Tästä syystä kiinnostuin esittämästänne jutusta ja halusin kommentoida adoptiota mahdollisena vaihtoehtona laitossijoitukselle. Toivon, että yhteiskunta ja lainsäätäjät kiinnostuisivat enemmän lapsen oikeuksista ja mahdollistaisivat adoption varsinkin pienten lasten kohdalla. Huono-osaisuuden noidankehästä tulisi päästä eroon ja lastensuojeluasiakkuuden ”perinnöllisyydestä”. Miten kauan kestämme paisuvia tilastoja lastensuojeluasiakkuudesta ja sen peritymisestä useammassa sukupolvessa. On aika tehdä muutoksia ja miettiä uusia ratkaisuja. Lastensuojelulain uudistaminen oli tärkeä konkreettinen ja tarpeellinen toimi. Olisiko adoptioprosessin uusintaminen toinen. Jotakin on tehtävä. Sijoitettujen lasten lukumäärä kasvaa ja laitospaikat pursuavat ylipaikoilla sijoitettuja lapsia. Meillä on marginaaliryhmissä kestämätön tilanne, kun raskaanaolevia päihdeäitejä ei saada hoidon piiriin. Sijoitettujen vauvojen ja lasten vanhemmilla on oikeuksia, mutta tuntuu ettei niinkään velvollisuuksia. Odotetaan päivää parempaa ja siinä odotellessa yhden jos toisenkin huostaanotetun lapsen elämä jatkaa kulkuaan- laitoksessa- huolimatta siitä, että päättäjät ja aikuiset haluavat varmistua tilanteesta ja päätösten oikeellisuudesta. Elämä jatkaa kulkuaan- muodostuipa siitä lapselle millainen tahansa.
Voi itku! En nähnyt kyseistä ohjelmaa mutta luettuani näitä kommentteja täältä meinaa itku tulla, kun ei tiedä mistä aloittaisi. Täällä on niin paljon “viisaita” ajatuksia ja neuvoja/mielipiteitä kotimaisesta adoptiosta että oikein hirvittää…
Meille lapsettomille pariskunnille jotka olemme käyneet adoptioneuvonnan läpi joko omassa kunnassa tai Pelalla on sydämen asia että saisimme sen lapsen. Meistä moni varmasti kärsii siitä että kotimaisesta adoptiosta ei juurikaan kukaan puhu tai kirjoita julkisesti. Tämänkin ymmärtää vasta sitten kun on saanut sen oman käärön jota hoivaa ja on saanut viimeistä lappua myöden käytyä prosessin läpi. Adoptioprosessi on rankka prosessi joka kestää vähintään 2 vuotta neuvontojen osalta. Jotkut pääsee nopeammin toiset hitaammin neuvonnat läpi, kaikki me kuitenkin käymme saman prosessin läpi: jokainen meistä adoptioprosessissa olevista vanhemmista koemme sen saman tuskan minkä tyhjä syli tuo. Me rakastamme lasta jota meillä ei vielä ole. Sitä ei kukaan muu voi ymmärtää joka ei tätä koe. Sydän täynnä rakkautta mutta ei mitään tietoa siitä tuleeko sitä rakkauden kohdetta koskaan. Jo pelkästään neuvontojen aikana käydään tunteiden vuoristorataa, avataan neuvonnoissa niitä menneitä vaikeita asioita uudelleen ja uudelleen. Kerrotaan koko elämän tarina ja arvioidaan ollaanko sittenkään valmiitä tähän prosessiin. Ja sitten kun neuvonnat ovat ohi niin jäädään odottelemaan sitä ihanaa puhelinsoittoa tai neuvonnan tarjoajan yhteydenottoa päivitystapaamiselle kerran vuodessa. Aika kuluu eikä mitään kuulu… tuskaista odottamista!
