Vanhemmilla näyttää tässä maassa olevan lähes rajattomat oikeudet omiin lapsiinsa.
Äiti voi jo ennen syntymää pilata sikiön terveyden huumeilla ja viinalla. Tuuliajolla olevien vanhempien tekoihin on vaikea puuttua, sillä pakkohoitoon päihdeäitejä ei voida määrätä.
Alkoholin ja mielenterveysongelmien runtelemat isät ja äidit voivat jatkaa jo syntyneen lapsensa elämän tärvelemistä, mutta pysyvästi he eivät jälkikasvuaan yleensä menetä.
Lastensuojelutyön piirissä pyörii noin 80000 suomalaislasta, joista kymmenisentuhatta laitoksissa. Monien lasten kohtalo on poukkoilla sijoituspaikasta toiseen, kun vanhemmat eivät pääse kuiville terapioista huolimatta.
Kotimaisia adoptioita on vain kourallinen vuodessa.
Samaan aikaan iso joukko tiukalla seulalla valittuja suomalaisvanhempia yrittää saada ottolapsia Kiinasta tai Etelä-Amerikasta. Tilanne on vähintään omituinen.
Toimittajamme Elisa Tikkanen yritti selvittää, miksi kotimaisia adoptioita ei helpoteta, vaikka laitoksiin sijoitettujen lasten määrä on niin suuri.
Työ osoittautui hankalaksi. Jostain syystä kymmenet järjestöihmiset ja viranomaiset kieltäytyivät tv-haastatteluista. He kiittivät meitä aihevalinnasta, olimme kuulemma hyvällä asialla, kävimme tarpeellista arvokeskustelua.
Samalla he totesivat, että kotimaiset adoptiot eivät oikeastaan kuulu heille.
Pelastakaa Lapset ry sentään antoi haastattelun, toimittajan kovan yrittämisen jälkeen.
Pyörät pyörimään ja isolla kädellä. Minua on hatuttanut jo vuosia tämä adoptio/sijaiskoti käytäntö. Epäilemättä kyse on rahasta vai olenko väärässä? Kyse ei siis ole lasten hyvin voinnista? Perhemme on ollut kouluttautunut sijaisvanhemmaksi 2 vuotta sitten. Prosesia on käyty kuitenkin 5 vuotta. Adoptioa harkittiin mutta päädyimme sijaisperheeksi koska halusimme autta Suomalaisia lapsia ja antaa heille rakastavan kodin. Meistähän on “huutava pula”, näin lehdet ja radiot toitottavat. Vaan kummastelen kun tunnen monia jo yli 3 vuottakin odottaneita ja mitään ei tapahdu. miksi koulutetaan uusia kun jo entiset ovat käyttämättöminä. Tahot joissa olemme eivät pidä edes yhteyttä kolutettuihin sijaisperheisiin. Meille ei raha merkkaa mitään, ottaisimme lapsen sijoitukseen, vaikka maksaisimme kaikki kulut, kunhan lapsen olis hyvä olla. Kouluttavat tahot saavat varmaankin tukia (ray) toimintaansa ja näin ollen tarvitsevat kolutettavia yms. joihin rahat tuhlata sekä näyttöä että toimintaa on. Paikkakunnaltani on huostaanotettu ainakin 3 lasta vuoden sisällä ja eivät mene enään omille vanhemmilleen! Vaan mihin menivät? Tiedän monia lapsia jotka ovat olleet jo vauvaiästään lastenkodeissa ja nyt kouluikäisiä. Miksei näitäkään lapsia ole sijoitettu tai annettu adoptioon. Laitos kun laitos ei voita koskaan tasapainoista ja rakastavaa perhettä. Meillä odottavilla perheillä olisi niin paljon annettavaa! Adiptiosta on oma isäni hyvä esimerkki, että hän on onnellinen ja tyytyväinen siitä että hänet adiptoitiin.
Pakkoadoption tulisi mielestäni olla EHDOTTOMASTI mahdollista vanhempien ollessa päihde,-/mielenterveysongelmaisia. Ei voi olla lapsen edun mukaista joutua laitoselämään, ja odottaa jopa vuosia vanhemman ryhdistäytymistä.
Kaikkien lasten etu (ja oikeus) on saada rakastava perhe ja vakaa, turvallinen elämä. Lastenkoti ei siis ole ratkaisu tähän vaan adoptio, mikäli biologinen vanhempi ei voi edellä mainittua taata.
