Kaupunkilainen

Helsingin hitas-järjestelmä on pohjimmiltaan hyvä järjestelmä. Hitaksen avulla keskituloinen ihminen voi asua tyydyttävän kokoisessa omistusasunnossa Helsingissä -- ja vieläpä ihan merellisissä maisemissa.

Viime päivinä on meuhkattu siitä, että sijoittajat ovat ostaneet hitas-asuntoja ja panneet ne saman tien vuokralle. Asunnot oli myyty vanhojen sääntöjen mukaan. Uusien sääntöjen mukaan perhe saa ostaa vain yhden hitas-asunnon ja tämä estää tehokkaasti asunnon vuokrauksen sijoitusmielessä.

Sitä paitsi ei vuokrausta voi kieltää kokonaan. Voihan perhe muuttaa tilapäisesti vaikkapa ulkomaille ja asunto on syytä vuokrata. Sitä paitsi hitas-omistaja maksaa jo nyt normaalia suurempaa vastiketta, joten markkinahinnalla vuokrattu hitas-asunto ei tuota yhtä paljon kuin ei-hitas-asunto. Juuri tuolla normaalia suuremmalla vastikkeella (tontinvuokralla) hitas-asukas korvaa kaupungille halvempaa ostohintaa.

Nyt tämä vuokrauskiista on saanut taas hitas-kriitikot muutenkin liikkeelle. Ongelmahan on, että hitas-asumisesta tykkäävät ihmiset eivät yleensä kirjoittele lehtien yleisönosastoihin. Mielipidepalstat täyttyvät hitas-omistajista, jotka kritisoivat järjestelmää eri tavoin. Heille on helppo sanoa, että myykää halvalla saamanne asunto. Muuttakaa sitten saamillanne rahoilla noin kolmasosan pienemään ei-hitas-asuntoon. Sillähän ne ongelmat ovat ratkenneet.

Tämän kirjoittaja asuu hitas-asunnossa.

Onko Helsinkiin ehdotettu Guggenheim-museo kallis? Vastaus riippuu täysin siitä, mitä mieltä ihminen on ylipäätään tällaisesta hankkeesta.

Jos Guggenheim-hanketta pitää lähtökohtaisesti kielteisenä, pitää hintalappuakin kalliina siitä riippumatta, mikä lopullinen miljoonaluku on. Ja vastaavasti, jos uskoo G-hankkeeseen, on hintakin kohdallaan. Lopulta kysymys on kuitenkin uskosta ja oletuksista.

Mielestäni Guggenheim-hanke on hyvä yritys hankkia rahaatuovia turisteja Helsinkiin. G-pisteen tuominen Helsingin keskustaan on ennenkaikkea yritys muuttaa kaupunki entistäkin innostavammaksi paikaksi. Itse asiassa taide on tässä vain oheistuote.

Absoluuttisesti G ei ole kallis: 140 miljoonaa euroa on pieni raha kun sitä vertaa vaikkapa Musiikkitaloon tai muihin vastaaviin hankkeisiin. Kun Helsinki myi vesilaitoksensa toissavuonna uudelle ylikunnalliselle organisaatiolle, myyntivoittoa tuli yli 500 miljoonaa euroa. Samana vuonna Helsingin Energian ylijäämä oli 200 miljoonaa euroa.

Toki voi ja saa ajatella, että nyt viedään köyhän kädestä viimeinenkin leipäviipale, kun rahat huljahtavat mahdottomaan taidepalatsiin. Mutta voisiko ajatella niinkin, että kun G lähtee kunnolla toimimaan, turistien virrat tuovat niin paljon rahaa Helsinkiin, että köyhä saa toisenkin leipäviipaleen. Niin, tämä on taas uskon asia. Minä kuitenkin uskon tähän hankkeeseen.

Ja sanomattakin on selvää, että 140 miljoonaa on alakanttiin laskettu luku. Niin ne aina ovat. Jos G-piste tänne tulee, hintalappu kasvaa. Niin näissä hankkeissa aina käy. Tästä huolimatta G on kannatettava hanke.