Me adoptiovanhemmat olemme ihmisiä siinä missä muutkin ja tunnemme ihan samalla lailla asioita kuin muutkin vanhemmat. Silti olemme erillisiä ihmisiä. Meistä kaikista ei ole esimerkiksi avoimeen adoptioon. Avoin adoptio ei ole mikään ratkaisu siihen ongelmaan että biot eivät lastaan anna adoptioon vaan jättävät ne sijoitettavaksi. Kaikki meistä ei voi jakaa rakastamansa, kauan odottamansa lapsen kehitystä ja elämää toisen vanhemman kanssa vaikka kuinka kovasti tahtoisi. Ja toisaalta jokaisella biolla on se oma elämän tarinansa; joku on kunnollinen kansalainen kun taas toinen ei välttämättä ole niin kauhean kunnollinen. Meitä on niin moneen junaan… Se joka ilman muuta kannattaa avointa adoptiota niin mieti oletko itse valmis jakamaan lapsesi elämän toisen, vieraan ihmisen kanssa??? Suomessa on kyllä mahdollista että biovanhemmat saavat tietoja lapsestaan halutessaan mutta suurta sukseeta ei tällä saralla ole. Itsekin toivoisin että joskus bio ottaisi yhteyttä Pelan kautta ja saisin kertoa hänelle että kaikki on hyvin ja että rakas lapseni voisi joskus tavata bionsa ja kasvaa sitä kautta ehjemmäksi ihmiseksi. Saisi sellaisia vastauksi mitä minä en voi adoptioäitinä hänelle antaa.
Se miksi kotimaisesta adoptiosta puhutaan ja kirjoitetaan vähän on yksi syy varmasti se että suomi on kovin pieni maa ja niitä lapsia tulee Pelan kautta adoptioon arviolta 30-50 vuodessa. Tilastoja näistä ei käsittääkseni juurikaan ole. Itse adoptiolapsen äitinä en olisi valmis tulemaan julkisuuteen tarinoidemme kanssa. Pelkäisin että minut tunnistettaisiin tai että biovanhemmat tunnistaisi tai heidän sukulaisensa. Sitä kun tahtoo suojella sitä pientä lastaan maailman loppuun saakka.
Näistä kirjoituksista täällä saa sellaisen kuvan että kaikki biovanhemmat ovat huume tai alkoholisti äitejä, näinhän ei juurikaan ole.
Millainen äiti sitten antaa lapsensa adoptioon??? Itse vastaan tähän kysymykseen aina niin että lastaan syvästi rakastava äiti antaa lapsensa pois kun tietää ettei voi huolehtia hänestä. Näin asia on meidän sukulaisille kerrottu ja näin tulen sen kertomaan myös lapsellemme kun hän on sen ikäinen että alkaa kysellä näistä asioista.
Toivon että tämä kirjoitukseni herätti hyviä ajatuksia enemmän kuin närää!
Koska joku korjasi kirjoitustani, niin ilmeisesti kirjoitin epäselvästi. Tarkoitin nimittäin, että nykyinen lastensuojelu pitää sisällään piiloadoptiota, sosiaalityöntekijät lupaavat sijaisvanhemmille lapsen lopulliseen sijoitukseen eli tämän täysi-ikäisyyteen asti.
Tällöin sijaisvanhemmat kasvattavat lapsen käytännössä “adoptoituna”, vaikka virallisesti ovatkin sijaisvanhempia ja saavat hoidosta palkkion, sekä lapsen kuluista kulukorvauksen. Lapsi sen sijaan on heikoilla tällaisessa suhteessa, tutkimusten mukaan ei ole ollenkaan harvinaista, että sijaisvanhemmat ovat häneen murrosiän kuohujen jälkeen jo aika kyllästyneitä ja katkaisevat yhteyden kun lapsi täyttää 18 vuotta. Tällaisella piilo”adoptoidulla” lapsella ei siinä vaiheessa ole enää yhteyttä omaan sukuunsa, mutta ei myös yhteyttä entisiin sijaisvanhempiinsakaan. Piiloadoptiossa lapsella ei ole myöskään perintäoikeutta sijaisvanhempiinsa.
Olen lastenlääkärin kanssa samaa mieltä, että vanhemmat, joiden päihdeongelma näyttää todella toivottomalle, eikä heillä itsellään vaikuta olevan todellista halua raitistumiseen, on lapsen adoptio oikea ratkaisu siinä tilanteessa. Vanhemmille on annettava lapsen syntymän jälkeen tietty aika, esim. 2-3 vuotta aikaa raitistua ja jos asia ei etene toivottuun suuntaan, on lapsi luovutettava adoptioon.