Ja vielä; “tarinat” väärinperuistein tehdyistä huostaanotoista ovat todella masentavaa luettavaa, mutta toisaalta nämä “tarinat” ovat aina vanhempien kertomia, joten toinen puoli asiasta jää kokonaan kuulematta.
Venäjällä myös tietääkseni voi törkeissä huoltajuusrikkeissä lapsen laittaa adoptioon viranomaispäätöksellä.Näin kävi meidän nykyisten rakkaitten poikiemme kohdalla.Ja ikuisesti olemme kiitollisia virkailijoille siellä.Ajatuskin siitä mitä pojillemme olisi voinut tapahtua biologisessa kodissaan,alkuaikojen tietojen perusteella,on karmiva.Ehkäpä rajanveto viranomaispäätöksestä voisi olla suhteessa lapsen ikään.Pienet alle kuusi vuotiaat ovat täysin riippuvaisia aikuisista ja jos kotiolot ovat lapsen fyysistä ja henkistä terveyttä uhkaavat,pitäisi lapselle suoda mahdollisimman nopeasti pysyvä hyvä koti.Näin myös lapsella olisi paremmat mahdollisuudet aidosti kiintyä uusiin vanhempiin ja kuntoutua menneisyyden haamuista.Mikä on pysyvä koti?Kyllä se taitaa olla tosiasia että vain ja ainoastaan adoptio antaa siihen(melkein) varman mahdollisuuden.Myös uudet vanhemmat voivat täysin sydämin keskittyä kasvatukseen ilman pelkoja lapsen menettämisestä.Isommat huostaanotetut lapset taas tuntevat,tietävät ja muistavat biologiset vanhempansa.Näissä tapauksissa lasta pitäisi kuunnella paljon enemmän “herkällä” korvalla ja ilman omien vanhempien tai sijoitusvanhempien läsnäoloa.Esimerkkinä:sijoitettuna ollut nykyisin nuori aikuinen kertoi,kuinka sosiaalityöntekijät kysyivät häneltä ja sisaruksilta kotikäynnillä heidän oloistaan aina sijaisvanhempien aikana.Kukaan heistä ei uskaltanut sanoa totuutta.Oli välinpitämättömyyttä,halveksimista.Ja lapsilla useampia karkausyrityksiä,jotka olisi pitänyt pistää “herkkäkorvainen” sosiaalityöntekijä varuilleen.Ja mitä nämä lapset olisivat kaivanneet?Aitoa välittämistä ja rakkautta.
Tarina on pitkä, joten linkitän vaan siihen:
http://www.vanhemmat.com/phpbb/viewtopic.php?t=1627&postdays=0&postorder=asc&start=135
Omiamme pitää aina auttaa sanoivat nykyiset sotiemme veteraanit aikoinaan. Sama pätee tänäänkin. Kun meillä täällä kotimaassammekin on hätää kärsiviä lapsia, miksei heille anneta parhaita mahdollisia eväitä elämän poluille. Satsaus alkuvaiheessa maksaa, mutta se tulee moninkertaisena takaisin. Onnellisen lapsuuden kokenut lapsi, tahtoo antaa omille lapsilleen yhtä hyvän alun kuin on itse saanut. Tottakai sitä haluaa jokainen, mutta tasapainoista elämää ja rakastettuna oleen on ehkä helpompi luoda turvallisuus myös muille. Adoption pitäisi olla helpompaa. Ja kannattaa kuunnella niitä jotka ovat kokeneet huostaanotot, laitokset, sijaiskodit, adoptiovanhemmat. Olisi ihannetilanne että biologiset vanhemmat pystyisivät huolehtimaan tai itse ymmärtäisivät milloin eivät siihen kykene. Kuitenkin nämä paljon parjatut päihde ja mielenterveysongelmaiset vanhemmatkin tarvitsevat yhteiskunnan ja kanssa ihmisten apua, eivätkä pelkää määräaikaa elämänsä parantamiselle. Koska uskon meistä jokaisen haluavat elää oikean äidin ja isän kanssa jos näillä on elämä kohdallaa. Ajattelen näin vaikka toivon saavani joskus adoptiolapsen jolle voin rakkauteni ja huolenpitoni antaa varauksetta.
Katalle!
On olemassa myös nettisivustoja, joissa vanhemmat ovat julkaisseet aiheettomien huostaanottojen asiakirjoja, niihin liittyviä äänitteitä, keskusteluja viranomaisten kanssa jne. Myös osa ministereistä ja kansanedustajista, jotka ovat yleensä ottaneet asiaan kantaa, ovat myöntäneet aiheettomien huostaanottojen olemassa olon.