Myönnän senkin, että olisi hienompaa, jos itse voisimme tehdä jotain Guggenheimin tapaista ilman että joudumme maksamaan amerikkalaiselle säätiölle lunnasrahoja (vaikka ne 24 milliä olisivat sitten sijoittajilta saatua “ilmaista” rahaa). Mutta eipä Nokiakaan pystynyt omillaan toimimaan, vaan piti hankkia Microsoft avuksi.

Guggenheim-museota ehdotetaan Katajanokalle Kanava-terminaalin nykyisen rakennuksen paikalle. Sinne se myös tulee, jos ylipäätään on tullakseen. Sen verran selkeäsanaisesti G-raportti paikan paaluttaa, että muita paikkoja on turha enää miettiä.

Tänään julkistettu selvitys toteaa, että myös Töölönlahden aluetta tutkittiin, mutta Katajanokka oli lopulta ylivoimainen. Se kun sijaitsee Helsingin historiallisessa keskustassa turistivirtojen ja myös paikallisten kulkureittien keskiössä. Lisäksi tuleva museorakennus näkyisi hyvin merelle ja talo olisi myös luonteva pääte Esplanadeille.

Eli suomennettuna Guggenheim-säätiö tulee museoineen Helsinkiin, jos kaupunki hyväksyy museon paikaksi Katajanokan. Eräänlainen ota tai jätä -projekti siis.

Minä otan, vaikka nurisen tällaista sanelupolitiikkaa.

Ensi vuonna Helsinki juhlii 200 vuotta kestänyttä pääkaupunkiasemaansa. Ehkä mielenkiintoisin ja ennakkoluulottomin juhlavuoden hanke on niin sanottu kassi-palvelu, jonka avulla kaupunkilaiset voivat lahjoittaa, lainata, myydä tai vaihtaa tavaroitaan muiden kaupunkilaisten kanssa. Halutessaan palvelun kautta voisi myös pyytää apua vaikkapa polkupyörän huoltamiseen tai sopia kimppakyydistä.

Kassi-palvelu on Aalto-yliopistossa jo nyt toiminnassa oleva nettipalvelu, joka laajennetaan ainakin ensi vuoden ajaksi pääkaupunkiseudulle -- tosin kokeilumielessä vain kolmeen kaupunginosaan. Se on myös osa designvuoden tapahtumia. Vastaavanlaisia kassi-palveluja on toiminnassa muutamalla omakotitaloalueella Suomessa.

Netissä on nykyisinkin lukuisia osto- ja myyntipalstoja ja kauppojen ilmoitustauluilla on vastaavanlaisia ilmoituksia. Voikin hyvin kysyä, pystyykö kassi-palvelu tuomaan todella jotain uutta kaupunkilaisille. Kassi-palvelun kauniina ajatuksena on toimia eräänlaisena yhteisöllisuuden nostattajana kaupunginosissa.

Vielä pitemmälle ajatuksen on vienyt kaupunkisosiologi Pasi Mäenpää, joka syksyllä julkaistussa kirjassaan Helsinki takaisin jaloilleen ehdottaa monitoimitoreja nykykaupunkilaisen tarpeisiin. Tällaisella torilla voisi käydä ostamassa vaikkapa käytettynä turvaistuimen ja sopia samalla sen eteenpäin myymisestä jo ostohetkellä.

Tämä kaikki on tietenkin idealismia ja kriittisten kaupunkilaiskuluttajien tarpeiden tyydyttämistä. Toimiakseen kunnolla kassi-palvelu tarvitsee kohtuullisen suuren väestöpohjan ja myös innokkaita ihmisiä. Helsingissä on varmaankin väkeä riittävästi, mutta innostuksen määrästä on vaikea sanoa mitään. Tutkimusten mukaan ihmiset eivät yleensä halua jäädä kiitollisuudenvelkaan, mikä jarruttaa palvelujen pyytämistä.

Omassa kerrostalossani olen huomannut, että vaihtopalvelu toimii nykyisin ns. roskalavan muodossa. Keväisin pihalle tuodaan lava, johon ihmiset voivat viedä vanhat huonekalunsa ja muut tavarat, jotka eivät mahdu roskikseen. Toiset käyvät sitten roudaamassa tavaroita lavalta pois. Toimiihan se toki näinkin, mutta voisihan vaihtopalvelun hoitaa järkevämminkin. Toivotetaan kassi-palvelulle menestystä.