Mutta nyt on muistettava se, että päihteistä johtuvien huostaanottojen rinnalle on viimeisen toistekymmen vuoden aikana noussut runsaasti myös muista syistä johtuvia sijoituksia. Taustaa tilanteelle löytyy myös uusköyhyydestä kun perheiden sosiaaliset etuudet jäivät aikanaan 90-luvun tasolle ja niitä on vasta viime vuosina hiukan nostettu kun asiaan alettiin kiinnittämään huomiota. Jatkuva niukkuudessa eläminen lisää tutkitusti mielenterveysongelmia ja samaan aikaan myös niiden hoito jäi retuperälle, josta monien väkivaltatapausten yhteydessä on ollut paljon puhetta julkisuudessa. Kunnat alkoivat säästää, mikä näkyy kouluissa ja päiväkodeissa vielä tänäkin päivänä.
Perinteisten huostaanottojen rinnalle on noussut uutena ryhmänä esim. erityisopetuksen tai mielenterveyspalvelujen puutteesta tehtävät huostaanotot. Avohuollontuet ovat monelle muullekin mysteeri, eikä vain edellä kirjoittaneelle lastenlääkärille, sillä ne ovat lähes parinkymmenen vuoden ajan puuttuneet monessa kunnassa täysin. HS:n 13.1.08 julkaistussa artikkelissa sosiaalityöntekijät kertoivat, miten monen viraston esimies saattaa kieltää lastensuojelun työntekijöitä järjestämästä perheille mitään avohuollon tukia. Perheen tilannetta palaveerataan ja pyöritellään muka “tarkkaan harkiten” aikansa, vaikka ainoa todellinen tarjottu “tuki” on suora huostaanotto.
Kannatan ehdottomasti perhekuntoutuskeskusten työtä ja niitä olisi perustettava maahamme lisää. Vantaalaisen perhekuntoutuskeskuksen johtaja on kirjoittanut HS:ssa pari kertaa niistä hyvistä tuloksista, joihin heidän laitoksessaan on päästy. Melko lyhyelläkin kuntoutuksella suurin osa heille tulleista huostaanottouhan alla olleista perheistä voidaan turvallisin mielin kotiuttaa kuntoutusjakson jälkeen.
Kun etenkin matalapalkka-aloilla työskentelevät vanhemmat kipuilevat työelämänpaineiden, vapaa-ajan puutteen, rahattomuuden ja lasten- ja kodinhoidon välisessä paineessa, he kärsivät usein masennuksesta, ahdistuksesta ja muista mielenterveysongelmista, joihin on vaikea saada todellista apua terveydenhuollosta. Lapset alkavat oirehtia, jolloin lastensuojelu astuu kuvaan, joilla ei juuri ole muuta apua tarjota kuin perhetyöntekijöiden käyntejä, joka todellisuudessa on vain keskusteluapua uupuneille vanhemmille.
Lastensuojelu on kehittänyt uuden termin, kyvyttömyys vanhemmuuteen, joka on usein yksinkertaisesti seurausta edellä mainituista asioista. Minusta on näissä oloissa enemmän kuin epäinhimillistä ottaa lapset sijaishuoltoon, jonne sitten ollaan kyllä valmiit maksamaan vaikka 100-500 euroa päivältä lasten huostaanotosta. Paljonko lapsen oma perhe olisi tullut autetuksi tuolla summalla, ts. 3000 – 15000 eurolla kuukaudessa? Järjetöntä! Jopa sijaisperheille maksetaan 900- reilut toistatuhatta euroa kuukaudessa yhdessä lapsesta.
Onneksi päättäjien piirissä ainakin peruspalveluministerimme on jo herännyt näkemään tämän järjettömän tilanteen, mutta lisää perheitä tukevia päätöksiä on vaadittava pelkän sijaishuollon tukemisen sijasta. Myös peruskouluun ylisuurine luokkineen ja puutteellisine terveydenhuoltoineen on saatava korjausta, mikä korjaisi lasten tilannetta huomattavasti. Ja koko julkinen terveydenhuolto on saatava toimimaan niin, että perheet saavat todellista apua. Neurologisten oireyhtymien lapsia ei tule tässä yhteydessä unohtaa, koska he ovat joutuneet aiheettomien lastensuojelutoimien kohteeksi paljon viime vuosina.