Ne ovat siis monella tavalla todennettuja tapahtumia, eivätkä kenenkään uskonvaraisia toisen osapuolen kertomia “tarinoita” pelkästään.
Olen vahvasti sitä mieltä, että lapsen on aina parempi asua “normaalissa” perheessä kuin sijoitusperheessä tai laitoksessa. Laitoksessa lapsia kohdellaan kuin “potilaita” jotka ovat sairaita yksilöitä. Ei ole lapsen vika mikäli vanhemmat ovat kykenemättömiä huolehtimaan jälkeläisestään ja se tulisikin huomioida aina lastensuojelussa asti ettei lasta rangaistaisi, vaan sen sijaan aikuista joka välinpitämättömyydellään rankaisee lasta. Huomasin taannoin, että humoristiselta filosofiltamme Arto Paasilinnalta ilmestynee uusi, tositapahtumiin perustuva satiirinen romaani 11.9.2008 nimeltään Neitosten Karkuretki, joka loistavasti kuvaa nuoren tytön edesottamuksia ja tuntemuksia, siirryttäessä huonoista kotioloista lastenkodin ja karkuretken kautta toisen, ongelmattoman vanhempansa hoiteisiin. Mielestäni, enemmän tulisi kiinnittää huomiota siihen, ettei lapset joutuisi elämään ongelmallisen vanhempansa vanhempina, vaan heidän sallittaisiin olla lapsia joille olisi annettava mahdollisuus kasvaa turvallisessa, rajoja ja raukkautta antavassa ympäristössä.
Tuntuu karulta lukea näitä tekstejä täällä, vaikka sinänsä hyviä pointteja on jokaisella kirjoittajalla. Minä olen adoptiolapsi, tulin sijaiskotiini puolitoistavuotiaana vuonna 84, ja adoptioni virallistui muutama vuosi myöhemmin.
Minulla ei käynyt tuuria. Adoptioperheessäni ilmeni pian ongelmia, äiti joi ja joi ja joi. Minä olin ja olen edelleen hänen sylkykuppinsa, jolla ei ole ihmisarvoa. Näin suoraan sanottuna. Myöskään adoptiosukuni ei ottanut minua omakseen, olin serkuksista aina se erilainen joka “ei oikeasti ole meille mitään sukua”. Edelleen, pian 26 vuotiaana minulle tullaan sanomaan, että vaikka en ole biologisesti sukua niin olen silti… jotain. Mitä milloinkin.
Olen aina tiennyt taustastani. Se on tiedetty päiväkodissani ja koulussani, ja se on aina nostanut minut esille “sinä erilaisena” lapsena joka tulee hyväksyä joukkoon. En ole koskaan tuntenut kuuluvani minnekään, en biologiseen sukuuni jota olen tavannut, mutta joka tuntuu vieraalta, enkä adoptiosukuuni johon lain mukaan kuuluisin. Silti olen pärjännyt hyvin, en teinivuosinakaan sortunut alkoholiin tai edes kokeillut huumeita. Minulla on ammatti ja työpaikka. Mutta sisältä olen aina vähän hukassa, tuuliajolla.
Nyt odotan ensimmäistä lastani. Kaikki ajatukset ovat pinnalla, ja pelot siitä, miten lapseeni suhtaudutaan? Onko hänkin vain “se” jokin joka ei oikeastaan kuulu mihinkään, niin kuin äitinsä? Mutta lapsellani on jotain enemmän kuin minulla koskaan: oikeat vanhemmat. Minä en ole kenenkään lapsi, en koskaan.
Minusta pitäisi tarkistaa sopivuuttaan adoptiovanhemmaksi, jos tuntee vihamielisyyttä esim. päihdevanhempia kohtaan. Osa lapsen persoonasta on kuitenkin aina hänen geeniperimäänsä, hänen itsetuntonsa muodostuu myös sen perusteella, miten hänen biologisiin vanhempiinsa suhtaudutaan.
Pysyykö asenne kurissa ja kielenkannat aisoissa silloinkin kun lapsen kanssa tulee tiukkoja hetkiä? Voisi miettiä, onko se tosiaan välinpitämättömyyttä, jos ei pysty lapsesta huolehtimaan. Jos huostaanottovanhemmat näkee mielessään noin negatiivisessa valossa, voisi pohtia sitäkin, että viime vuosina myös adoptiolasten huostaanotot ovat lisääntyneet.
