Kaupunkilainen

Äitini kuoli tammikuussa 84-vuotiaana. Dementian haurastuttamat aivot saivat epileptisen kohtauksen, kaksi viikkoa kooman kaltaista nukkumista ja sitten letkut irti.

Kun kävin tolkuissaan olevan äitini luona viimeisen kerran ennen kohtalokasta kohtausta, hänen viimeiset sanansa minulle olivat: ”Kävelen vaikka itse hautaan.” Taustalla oli pitkäaikainen, vuosia kestänyt toive kuolla, jota vauhditti vaikea masennus ja muistamattomuus.

Vaikka kuolinhetki on helppo määritellä, äitini alkoi kuolla jo kymmenen vuotta aiemmin. Hän katosi kirkkaudesta yhä sakeampaan sumuun, muistaen yhä vähemmän. Lopulta hän ei aina muistanut enää minuakaan, poikaansa, ainoaa läheistään. Kymmenen vuotta sitten kirjoittamissaan päiväkirjoissa hän kirjoitti pelkokohtauksista, kun yhtäkkiä ei tiedä missä on, vaikka on aivan tutussa paikassa.

Jotain hän kuitenkin tajusi ja muisti vielä viimeisinä hetkinäänkin. Aina lähtiessäni hänen luotaan, halasin hyvästiksi. Hänen puristuksensa oli aina kova ja päättyi lähes joka kerta vuolaaseen, lapsenomaiseen itkuun. Tätä kesti yli vuoden.

Vaikka en oikein osannut suhtautua vanhan äitini itkuun, ymmärsin, että halaus on tärkeää. Se oli oikeastaan ainoa kontakti, mikä jäi jäljelle. Yksinäistä vanhusta hoitivat kyllä lukuisat kaupungin kotihoitajat, pillereitä käytiin antamassa aamuin illoin ja hoitaja kävi lämmittämässä ruokaa. Mutta ehkä halauksia ja läheisyyttä oli liian vähän. Halaukset ovat tärkeitä.

Kun äitini makasi sairaalassa tiedostamattomassa tilassa kaksi viikkoa, silitin vielä hänen poskiaan. Ne olivat lämpimät, melkeinpä kuumat. Elämä oli vielä sisällä. Hautajaisissa arkku oli ortodoksiperinteen mukaisesti auki ja viimeistä kertaa silittäessäni nyt kuolleeksi muuttuneen äitini poskia tunsin vain jääkylmän ihon. Aika oli päättynyt, halaukset olivat turhia.

Muistakaa halata toisianne, myös äitiänne.

Eräs ministeri kertoi ihmetelleensä kuntakierroksillaan ihmisten outoa suhtautumista kuntaliitoksiin. Monissa kunnissa kun kerrotaan, että liitoksista ei voi tulla mitään, koska naapurikunnassa on niin suuret kulttuurierot omaan kuntaan verrattuna.

-Luulevatko ihmiset, että naapurikunnassa asuu jotain talebaneja, ministeri puuskahti.

Ehkä suomalaiset ovat todellakin niin omaan napaan tuijottavaa porukkaa, että jopa naapurikunnan ihmiset nähdään jonain talebanien kaltaisina kaukaisina kummajaisina. Tällä asenteella ei olekaan mikään ihme, että kaikki erilaisuus koetaan Suomessa uhkana.

Mutta täytyy myöntää, että jopa täällä suvaitsevaisessa ja kaiken hyväksyvässä Stadissakin katsotaan eri kaupunginosien asukkaita siihen tyyliin, että ”kulttuurierojen” takia joidenkin on vaikea muuttaa esimerkiksi Itä-Helsinkiin. Itähelsinkiläiset puolestaan vakuuttavat, että eivät kaikki itähelsinkiläiset ole Vuosaari-elokuvan kuvaamia luusereita.

Euroopan ja maailman mittakaavassa suomalaiset ovat kuitenkin varsin homogeeninen kansa. Etelä-Euroopassa ei tehdä eroa suomalaisen ja ruotsalaisen välillä. Ajatuksetkin ovat täällä kaukana pohjolassa melko homogeenisiä eli kaikkea vierasta -- jopa naapurin isäntää -- pidetään kummajaisena. Onhan se vähän säälittävää.

Anu Juvosen tuore romaani Lähiöoksennus kertoo helsinkiläisestä Kannelmäen lähiöstä -- eikä kovin sympaattisesti. Kannelmäki kuvataan lähiönä, jossa perheet eroavat, lapset juopottelevat säännöllisesti ja isät ovat joko kadonneet, juoppoja tai lapsiinsekaantujia.