Kaikki em. toimet vähentäisivät huostaanottojen määrää nykyisestään ja jäljelle jäisivät taas vain ns. perinteiset huostaanotot eli päihde- ja väkivaltaperheistä tehdyt sijoitukset. Kun pääsemme siihen pisteeseen, on tilanne helpottunut huostaanottojen osalta jo huomattavasti, ja silloin on aika kiinnittää enemmän huomiota “vanhempien turhaan hyysäykseen”, kuten moni edellä kirjoitti. Turhien huostaanottojen kohdalla tuota ajatusta on varottava lietsomasta, että emme syyllistyisi liian suurin ihmisoikeusrikkomuksiin lastensuojeluasioissa.
Sekä sijaishuollon valvontaa, että myös alalle pääsy kriteerejä tulisi tiukentaa, myös sijaisvanhempia valittaessa. Viittaan edellä mainitsemaani Lamminen & Rantasen opinnäytetyöhön, jonka yhteydessä tehdyssä tutkimuksessa yllättävän suuri prosentti hoitosopimuksia purkautui sijaisperheessä tapahtuneen lapsen kaltoinkohtelun seurauksena. Kun valvonta ja valintakriteerit ovat kunnossa, voi myös sijaisvanhempien palkkausta tarkistaa, jolloin päihdevanhempien raitistumista odottavat lapset voitaisiin turvallisesti sijoittaa perheisiin laitosten sijasta. Ja jos kotiutus näyttää mahdottomalle, olisi lainsäädäntöä muutettava niin, että adoptio olisi mahdollista kroonisesti päihteitä käyttävien vanhempien vastustuksesta huolimatta.
Olen lastenlääkärin kanssa samaa mieltä, että vanhemmat, joiden päihdeongelma näyttää todella toivottomalle, eikä heillä itsellään vaikuta olevan todellista halua raitistumiseen, on lapsen adoptio oikea ratkaisu siinä tilanteessa. Vanhemmille on annettava lapsen syntymän jälkeen tietty aika, esim. 2-3 vuotta aikaa raitistua ja jos asia ei etene toivottuun suuntaan, on lapsi luovutettava adoptioon.
Mutta nyt on muistettava se, että päihteistä johtuvien huostaanottojen rinnalle on viimeisen toistekymmen vuoden aikana noussut runsaasti myös muista syistä johtuvia sijoituksia. Taustaa tilanteelle löytyy myös uusköyhyydestä kun perheiden sosiaaliset etuudet jäivät aikanaan 90-luvun tasolle ja niitä on vasta viime vuosina hiukan nostettu kun asiaan alettiin kiinnittämään huomiota. Jatkuva niukkuudessa eläminen lisää tutkitusti mielenterveysongelmia ja samaan aikaan myös niiden hoito jäi retuperälle, josta monien väkivaltatapausten yhteydessä on ollut paljon puhetta julkisuudessa. Kunnat alkoivat säästää, mikä näkyy kouluissa ja päiväkodeissa vielä tänäkin päivänä.
Perinteisten huostaanottojen rinnalle on noussut uutena ryhmänä esim. erityisopetuksen tai mielenterveyspalvelujen puutteesta tehtävät huostaanotot. Avohuollontuet ovat monelle muullekin mysteeri, eikä vain edellä kirjoittaneelle lastenlääkärille, sillä ne ovat lähes parinkymmenen vuoden ajan puuttuneet monessa kunnassa täysin. HS:n 13.1.08 julkaistussa artikkelissa sosiaalityöntekijät kertoivat, miten monen viraston esimies saattaa kieltää lastensuojelun työntekijöitä järjestämästä perheille mitään avohuollon tukia. Perheen tilannetta palaveerataan ja pyöritellään muka “tarkkaan harkiten” aikansa, vaikka ainoa todellinen tarjottu “tuki” on suora huostaanotto.