Siis adoption jälkeen uudet vanhemmat ovat lapsensa kanssa lastensuojelun suhteen samalla viivalla kuin biologiset vanhemmat. Jos epäonnistumisia sattuu, pystyykö silloin tarkastelemaan tilannetta objektiivisesti, vai onko sekin vain aina ja ikuisesti välinpitämättömien ja huonojen biologisten vanhempien syytä, vaikka lapsi olisi adoptoitu jo pienenä?
Suomessa on tukuittain lapsettomia pariskuntia, joilla on avoin syli, kukkurapäin rakkautta, tavallinen terve järki sekä lämmin koti.
Suomessa on suuri määrä nuoria tyttöjä ja aikuisia naisia, jotka olosuhteistaan johtuen päätyvät aborttiin.
En ole abortin vastustaja, mutta olen sanomattoman kiitollinen ja arvostan niitä naisia, jotka haluavat antaa odottamalleen lapselle mahdollisuuden elämään. Tunnen useampia lapsia, jotka ovat jo vauvana saaneet turvallisen kodin, rakastavien vanhempien lisäksi rakastavan, tasapuolisesti kohtelevan suvun. Mahdollisuuden kasvaa onnellisiksi aikuisiksi, tuleviksi vanhemmiksi. Ellei biologisiksi vanhemmiksi, niin adobtiovanhemmiksi, toivottavasti.
Mietinkin usein, kannustavatko lääkärit aborttia harkitsevia äitejä synnyttämään odottamansa lapsen ja suomaan heille elämän jossakin perheessä? Onko tästä asiasta kuinka paljon kokemuksia tai tietoa?
Koulutettuja sijaisperheitä on paljon ja pitkään lasta odottaneita niistä on monta. Osa heistä olisi myös valmiita lapsen adoptioon. Suomessa vain järjestelmä on sellainen,että kun yksi taho kouluttaa,niin sen kirjoilla joutuu olemaan vähintään kaksi vuotta. Muitten kautta ei voi toimia,vaikka lapsia olisi vailla kotia. Ja valitettavan usein ei vain tapahdu sijoittavan tahon kautta mitään,vaan on täysi hiljaisuus.Tuntuu kuin jo koulutetut perheet unohdettaisiin ja uusia koulutetaan,että saadaan toiminta näyttämään aktiiviselta.Mieluummin sijoitetaan laitokseen,kuin kilpailevan sijoittajan kautta koulutetulle.Tästä juontaakin ajatus,että onko tämä oikeasti lastensuojelua,vai pidetäänkö näin eri istansseja pystyssä ja taataan työpaikkoja. Tapahtumiahan eri tahoilla pitää olla ja siksi lienee jatkuvaa uusien perheiden koulutusta ja “resurssipulaa” tuodaan esille. On suuria sijaishuoltoyksiköitä,Pela ja yksittäisiä kuntia,mutta niiden kouluttamat perheet eivät kohtaa toisiaan. Tuntuu todella pahalta näiden odottavien lasten takia,jotka menevät kyllä pilalle,mitä useampaan paikkaan joutuvat tilapäisesti ja mitä kauemmin joutuvat olemaan perheessä,mistä pitäisi päästä pois turvalliseen elämään.Ei myöskään ole oikein lapsen elämään sitoutuneelle perheelle,että odottelee turhaan vuosikausia ja mitään ei tapahdu,vaikka ympärillä on koko ajan lööppejä,että pulaa perheistä.Paljon lastensuojelutyötä tehneen tuttavan kanssa keskusteltuani tuli todella karmiva olo.Hän sanoi,ettei jaksa enää kauaa,koska nykyinen laki suojelee aikuisen oikeutta lapseen,eikä suojele sitä rikkinäistä lasta.Lasta ei voi ns viedä turvaan,vaan hänen on pakko tavata vanhempiaan,vaikka monen lapsen kannalta parempi tulevaisuus olisi vain ja ainoastaan adoptio-tai sijaisperheessä.
Anteeksi nyt vain, mutta väite, että lapsen olisi muka pakko tavata vanhempaansa, vaikka se ei ole turvallista, on ihan täyttä potaskaa!
Ei varmasti pidä paikkaansa!
Tai sitten lastensuojelutyöntekijä tekee virkavirheen, jos antaa sellaisen tapahtua. Lapsihan on nimenomaan vietävä turvaan ja jos voimassa olevaa lastensuojelulakia vaivaudutaan noudattamaan, niin voi hakea tapaamisrajoitusta sellaisessa tapauksessa, että vanhemman tapaaminen ei ole hyväksi lapsen terveydelle ja tasapainolle.