Kirja on ennenkaikkea tragikoomisen hauska kuvaus nuorista tytöistä, jotka haaveilevat pojista ja yrittävät etsiä erilaisia päänsekoituskeinoja, jotta poikia olisi helpompi lähestyä. Samalla päähenkilö haaveilee tulevaisuudesta, joka olisi Kannelmäen ulkopuolella.

Kirjassa arvotetaan inhorealistisesti kaupunginosia. Kannelmäki on luuserien paikka, josta kaikki vähänkin järkevät ihmiset kaikkoavat. Päähenkilö Katjan isä on näin jo tehnyt hakeutumalla naisystävänsä asuntoon Töölöön. Isän tavoite on kuitenkin päästä vieläkin korkeammalle elämässä, sillä hän yrittää päästä Eiraan saakka.

Kun tytöt menevät keskikaupungille, heitä neuvotaan valehtelemaan, että he ovat Kaarelasta. Kaarelalla kun on Kantsua parempi maine. Missään tapauksessa ei kannata kertoa olevansa Malminkartanosta, joka on Kannelmäkeäkin huonompi paikka.

Kannelmäki sai epämääräistä mainetta jo viime syksynä, kun Helsingin Sanomat julkaisi ison jutun Kannelmäessä kasvaneesta Jari-Pekka Hietasillasta. Hietasilta kuvaili lapsuutensa lähiötä samalla tavoin kuin Lähiöoksennus-kirja nyt -- häntä kehotettiinkin karistamaan Kannelmäen tomut jaloista mahdollisimman nopeasti.

Tähän asti luuserilähiön maineesta ovat kärsineet lähinnä Itä-Helsingin lukuisat lähiöt: Jakomäki, Vuosaari, Myllypuro ja Kontula.

Helsingissä on aina ollut ”parempia” alueita ja ”huonompia” alueita. Huvittavaa on, että vasta viime aikoina, maahanmuuttajien myötä, on alettu olla huolestuneita alueellisesta segregaatiosta eli eriarvoistumisesta. Helsinki on ollut segregoitunut erilaisiin alueisiin aina -- kyse ei ole mistään tämän päivän ilmiöstä.

Kuntauudistus on sitten edennyt Helsingin seudulle. Tai ainakin on ryhdytty selvittämään, mikä kolmesta sekavasta vaihtoehdosta voisi olla paras tapa hoitaa Helsingin seudun asioita. Ehdotuksia voi nimittää vaikkapa himmelihötöksi -- sen verran sekavilta ne kuulostavat.

Kuntia ei siis olla yhdistämässä. Mitään suur-Helsinkiä ei ole tulossa. Espoo ja Vantaa jatkavat entisellään. Korkeintaan joku pääkaupunkiseudun pikkukunta voi kadota tai eri kuntien osia voidaan ehkä selvitysten jälkeen liittää toisiinsa. Tämä kaikki on näpertelyä.

Eräänlaisena kompromissina ehdotetaan metropolihallintoa. Siis perinteisen kunnan päälle vielä yhtä hallintohimmeliä, jossa sitten eri suuntiin vetävien kuntien edustajat ajattelevat eri tavalla. Toive kuitenkin on, että tämä johtaisi jonkinlaiseen yhteiseen näkemykseen. Esimeriksi niin, että kaikki köyhät eivät pakkautuisi Helsinkiin ja kaikki rikkaat eivät menisi kehyskuntiin.

Metropolihallinto voi toki toimiakin, jos sille annetaan rahat ja valta. Kunnat voisivat jäädä ns. perinnekunniksi vaakunoineen ja nimineen. Näin tuskin tapahtuu vaan kaikki jatkuu ennallaan uusien himmelien alla -- eikä se muuten ole ihan halpaa. Kovasti kohistu kuntauudistus ei siis toteudu pääkaupunkiseudulla, kädet on nostettu pystyyn. Palataan asiaan taas kymmenen vuoden kuluttua.

Teemalla alkaa tänään puolalainen draamasarja maamiesten ja -naisten elämästä Britanniassa. Helsingin Sanomien mukaan Puolan telehallintovirasto yritti estää sarjan myyntiä ulkomaille, koska sarja esittää puolalaiset kovin epäedullisessa valossa. Sarjassa kun puolalaiset riitelevät, myyvät huumeita ja ovat uskottomia.

Tämä episodi muistattaa minua virolaisista ja heidän televisio-ohjelmistaan. Kun joskus 90-luvulla Viron valtiollinen tv-yhtiö ETV näytti pitkän dokumentin köyhien ja viinaan menevien perheiden lapsista, halusimme näyttää tämä hyvin tehdyn sosiaalipornoreportaasin myös Maikkarin uutisohjelmissa. Kuvissa poliisi ja sosiaalityöntekijät kävivät kuvottavan näköisissä asunnoissa, joissa rapajuopot eivät edes yrittäneet hoitaa pieniä lapsiaan.