Kannatan ehdottomasti perhekuntoutuskeskusten työtä ja niitä olisi perustettava maahamme lisää. Vantaalaisen perhekuntoutuskeskuksen johtaja on kirjoittanut HS:ssa pari kertaa niistä hyvistä tuloksista, joihin heidän laitoksessaan on päästy. Melko lyhyelläkin kuntoutuksella suurin osa heille tulleista huostaanottouhan alla olleista perheistä voidaan turvallisin mielin kotiuttaa kuntoutusjakson jälkeen.
Kun etenkin matalapalkka-aloilla työskentelevät vanhemmat kipuilevat työelämänpaineiden, vapaa-ajan puutteen, rahattomuuden ja lasten- ja kodinhoidon välisessä paineessa, he kärsivät usein masennuksesta, ahdistuksesta ja muista mielenterveysongelmista, joihin on vaikea saada todellista apua terveydenhuollosta. Lapset alkavat oirehtia, jolloin lastensuojelu astuu kuvaan, joilla ei juuri ole muuta apua tarjota kuin perhetyöntekijöiden käyntejä, joka todellisuudessa on vain keskusteluapua uupuneille vanhemmille.
Lastensuojelu on kehittänyt uuden termin, kyvyttömyys vanhemmuuteen, joka on usein yksinkertaisesti seurausta edellä mainituista asioista. Minusta on näissä oloissa enemmän kuin epäinhimillistä ottaa lapset sijaishuoltoon, jonne sitten ollaan kyllä valmiit maksamaan vaikka 100-500 euroa päivältä lasten huostaanotosta. Paljonko lapsen oma perhe olisi tullut autetuksi tuolla summalla, ts. 3000 – 15000 eurolla kuukaudessa? Järjetöntä! Jopa sijaisperheille maksetaan 900- reilut toistatuhatta euroa kuukaudessa yhdessä lapsesta.
Onneksi päättäjien piirissä ainakin peruspalveluministerimme on jo herännyt näkemään tämän järjettömän tilanteen, mutta lisää perheitä tukevia päätöksiä on vaadittava pelkän sijaishuollon tukemisen sijasta. Myös peruskouluun ylisuurine luokkineen ja puutteellisine terveydenhuoltoineen on saatava korjausta, mikä korjaisi lasten tilannetta huomattavasti. Ja koko julkinen terveydenhuolto on saatava toimimaan niin, että perheet saavat todellista apua. Neurologisten oireyhtymien lapsia ei tule tässä yhteydessä unohtaa, koska he ovat joutuneet aiheettomien lastensuojelutoimien kohteeksi paljon viime vuosina.
Kaikki em. toimet vähentäisivät huostaanottojen määrää nykyisestään ja jäljelle jäisivät taas vain ns. perinteiset huostaanotot eli päihde- ja väkivaltaperheistä tehdyt sijoitukset. Kun pääsemme siihen pisteeseen, on tilanne helpottunut huostaanottojen osalta jo huomattavasti, ja silloin on aika kiinnittää enemmän huomiota “vanhempien turhaan hyysäykseen”, kuten moni edellä kirjoitti. Turhien huostaanottojen kohdalla tuota ajatusta on varottava lietsomasta, että emme syyllistyisi liian suurin ihmisoikeusrikkomuksiin lastensuojeluasioissa.
Sekä sijaishuollon valvontaa, että myös alalle pääsykriteerejä tulisi tiukentaa, näin myös sijaisvanhempia valittaessa. Viittaan edellä mainitsemaani Lamminen & Rantasen opinnäytetyöhön, jonka yhteydessä tehdyssä tutkimuksessa yllättävän suuri prosentti hoitosopimuksia purkautui sijaisperheessä tapahtuneen lapsen kaltoinkohtelun seurauksena. Kun valvonta ja valintakriteerit ovat kunnossa, voi myös sijaisvanhempien palkkausta tarkistaa, jolloin päihdevanhempien raitistumista odottavat lapset voitaisiin turvallisesti sijoittaa perheisiin laitosten sijasta. Ja jos kotiutus näyttää mahdottomalle, olisi lainsäädäntöä muutettava niin, että adoptio olisi mahdollista kroonisesti päihteitä käyttävien vanhempien vastustuksesta huolimatta.