Nyt tuntuu ,että Sijaisperheitöä halvelsitaan ja harmi kun jotkut ovat maineen pilanneet. Me olemme kuitenkin valmiita sijaisperheeksi ja sitä kautta adoptioon koska muuta emme voi kun ikä on tullut vastaan. Rahalla ei merkitystä vaan lapsen hyvinvoinnilla. Kuitenkin päätökset pitäisi Suomalaisessa adoptiossa kuin sijaisperheenä tehdä järjellä ja ajoissa. Itse teen päihdetyötä joten muuttuminen monellakin narkomaanilla tai alkoholistilla ottaa koville ja usein ei onnistu. Taas lähti tuoreelta äidiltä toinen lapsi huostaa kun ei saanut katki putkeaan jne. Ei voi kuin voivotella.
jos helpotetaan kotimaista adoptiota? Suomessahan on paljon hyvin toimeentulevia – mm. kansanedustaja pariskunta – , joilla on vauvakuume ja itse eivät voi saada lasta.
Monilta on riistetty lapsi valheellisin perustein: päihteidenkäyttöjä äiti, joka synnyttää fas/fae -lapsen. Alkaako nyt riisto yh-äideiltä jollain muulla syyllä, sillä eiväthän fas/fae -lapset käy kaupaksi vaikeahoitoisuutensa – näistähän sijaisperheet ja perhekodit vetävät moninkertaiset korvaukset – takia?
Täällä joku ketjun alussa ihaili brittisysteemiä. Voin ilmoittaa, että se on jo rantautunut Suomeen. Siitä on ollut lehdissä ja TV:ssä Harriet Rabb niminen henkilö oliko nyt Tampereelta päin kertomassa. Pesäpuu ry:n pitämät PRIDE-sijoitusperheiden kurssit, ja jos tutustut heidän “kurssiohjelmaansa” siinä EI ole otettu enää biovanhempia huomioon ja kaikki tähtää hienovaraisesti lapsen piiloadoptioon 18v. Tässä tukee myös MLL:n Heiliön sanonta, että voihan lapsi sitten 18v jälkeen luoda uudestaan suhteensa biovanhempiinsa ja sukulaisiinsa, jos niin tahtoo.
En ymmärrä tällaista sanontaa AAkoulutuksen omaavalta Heiliöltä, sillä jokainen meistä ymmärtää erään asian omilta kouluajoiltaankin, että silloiset hyvät ja sydänystävätkin kaikkoavat elämästämme ja ani harva luo uudestaan kontakteja heihin kymmenien vuosien kuluttua koska elämä on muuttanut meitä ja elämänvaiheet ovat ehkä hyvinkin erilaisia.
Nyt on tulossa kehittelyasteella PRIDEkoulutus sukulaissijaisvanhemmuus, jonka profiilia ko. koulutus tutkii Anna-Liisa Koisti Auer´in johdolla.
Tuotetta, lapsia ja ottajia, adoptiovanhempia on, mutta kuinka nämä kohtaisivat lain ja säädöksien oikeudenmukaisuudella ei ole missään aloitetta?
Oikeassa adoptiossa adoptiovanhemmat maksavat lapsen koulutuksen ym. kulut, mutta näissä bisnesmielisissä piiloadoptioissa maksaa kulut jokainen veronmaksaja pussistaan, eli valtio.
Kumpi on avoimemmin kehitettävä asia oikea adoptio vai piiloadoptio, joka haiskahtaa verottomalta bisnekseltä?
Onko sinut adoptoitu? Nyt olisi Pelastakaa lapset ry:n kautta mahdollisuus osallistua vertaistuki ryhmään, missä keskustelun lisäksi tehdään kaikkea käsillä. Tarkempia tietoja löydät Pelan sivuilta.
On ihanaa huomata kuinka ihmiset ovat aktiivisesti keskustelleet adoptiossa täällä blogissa, tämä kertoo minusta hyvin sen, että julkisuuteen tulee tuoda enemmän adoptiojuttuja ja koskien nimenomaan kotimaista adoptiota. Itse olen adoptioitu ja minusta on kurjaa kun asiasta ei puhuta avoimesti.
Kiitos Maikkarille tärkeän asian tuomisesta esille! Käsittämätöntä, kuinka kaikki tahot myöntävät asian olevan pielessä, mutta kukaan ei ole tehnyt mitään tilan korjaamiseksi.
Pitäisi varmaan laittaa “karvahattu”-lähetystö eduskuntaan.
Ensin pitäisi selvittää, kuka hyötyy nykyisen kaltaisesta järjestelmästä. Sen jälkeen on mahdollista tietää a) mistä homma siis todella kiikastaa ja b) mikä instanssi (edellisen “yläpuolella” oleva) voi asiaan vaikuttaa.