Missä Suomessa voi asua? Visaiseen kysymykseen löydämme vastauksia Paul Schwarzmannin juuri julkaistusta kirjasta “How to marry a Finnish girl”. Olisiko esimerkiksi Espoo hyvä asuinpaikka? Schwarzmann kehottaa maahan muuttavaa ulkomaalaista tekemään testin. Olen kopioinut sen tuohon alle.

-Oletko yli 30-vuotias?
-Tai oletko yli 25-vuotias ja riittävän hullu halutaksesi lapsia?
-Oletko avio-tai avoliitossa tai missään muussa epätoivoisessa, pitkäaikaisessa liitossa?
-Tekeekö Audi A4 sinut onnelliseksi?
-Jos olet ostanut Audi A4:n ja sitten naapurisi ostaa Audi A6:n -- tuletko tällaisesta kateelliseksi, tarkistat naapurisi verotiedot ja puhkot kumit.
-Tiedätkö mitä sauvakävely on?
-Ruohonleikkuu, lumenluonti ja talon korjailu ovat miehekkäitä puuhia.
-Onko mielestäsi Farmvillen pelaaminen mukava tapa kuluttaa aikaa viikonloppuna.
-Onko elämäsi ykköstavoite tulla työpaikkasi varatoimitusjohtajaksi.
-Oletko innoissasi siitä, että lauantaisin voit mennä ruokaostoksille verkkareissa ja ilman meikkiä.
-Oletko luopunut useimmista elämäsi unelmista ja toiveista?

Kyllä-vastauksista saa pisteen.
0 pistettä: Et ole vielä valmis Espooseen. Tee tämä testi uudelleen puolen vuoden kuluttua.
1 piste: Olet valmis muuttamaan Espooseen. Irtisano asuntosi ja osta se ylihinnoiteltu talo Espoosta.
2 pistettä: Melko varmasti asut jo nyt Espoossa.
3 pistettä tai enemmän: Olet jo pystyynkuollut. Vuodet Espoossa on tehnyt sinusta tyhjän ihmiskuoren. Espoossa ei turhaan kutsuta omaa jääkiekkojoukkuetta Espoon Bluesiksi.

Kirjassa kerrotaan monista muistakin asuinpaikoista, mutta jätettäköön ne tässä vähemmälle huomiolle.

Suomessa pidetään PISA-tuloksiin viitaten kouluja edelleen toistensa kopioina, siis erittäin samankaltaisina asuinpaikasta riippumatta. Vuonna 2005 PISA-tuloksia arvioitiin suomalaisselvityksessä näin: “Vanhemmat ja nuoret itse voivat kouluvalintaa harkitessaan luottaa pitkälle siihen, että oppimisen mahdollisuudet ovat kaikissa kouluissa suunnilleen samantasoiset, tai ainakaan ne eivät riipu juurikaan koulun sosioekonomisesta statuksesta.”

Venla Berneliuksen Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaisema selvitys on kuitenkin karua luettavaa Helsingin osalta. Hänen mukaansa Helsingin koulujen erot ovat yhtä suuria kuin PISA-tutkimuksissa havaitut erot Irlannin, Kanadan ja Azerbaidžanin kouluissa.

Suurin selittävä tekijä koulujen tason eroavaisuuksiin on asuinalueen sosioekenominen asema. Viime päivinä Helsingissä on puhuttu maahanmuutajien määrästä eri kouluissa. Ongelmana eivät kuitenkaan ole maahanmuuttajat sinänsä. Todellinen taustatekijä siihen, että eri oppilaat oppivat toisissa kouluissa paremmin ja toisissa huonommin, on pääasiassa koulun oppilaaksiottoalueen vanhempien koulutustaso.

Mitä korkeampi on koulualueen vanhempien koulutustaso, sitä selkeämpää on myös koululaisten menestyminen alueen koulussa. Näissä, tuloksiltaan parhaissa kouluissa opiskelevat, heikoimmin koulutettujen perheiden lapset saavuttavat myös huomattavasti parempia tuloksia kuin muualla. Vastaavasti korkeasti koulutettujen vanhempien lapset saavuttavat tuloksiltaan heikoimmissa kouluissa silmiinpistävän heikkoja oppimistuloksia.