Ehkä joskus on ollut lastensuojelumme sokeasti vanhempien oikeuksia korostavaa, mutta ei ole enää. Se voi sille näyttää joskus jos päihdeperheen lasta pompotellaan kodin ja sijoituksen välillä sen mukaan, miten vanhempien raittiit ja juomisjaksot etenevät. Mutta kovin nopeassa tempossa ei tapahdu sitäkään enää nykyisin.
Nimittäin tästä asiasta on niin paljon ollut puhetta nimenomaan sijaishuollon taholta, että siihen on tartuttu vähän liiankin ankaralla kädellä viime vuosina. On tultu ääripäähän, jossa lapsia ei rohjettaisi millään kotiuttaa, vaikka huostaanoton syyt ovat poistuneet jo aikaa sitten. Yleinen käytäntö taitaa nykyisin olla, että vaaditaan 1½ – 2 vuotta todistettua raittiuttua, ennen kuin lapsen kotiutusprosessi aloitetaan, se etenee vähitellen kotona oloa lisäämällä ja kestää yleensä vuoden verran.
Sekä lasten että vanhempien oikeuksia on rajoitettu tapaamisrajoituksilla, jotka ovat todellisuudessa sijaishuollon aikaansaamia. Takana saattaa olla haluttomuus luopua lapsesta, vanhemmat yritetäänkin alusta asti karkoittaa mahdollisimman kauas, että he tavallaan henkisesti nöyryytettyinä luopuisivat vapaaehtoisesti yhteydenpidosta ja lapsi jäisi ikään kuin luonnostaan sijaisperheeseen piilo”adoptioon”.
On jo suorastaan vanha fraasi sekin, että lapsen normaali koti-ikävä kotiloman jälkeen on tulkittu siten, että “kelvottomat vanhemmat ovat lomalla järjestäneet jotain ikävää” ja sekin on riittänyt rajoittamaan tapaamisia entisestään. Lapsi ja vanhemmat ovat yleensäkin lastensuojelullisissa tilanteissa hyvin oikeudettomassa asemassa, sillä sijaishuollon tai sosiaalityöntekijöiden ei tarvitse todistaa syytteitään oikeiksi, vaan hallinto-oikeudessakin vanhempien olisi pystyttävä todistamaan ne vääriksi. Juuri tämän käänteisen todistustaakan takia on eduskunnassa viime keväänä tehty lakialoite huostaanottoasioiden käsittelyn siirtämisestä käräjäoikeuksiin. Siellä toimisi normaali “epäilty on syytön, kunnes toisin todistetaan” -periaate. Hallinto-oikeudessa se on päinvastoin, eikä suullisia kuulemisia juuri järjestetä.
Asiaan on varmaan vaikuttanut sekin, että huostaanotto on vanhemmille niin rankka kokemus, että heillä ei ole riittänyt voimia yhdistymiseen, kun taas sijaishuollolla on vahva liitto takanaan ajamassa heidän etujaan ja oikeuksiaan. Myös lastensuojelujärjestöt ovat aktiivisesti ajaneet sijaishuollon oikeuksia, koska viime aikoihin asti on oletettu huostaanoton taustalla olevan aina täysin kelvottomat vanhemmat, joilta lapsi on pelastettava, mikä ei enää täysin pidä paikkaansa.
Sen sijaan esim. internetin yleistyminen on antanut vahvuutta ja tilaisuuden huostavanhemmillekin saada äänensä kuuluviin ja tukea, jos ei muualta niin toisiltaan. Myös esim. huostaanottoihin perehtyneitä asianajajia on osallistunut keskusteluihin ja monia muita, jotka ovat niihin enemmän perehtyneitä. Yhtenä esimerkkinä netin kautta saadusta avusta on vaikkapa tiedon leviäminen yksityiltä lääkäriasemilta saatavista testeistä, joilla vanhemmat voivat puolustautua lastensuojelun mahdollista aiheetonta päihde-epäilyä vastaan, sillä niitäkin sattuu toisinaan. Tai jos ajatellaan aiheellista päihdeperheen huostaanottoa, jossa vanhempi on jätetty lapsen sijoituksen jälkeen täysin yksin, on hänen ollut hyvin vaikea todistaa raitistumistaan mitenkään ilman laboratoriokokeita, jotka 99-prosenttisella varmuudella osoittavat alkoholinkäytön määrän 18 viimeksi kuluneen kuukauden ajalta.