(Tai ehkä tämä siis on jo tehty…)
Koska jos niin monen mielestä nykyinen järjestelmä on .. ei niin hyvä, täytyy olla olemassa jokin enemmän tai vähemmän piilotettu syy (raha, valta) sille miksi nykyistä järjestelmää ylläpidetään. Työllistyyhän niissä lastenkodeissa ainakin moni, ja onhan siellä varmaan monelle humanstille muutenkin hommia. Onko taustalla jossain, nykyään niin trendikkäitä, ulkoistettuja palveluita yksityisten yritysten, säätiöiden tai muiden kuppikuntien tuottamana.
Jos yhden lapsen hoito on noin kallista laitoksessa, kannattaisi ainakin harkita yksityisten lastenhoitopalvelujen tuottamista, niin kunnat pääsisivät ulkoistamaan.
Adoptio ei ole lapsettomuudenhoitokeino
==========================
Tässä koko keskustelussa on monilla kirjoittajilla sellainen taustavaikutin, että adoptiota voitaisiin käyttää aikuisten perusoikeutena toisten huonommassa asemassa olevien bioäitien ja parien lapsiin biolapsettomuuden korvikkeeksi. Tällainen lähtökohta on vastoin kansainvälistä lapsen oikeuksien sopimusta, koska sen on useissa maissa aiempien ja nykyisten kokemuksien nojalla havaittu johtavan liiketoimintaan lapsilla.
Erittäin ongelmallinen on myös ajatus, että taloudellisesti vaikeassa asemassa oleva yksinhuoltajaäiti, opiskelija- tai teinipariskunta joutuisi luovuttamaan lapsensa yhteiskunnan tuen puutteessa adoptioon. Tällainenkin on lasten ja oikeiden vanhempien oikeuksien ohittamista rahakysymysten edessä.
Mitä tulee oikeasti niin hankaliin tapauksiin, kuten vanhempien vaikeisiin päihdeongelmiin, että lapset on otettava pitkäaikaisesti huostaan, niin nykyisessä lastensuojelulaissa on huomioitu sukulaissijoituksen ensisijaisuus. Jos siis isovanhemmat tai jommankumman vanhemman sisarus (perheineen) kykenee tarjoamaan lapselle hyvän kodin, niin muut voivat hyvällä syyllä adoption unohtaa.
Länsimaissa pitäisi ihmisten kiinnittää huomiota enemmän biologiseen kelloon ja lapsettomuuden ehkäisemiseen. 25 vuotta on mielestäni kohtuullinen ikä nuoren naisen tarkastaa vakavasti, mikä on suunnitelma perheenperustamiseksi, jos lapsia ei ole, mutta mies on ja avioliitto jo voimassa tai todennäköinen. Asian lykkääminen 35-40-vuotiaaksi asti urakehityksen tieltä on monille lasten saamiseksi kohtalokas virhe, sillä jos siinä vaiheessa hedelmällisyys olisi poikkeuksellisen alentunut ja hedelmöityshoidot olisivat tarpeen, niin vaihdevuodet ovat vaarallisen lähellä ja lääkärien mahdollisuudet auttaa paljon pienemmät kuin 10 vuotta aikaisemmin.
Toivon totisesti, että näin tärkeä asia antaa aihetta todellisiin toimenpiteisiin. Asialle on PAKKO tehdä jotain. Maikkari jatkakoon asian esilletuomista ja ehkä joku *rohkea* ihminen näistä järjestöistäkin uskaltautuu ruutuun asti.
***ERÄÄN OIKEUSTAPAUKSEN ANATOMIA***
MTV3:lle kiitos hyvän ja tärkeän epäkohdan esillenostattamisesta. Itse olen avioerolapsi ja koulukodin käynyt, sekä juridisesti isätön Suomen oikeuslaitoksen päätöksellä. Haluan tuoda esille oman tarinani ja vanhemmalla iällä olen saanut kuulla, että minut olisi haluttu adobtoida 3-4 vuotiaana, mutta se on pidempi tarina se!
Syksyllä 1988 nostin isyyden kumoamista koskevan kanteen Porvoon kihlakunnanoikeuteen ja tuolloin oli tarkoitus kumota kasvatusisäni isyys ja vahvistaa tiedossa olevan biologisen isän isyys hakijaan, eli kantajaan (lapseen) nähden ja olin tuolloin täysi-ikäinen ja 23 vuotias.