Siellä missä on paljon korkeakoulutettuja aikuisia, siellä myös oppilaiden oppimistulokset ovat parempia. Siellä missä on heikommin koulutettuja, myös oppimistulokset ovat heikompia. “Heikommin koulutetun” tilalle voisi panna sanan “aravavuokra-asunto” ja korrelaatio oppimistulosten välillä on tutkimuksen mukaan yhtä huono. Monet maahanmuuttajat asuvat kaupungin vuokrataloissa ja vieraskielisten osuudella tietyllä alueella on myös vahva korrelaatio huonoon oppimistulokseen. Oleellista on, että heikommin koulutetut ja aravavuokra-asunnoissa asuvat korreloivat huonon oppimistuloksen kanssa enemmän kuin pelkät vieraskieliset.

Suomennetuna tämä tarkoittaa sitä, että alueilla, joissa on paljon huono-osaisia eli köyhiä tai kouluttamattomia tai vähän koulutettuja, myös koululaisten oppimistulokset ovat heikompia. Näin ainakin Helsingissä Berneliuksen tutkimuksen mukaan. On siis väärin sanoa, että maahanmuuttajien takia jokin koulu on huono. On oikeampaa sanoa, että oppilaiden huono-osaisten vanhempien seurauksena johonkin kouluun keskittyy heikommin pärjääviä oppilaita. Kun vielä motivoituneimmat oppilaat hakeutuvat huonoilta alueilta ns. parempiin kouluihin, on tiettyjen koulujen heikkenemisen kierre valmis.

Suomessa ja Helsingissäkin on ollut vallalla eräänlainen PISA-eetos, jonka mukaan koululla ei ole niin väliä, kaikki saavat samaa opetusta. Tämä ei pidä paikkaansa Helsingissä. Osa on ottanut silmätikukseen maahanmuuttajat -- osin aiheestakin -- mutta todellinen syy on alueiden selkeä eriarvoistuminen. Helsingissä kouluni käyneenä voin sanoa, että alueet olivat eriarvoisia jo 70-luvulla ja tietyistä kouluista mentiin ammattikouluun ja toisista lukioon (kansalaiskouluun tai keskikouluun). Sinänsä nykyinen tilanne ei ole uusi, mutta tasa-arvopuheen kannalta tietysti ongelmallinen.

Lue koko tutkimus TÄÄLTÄ.

Helsinkiin on muutaman vuoden sisällä tullut useita luomukauppoja -- uusimpana loppuviikolla avattava Kluuvin kauppakeskuksen alakerta. Tavoite on, että Hietalahden kauppahalli muuttuisi jollain aikataululla luomuhalliksi.

Luomuruoka on tietenkin “hyvä juttu” -- eli siitä on vaikea keksiä mitään kritisoitavaa. Ainakin mielikuvien tasolla luomuruoasta on tehty iloinen asia: eläimet kirmailevat vapaana, tuottaja saa enemmän rahaa, ruoan maku on huippua ja ja ja… kuluttaja saa hyvän mielen.

Eläimethän eivät oikeasti kirmaile vapaana vaan esimerkiksi sika saa kaksinkertaisen elintilan ei-luomuasujaan verrattuna, eli alle puolitoista neliötä. Tuottajat valittavat luomutuotannon kalleudesta ja kun ruoan maku pohjautuu jokaisen henkilökohtaiseen mutu-tietouteen, ei tästä makuasiasta oikein voi kiistellä.

Mitä meille siis jää jäljelle: Keskiluokkainen kuluttaja, joka on eettisesti tavallista tallaajaa korkeammalla tasolla ja haluaa eettisyyttä korostaakseen ostaa luomutuotteita. Tyypillinen liberaali kaupunkilainen, kuten minä.

Luomuliha pitäisi määritellä uudelleen. Itse sana luomuhan tulee luonnonmukaisuudesta. Siis oikeasti luomulihaa saadaan vain sellaisesta eläimestä, joka on jäänyt auton alle tai muuten kuollut -- mutta ei murhattu. Tällaista lihaa saadaan todella vähän.