Kotiuttamisten hitauteen ovat sosiaalityöntekijät esittäneet yhdeksi syyksi myös resurssipulan, ei ole yksinkertaisesti aikaa irrottaa henkilöstöä purkuun, koska lastensuojelutyöntekijät ovat niin ylikuormitettuja. Ja on myönnetty sekin, että lastensuojeluun on siirretty myös eri hallinnonaloille kuuluvia tapauksia, jotka eivät heille ensinkään kuuluisi, kuten koulusta tai terveydenhuollosta. Nämä ovat juuri niitä turhia huostaanottoja, ne lisäävät suotta muutenkin lastensuojelun suurta työtaakkaa ja lisäksi huonontavat lasten ja vanhempien oikeusturvan toteutumista omalta osaltaan.
Myös Stakesin aikanaan kehittämä Varhaisen puuttumisen projekti (VARPU) tulkittiin ja toteutettiin väärin aikanaan päiväkodeissa ja kouluissa, millä myös tehtiin paljon hallaa vanhempien oikeusturvalle. Nyt Stakes on jo myöntänyt, että aikanaan hyvää tarkoittava varpuilu kääntyi jopa lapsen oikeuksia vastaan, kun huostaanottoja junailtiin mitä ihmeelisimmistä syistä. Lastensuojelu kehitti uuden termin, kyvyttömyys vanhemmuuteen, millä tarkoitetaan vaikeutta rajojen asettamiseen, sekä arkirutiineiden puutetta. Se ei olisi koskaan saanut olla yksinään syy huostaanotolle, vaan vanhempia olisi pitänyt vaikka kädestä pitäen opettaa kasvatuksen perusteita, jos ne tosiaan niin hukassa olivat kuin väitettiin.
Uusi laki ei vanhempien oikeuksia paranna, lasten osalta sen sijaan on korjausta se, että lasten kuulemista korostetaan, mikä sekin jäi puuttumaan monesti vanhan lain aikana. Mutta isossa osassa kuntia ei olla vielä edes päästy uuden lain noudattamiseen, tästä on kerrottu lehdistössä tämän vuoden aikana.
Näissä oloissa on vaarallisen tuntuista puhua vanhempien liioista oikeuksista ja ydinperheen kunnioittamisesta, koska tilanne on päinvastoin eli perheiden oikeusturvaa olisi ehdottomasti parannettava huostaanottoihin liittyvissä asioissa. Nykyisellään lastensuojelu on aika huonosti toimivaa siinä mielessä, että turhia huostaanottoja tapahtuu ja toisaalta huonoistakin kotioloista jää lapsia pelastamatta.
Kun tilannetta voitaisiin jotenkin järkeistää, niin olisi helpompi löytää ne tapaukset – ja lastensuojelulla olisi aikaa löytää ne – jolloin aiheellisessa huostaanotossa vanhemmat ovat kyvyttömiä tai haluttomia kuntoutumaan ja silloin lapselle paras vaihtoehto olisi nyt ehdotettu adoptio turvalliseen, rakastavaan perheeseen, jossa hän saisi virallisestikin biologisen lapsen aseman.
Aihe on selvästi herättänyt paljon tärkeää keskustelua. Nyt kuitenkin kuulostaa siltä, että hyvin useat ovat samaa mieltä siitä, että lastensuojelun toimintatapoja olisi päivitettävä. Itse olen valmis adoptoimaan suomalaisen lapsen, vaikka olin jo pikään suunnitellut suuntaavani kansainväliseen adoptioon.
Mutta kuka on valmis muuttamaan systeemiä? Poliitikot, lastensuojelun työntekijät; uskaltavatko he ottaa huomioon kasvavan lapsen edun ennen biologisen vanhemman etuja?