Porvoon kihlakunnanoikeus otti asiani käsittelyyn ja laajempi veriryhmätutkimus suoritettiin minusta (lapsesta): E.K.A:sta ja äidistäni T.I.A:sta, sekä kasvatusisästäni T.T.A:sta. Veriryhmätilastolliseksi isyysindeksiksi saatiin 4.92:1, joka vastasi todistusvoimaksi muutettuna 83,1 prosenttia suhteutettuna maan valtaväestöön. Tuo tutkimustulos oikeuskirjallisuudessa ja tuomiokäytännössä poissulki sen mahdollisuuden, että T.T.A olisi minua siittänyt v. 1964 ja näin ollen olisi biologinen isäni.
En saanut oikeutta määräämään ja antamaan haastetta, että oikeuteen olisi saatu kuultavaksi ja vastaajaksi ainut henkilö, josta oikeudessa todisti mm. S.O.V, että “äitini oli kertonut J.S:n olevan biologinen isäni”. Samoin oli oikeuden päätösistunnossa asianosailausunnon antanut kasvatusisäni kertonut, että “äitini oli seurustellut kesällä 1964 J.S:n kanssa ja minun siittämisajankohtaan sopivana”.. Kaikesta tästä huolimatta Porvoon kihlakunnanoikeus mätkäisi pöytään päätöksen, jossa se vastoin lakia ja oikeuskäytäntöä “vahvisti T.T.A:n isyyden 83,1 prosentin suhteellisella todistusvoimalla kantajaan (lapseen) nähden”. Tämä oli täydellinen oikeusmurha!!!
Nyt aikaa lähes 20 vuotta tuosta kuluneena, olen päättänyt selvittää tuon asian ja vaadiin Seinäjoen käräjäoikeudelle toimitetussa haastehakemuksessa 25.3.2008 J.S:n isyyden vahvistamista hakijaan nähden DNA-tutkimuksin, josta seuraava sanatarkka kirjoitus:
“SEINÄJOEN KÄRÄJÄOIKEUDELLE
HAASTEHAKEMUS
Pyydän Seinäjoen käräjäoikeutta antamaan- ja uloskirjoittamaan haasteen JS:n isyyden vahvistamiseksi hakijaan nähden, jäljempänä esittämin perustein.
SELVITYS / PERUSTELUT
Hakijalla ja haasteen pyytäjällä on ollut vuosina 1988 – 1989 Porvoon silloisessa kihlakunnanoikeudessa vireillä isyyden kumoamiskanne.
Tuolloin hakijan kanteen johdosta ja vaatimuksesta oikeus määräsi suoritettavaksi perinnöllisyystutkimuksen, joka oli (laajempi veriryhmätutkimus). Tuo tutkimus suoritettiin hakijasta, sekä äidistäni TIA:sta ja edesmenneestä kasvatusisä TA:sta.
Tutkimus suoritettiin Helsingin kansanterveyslaitoksen immunobiologian osastolla 5.5.1989, jolloin veriryhmätilastolliseksi isyysindeksiksi saatiin 4.9, joka puolestaan muutettuna prosentuaaliseksi todistusvoimaksi, vastasi 83,1 prosenttia suhteutettuna maan valtaväestöön. Tuo tutkimustulos oikeuskirjallisuudessa ja käytännössä poissulki sen mahdollisuuden, että TA olisi minua siittänyt v. 1964 ja näin ollen olisi biologinen isäni.
Oikeustieteellisessä kirjallisuudessa on isyyden vahvistamisen suhteen esitetty, että mikäli saatavilla olevat “makaamisnäytöt” ja muu selvitys “perinnölliset ominaisuudet”, yhdistettynä laajempaan veritutkimukseen, riittää isyydenvahvistamiseksi 95% todistusvoima, kun edellä mainitut seikat puhuvat isyyden puolesta ja muita ns. “isäehdokkaita” ei ole. Edellä kerrotusta näkökulmasta olen siis ollut juridisesti isätön vuodesta 1989.
Tämän haastehakemukseni tueksi ja tutkittavaksiottamisen puolesta, viittaan korkeimman oikeuden ennakkopäätökseen (KKO 1983-II-164), joka käsittelee isyyden vahvistamisen oikeusvoimaa ja sen positiivista vaikutusta isyyskanteen ajamiselle, vaikkakin asian on/oli “lainvoimaisesti ratkaistu” Porvoon kihlakunnanoikeuden päätöksellä 1989. Vielä viittaan v. 2000 voimaan astuneen perustuslain 11.6.1999/731 säädöksiin ja erityisesti 2 luvun 6§ ja 21§. Lopuksi esitän vedon 10 luvun 106§:n johdosta ja oikeuskäytännön yhtenäisyyden puolesta.