Itse olen lihansyöjä -- mutta yritän olla ajattelematta lihan tehotuotantoa, myös sitä luomutehotuotantoa.

Onko todella niin, että itse asiassa me kaikki suomalaiset olemme kaupunkilaisia, kuten kaupunkitutkija Pasi Mäenpää väittää tänään julkaistussa kirjassaan Helsinki -- takaisin jaloilleen?

Ainakin kysymys on kiehtova. Mäenpää ehdottaa, että meidän pitäisi paremminkin kysyä, onko enää olemassa maaseutua maalaisen elämäntavan mielessä. Asuuko maalla ihmisiä, jotka elävät ja tulevat toimeen oman talon ympärillä -- ilman teollisen palkkatyön omaista työn ja vapaa-ajan ja -paikan erottelua kylämäisissä yhteisöissä ja sosiaalisissa suhteissa. Eipä heitä taida paljon olla. Itse asiassa lähes kaikki suomalaiset ovat Mäenpään mukaan asuinpaikastaan riippumatta kulttuurisesti kaupunkilaisia, vaikka muuta sanoisivatkin.

Mäenpään mukaan olisi jo aika lopettaa kyselyt siitä, onko Suomessa ylipäätään kaupunkia tai kaupunkeja. Edelleen lasketaan leikkiä tai ivaillaan EU:n tilastoista, jonka mukaan Suomessa ei oikeastaan ole kaupunkeja tai kun Suur-Helsinkiä nimetään metropolialueeksi.

Meillä on vanha halu ajatella, että olemme kaikki oikeistaan maalaisia muutamia hassua poikkeusyksilöitä lukuunottamatta. Erityisesti ihmisten luontosuhde määritellään aina maalaiseksi vaikka kyse on itseasiassa vanhasta kaupunki-ilmiöstä.

Esimerkiksi mökkeily on perinteistä kaupunkilaista kulttuuria, vaikka osa 60-luvun maaseutupakolaisista hankkikin mökin omaksi henkilökohtaiseksi työleirikseen ja maaseutumaisen elämän muistoksi. Mäenpää sanoo, että harvat ilmiöt ovat niin moderneja ja urbaaneja ja niin eurooppalaisia kuin kesähuvila, puutarhanhoito ja luontoretkeily.

Jopa niin sanottu “pako kaupungista” Nurmijärvelle tai jonnekin muualle kaupungin ulkopuolelle, ei Mäenpää mielestä ole muuta kuin yksi ilmentymä kaupunkiajattelusta, se on pakoa toisenlaiseen kaupunkiin. Eiväthän nurmijärveläiset sittenkään minnekään maalle muuta maalaiselämää viettämään, sillä tarvitsevathan he kaupunkia asioimiseen, harrastuksiin ja sieltä sisäkaupungista löytyvät yleensä ne työpaikatkin.

Mäenpää kehittelee ajatusta “avarasta urbanismista”. Sillä tarkoitetaan tiettyä kaupunkilaista ajattelutapaa, joka on moninaisuuden ymmärtämistä: kaupunki on aina moninainen ja vaikkapa nimbyt eivät aina ole änkyröitä. Mäenpää kehottaakin avaran urbanismin ottamista mukaan kaupunkisuunnitteluun. Vaikka kaupunkeja kehitettäessä puhutaan julkisuudessa betonipuolueista ja Matti Vanhasen tavoin “puutarhakaupungeista”, todellisuudessa kumpaakaan ryhmää ei ole oikeasti olemassa. Totuus löytyy jostain väliltä.

Mutta että me kaikki olisimme kaupunkilaisia… sulatellaan sitä vielä vähän.

Landbo on hyvin “sipoolainen” tai peräti amerikkalainen asuinalue uudessa Helsingin Östersundomin peruspiirissä. Landbo on nimittäin omakotitaloalue, jossa ei ole minkäänlaisia palveluja. Alueen kadut ovat yksityisiä ja jopa puistot ovat yksityisessä omistuksessa. Ennen Helsinkiin liittämistä sinne ei tullut edes busseja.