Minä en tiedä, mistä aloittaa.
Osaako joku kertoa, mitä kaikkea tällaisen muutoksen eteen on tehtävä.
Hei!
Todellakin kuka tekee tälle asialle jotakin? Mihin tästä voi valittaa, että nimenmaan ajatellaan lapsen etua? Siis minusta on aivan käsittämättömän väärin, että vanhemmat, jotka jo odotusaikana ovat käyttäneet päihteitä saavat vielä viedä lapsen kotiin. Mielestäni silloin jo pakkoadoptio vaan kehiin!
Jos on 9 kk aikaa muuttaa raskauden aikana elintavat ja jos ei ole muuttanut, niin ei kyllä muutakaan!
Itse ollaan kotimaan adoptiossa nyt oltu 2 ja puoli vuotta, eikä mitään tietoa tulevasta!
Siis suuttukoon kuka suuttuu. Mutta en voi olla tätä kirjoittamatta, sillä ajatushan ei kuitenkaan OLE IHAN MAHDOTON:
Tarja Halonen soittaa Marketta Kokkoselle.
“Kuule Marketta, muistatko kun viime kesänä palkitsin sinut arvonimellä. Kuule kun tuo meidän Satu on niin surullinen kun meni vasta naimisiinkin ja vauvaa ei vaan kuulu. Ajattelin, että kun tuo Paavokin aina sanoo, että Espoossa on sitä parempaa väkeä, niin ajattelin ja kun teillä on nuo maan kuulut taitavat tytöt ja pojat töissä siellä sosiaalitoimistoissa, niin ajattelin, että eikö me voitaisi vähän piristää tuota meidän Satua. Ihan noin häälahjaksi. Silleen teiltä kyllä löytyy niitä nuoria pareja, jotka voivat saada aina uusia vauvoja. Ymmärräthän!”
Ja tämä siis on fiktiota!
Tiettyjä mielleyhtymiä en voi välttää, kun on perehtynyt sekä omien että tuttavien lasten huostaanottoihin ja sijoituksiin, ja on myös lukenut näistä huostaanotoista.
Lainaus:
Voiko tämä olla totta!
huostaanotto väärin perustein! 1.6.2004 18:44
M.Muranen
Mitä mieltä olette tälläisestä asiasta kun olin raskaana ja espoon kaupunki ei myöntänyt asuntoa ja minua yritettiin asumaan moneen eri asuntolaan ja laitokseen vaikka ongelmana oli vain että minulta puuttui vuokra-asunto.
Sosiaalityöntekijän mielestä en ollut sovelias yksin huoltajaksi ja syyksi moniin papereihin laitettiin päihteiden käyttö.
Kun lapsi syntyi en saanut edellenkään vuokra-asuntoa vaan lapsi sijoitettiin lastenkotiin.
Minua vaadittiin olemaan lapseni luona lastenkodissa aamusta iltaan siis paikassa joka ei ole kotia nähnykkään ja hoitajat valvovat joka liikkettä ja merkkaavat päiväkirjoihinsa vain ja ainoastaan joka ainoan virheen joita jokainen tuore äiti tai isä tekee(ei kukaan ole mestari syntyessään vaan harjoitus tekee mestarin)
Kun lapsi oli kuukauden ikäinen hänet vietiin Jorvin lastenneurologille ja neurologi kirjoitti että lapsella on mahdolliseti fae-oireyhtymä joka selviää vasta lapsen ollessa kouluiässä.
Lapsella ei ole vieläkään todettu mitään epänormaalia ja aikaa on kulunut syntymästä jo melkein vuosi. Lapsi alkaa kohta kävellä=).
Tällä hetkellä lapsi on sijoitettuna sijaisperheeseen kaukana siis minusta.
Tässä vain odotellaan korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä asiasta kohta on mennyt yli puoli vuotta kun asia on laitettu kho:n
Terveisin : Kidnapatun ja väärin perustein huostaanotetun lapsen äiti
Löytyy Mannerheimin lastensuojeluliiton “Kasvatuksen kiemurat sivuilta”
huostaanotto väärin perustein
http://www.vanhemmat.com/phpbb/viewtopic.php?t=3042