PYYNTÖ JA VAATIMUKSET
Pyydän haastetta edellä esittämäni perusteella ja vaadin JS:n isyyden vahvistamista oikeuden määräämän DNA-tutkimuksen perusteella.
TUOMIOISTUIMEN TOIMIVALTA
Seinäjoen käräjäoikeus on toimivaltainen tutkimaan tämän asian ja viittaan edellä mainittuun KKO:n ennakkopäätökseen 9.12.1983 (KKO:1983-II-164). Vielä viittaan isyyslain 4 luvun 22§, sekä 28§ (10.11.2006/959). Lapsen (haasteen pyytäjän) kotipaikka on Alavuden kaupunki.
ASIANOSAISTEN NIMI-JA OSOITETIEDOT
************************
************************
************************
************************
Kunnioittavasti
EKL
Kirjoitan myöhemmin lisää ja sen miten Seinäjoen käräjäoikeus asiaa käsitteli ja millaisen päätöksen pöytään löi. Asia on kaikkinensa nyt Vaasan hovioikeuden tutkittavana..
Tuo oli hieno oivallus, ETTEI ADOPTIO OLE LAPSETTOMUUDENHOITOKEINO.
Suomessa näyttää huostaanotot nousevan hurjaa vauhtia, joka taas ei mielestäni sovi demokraattisen hyvin- ja oikeusvaltion kuvaan. Tällainen piiloadoptio valtio maksumiehenä, on myös oudosta oudoimpaa oikeusvaltion käytäntöä.
Puhutaan lapsenoikeuksista ja eduista ym., mutta täytetäänkö ja käytetäänkö sitä sanahelinää vain aikuisten omien toiveiden täyttämiseen, jolloin lapsesta on tehty tuote tai terapiaväline?? Myös raha puhuu puolestaan sijoitus- perhe- koulukotien “humaanisuudessa”. Kuinka humaania on tuotteistaa lapsi rahaa tuovaksi tuotteeksi.
Jossain mennään ja lujaa ihmiskaupan keinoin ja on surullista, jos lastensuojelu saa tällaisen tavaramerkin otsaansa.
Mihin silloin joutuvat todella ne suojelua tarvitsevat, koska pelko huostaanotoista kasvaa bioperheiden parissa ja vaikeuksista vaietaan?
Laittaako lastensuojelu silloin vakoilupartiot ym. toimimaan tuotteen saamisen varmistamiseksi?
Myös avohuoltoa tällaisilla huostasummilla pystyttäisiin kehittämään, mutta siitäkin on tullut eräänlainen itseitsensä työllistämisprojekteja sos.huollon sisällä, kuten SOCCAn eräs tutkimus osoittaa pääkaupunkiseudulta: hankkeiden lukumääriä on vaikea saada selville, hankesuunnitelmia samoin, vastuuhenkilöitä ei tahdo olla/löytyä ja loppuraportit puuttuu/vajaat/ei ollenkaan.
Missä vika, kun hankkeita on pilvin pimein avohuollon kehittämisessä ja rahaa palaa, mutta samalla voivotellaan sen jälkeenjääneisyyttä ja avohuollon saamattomuutta, resurssipulaa ym. ym. totuttua potaskaa.
Mutta huostaanottoja kehitetään huimaa vauhtia ja sijaisvanhempien hakukampanja PRIDEprojektin puitteissa on jo tuotu esiin jopa aamuTV:ssä.
Mitä, jos suunnattaisiin projektit ja valvotusti avohuollon kehittämiseen?
Hei, teen essee-tehtävää kouluavarten sijoituslapsen adoptiosta ja adoptiosta yleensäkin. Yritän tässä hieman keräillä tietoja siitä, kuinka kauan yleensä joutuu ns. jonottamaan? Ja siitä kuinka usein saa adoptiolapsen kotimaasta. Tähän mennessä olen saanut selville, että useimmissa suomalaiskodeissa joissa odotetaan adoptiolasta, lapsi tulee ulkomailta. Suomessa taas on 80 000 lasta joista noin kymmenisentuhatta on laitoksissa. Lapsia pompotellaan paikasta toiseen, joka ei ole lapsen psyykkeelle kovinkaan hyvä. Mikä siihen on syynä että kotimainen, ja samalla se luonnollisin, adoptio on niin vaikea saada? Olisin kiitollinen jos joku, joka asioista tietää viitsisi laittaa viestiä, elisa.vepsalainen@hotmail.com , kiitos jo etukäteen.