Landbo on ehkä järkyttävin esimerkki huonosta kaupunkirakentamisesta.

Östersundomin tai ns. liitosalueen suunnittelijat yrittävät nyt välttää Landbon virheratkaisut. Tosin alueen asukkaat eivät oikein ymmärrä, että liitosalueesta ollaan tekemässä ihan oikeaa kaupunkia katuineen ja kerrostaloineen. Kun asukkaat ovat kommentoineet yleiskaavaa, yleisin ajatus on ollut, että alueelle ei saisi rakentaa liikaa ja luontoa pitäisi säilyttää mahdollisimman paljon.

Ehkä alueen asukkailla on kuvitelma jostakin Landbon tapaisesta “idyllistä”, metsäisestä omakotitalokaupungista ilman palveluja. Aluetta ollaan kuitenkin kaavoittamassa noin 70 000 ihmisen asuinalueeksi, joten on itsestään selvää, että pelkillä pientaloilla ei tulevia metroasemien seutuja voi täyttää. Ja palvelujakin pitäisi olla, mieluusti muutakin kuin pieniä ruokakauppoja.

Helsinki laajenee nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa aidolle maaseudulle. Östersundomin pellot ovat jopa 500 vuotta vanhoja ja nyt niiden on valitettavasti väistyttävä. Östersundom-projektin vetäjä Matti Visanti kierrätti toimittajaryhmää alueella torstaina -- hän sanoo, että jos Östersundomiin ei rakennettaisi kaupunkimaisia asumuksia, sitten rakentaminen lisääntyisi Mäntsälän ja Nurmijärven takamailla. Sitähän ei kukaan (ekologinen) kaupunkilainen halua, eikö niin.

———-
PS: Maikkarin uutisten kulttuurisivustolla on avattu kirjoihin keskittynyt sivusto: mtv3.fi/kirjat. Tässä linkkejä kirja-arvosteluihini:
Niilo Koljonen: Suomalainen vankileiriraportti
Jaakko Hämeen-Anttila: Tuhannen ja yhden yön erotiikkaa
Kari Hotakainen: Jumalan sana
Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander: Uskon sanat

Helsingin Länsisatamaan suunniteltu ruotsinkielinen kortteli valmistunee muutaman vuoden sisällä, jos rahoituskuviot onnistuvat. Korttelissa on tilaa 250-300 asunnolle, mutta asuntojen lisäksi sinne on tarkoitus rakentaa ruotsinkielisille tarkoitettuja palveluja: päiväkoti, koulu, taidetiloja jne.

Hankkeen yksi puuhamies Stefan Ahlman vakuuttelee eilisessä HBL:ssä, että tarkoitus ei ole tehdä mitään ruotsinkielisten gettoa vaan paikka, jossa hississä toivotetaan huomenia ensisijaisesti ruotsiksi.

Hieman erikoisesti korttelin tulevat hitas-talot aiotaan kierrättää erilaisten säätiöiden omistukseen, josta niitä sitten vuokrataan (ilmeisesti) ruotsinkielisille. Voi vain kysyä, miksi joillekin säätiöille pitää antaa asuntoja hitas-hinnalla eli halvalla, kun vuokra saa olla markkinahintatasoa. Sehän on suoraa tulonsiirtoa kaupungilta säätiöille.

Niin tai näin, mielestäni tällainen kokeilu on hieno yritys saada kaupungin sisään erikielinen saareke. Eikä tämä toki ole ensimmäinen kerta, kun vähemmän varakkaille ruotsinkielisille ollaan tekemässä omaa aluetta. 60-luvun lopulla samanlainen saareke rakennettiin nimittäin Kontulaan. Kolme vuokrakerrostaloa yhdessä päiväkodin ja koulun kanssa olivat täysin ruotsinkielinen saareke keskellä suomenkielistä aluetta. Kokeilu toimi hyvin ensimmäisen sukupolven ajan, jonka jälkeen talot alkoivat vähitellen seka-avioliittojen takia suomalaistua.

Länsisataman korttelin virallinen nimi on Victoria-kortteli -- ja tietenkin Ruotsin kruununprinsessa Victoria halutaan vihkimään kortteli sen valmistuttua.