Käännyin tuolloin ETV:n kansainvälisen ohjelmamyyntiosaston puoleen -- tämän osaston nimenomaisena tehtävänä oli myydä ETV:n ohjelmia ulkomaille. Mutta kuinkas kävikään. Kun esitin asiani, sain monenlaisia selityksiä, että tätä ei voi myydä tai että pitää nyt vain odottaa myöhempiä aikoja. Lopulta kun ohjelmanauha sitten oli kädessäni, kysyin ohjelmamyyjältä, miksi hän ei oikein halunnut myydä tätä materiaalia vaikka juuri se oli hänen työnsä. Vastauksena oli, että kun tällaista materiaali näytetään vaikkapa Suomessa, Virosta välittyy huono kuva ulkomailla.

Vielä vaikeampaa materiaalin saaminen oli joskus 90-luvun lopulla, kun Viron ETV näytti Suomen itsenäisyyspäivän kunniaksi kymmenminuuttisen ohjelmapätkän, jossa näytettiin suomalaisten juhlintaa itsenäisyyspäivänä Tallinassa. Tarina oli täynnällään suomalaisia juopahtavia ihmisiä, jotka örisivät jotain epämääräistä. Taustalla soitettiin Sibeliusta ja Suomen liput liehuivat.

Ohjelman esittämisen jälkeen minulle soitti suomalainen Virossa vaikuttava liikemies, joka oli aivan kauhuissaan tällaisesta Suomen itsenäisyyspäivän likaamisesta ja lokaamisesta. Haastattelin miestä ja ajattelin sitten, että jutussani pitäisi tietysti näyttää alkuperäistä ohjelmamateriaalia. Sen hankkiminen osoittautui ongelmalliseksi.

Vaikka kyse oli suomalaisten toilailuista, itse materiaalia ei tahtonut löytyä millään. Kun lopulta kysyin, että eikö jokin säädös velvoita arkistoimaan esitettyjä tv-ohjelmia, sain vastaukseksi, että Virossa riittää VHS-kopiokin tähän tarkoitukseen. Kun sanoin, että VHS-kopiokin kyllä riittää minulle, niin sen jälkeen keksittiin jälleen tekosyitä, miksi edes VHS-materiaalia ei voitaisi myydä. Lopulta kun kysyin ETV:n pääjohtajalta, että eikö yhtiö todellakaan voi myydä tällaista aineistoa, sain tolkullisen vastauksen, että jos joku haluaa tällaisesta maksaa, niin sitä myös myydään. Ja niin löytyi sitten ihan broadcast-laatuinen nauhakin jostain kätköistä. Niin pääsimme näyttämään, mitä virolaiset -- tai ainakin muutama tv-toimittaja -- ajattelee suomalaisista.

En tiedä, onko jotain suomalaisista kertovia ohjelmia oltu myymättä ulkomaille sen takia, että ohjelmat välittäisvät meistä väärän eli siis totuudenmukaisen kuvan. Totuuspoliisit ovat enemmänkin olleet huolestuneita siitä, miten suomalaiset esiintyvät ulkomaiden tiedotusvälineissä. Viimeksi totuuspoliisien kohteeksi joutui Sofi Oksanen, joka meni Tanskan televisioon valehtelemaan eli kertomaan totuuden suomalaisista väkivaltaisista miehistä ja vähäisistä kotiväkivaltaan liittyvistä rangaistuksista.

Helsingin seudulle odotetaan seuraavan 40 vuoden aikana noin 600 000 uutta asukasta. Se tarkoittaa nykyisen Helsingin väkiluvun verran lisää asukkaita pääkaupunkiseudulle. Itse Helsinkiin olisi tulossa 300 000 asukasta.

Tänään aloitetaankin Helsingin uuden yleiskaavan valmistelu, jotta kaikki etelään pakkautuvat uudet asukkaat saisivat täältä asunnon. Päätöksiä yleiskaavasta on tarkoitus tehdä 2016.

Tällä hetkellä suunnitteilla ja rakenteilla oleville asuinalueille mahtuu noin 120 000 asukasta. Nyt siis rakennetaan edellisen, vuoden 2002 yleiskaavan määrittelemille alueille eli muun muassa Jätkäsaareen, Kalasatamaan ja Kruunuvuorenrantaan, pian Pasilaan ja myöhemmin Sipoon suunnalle.

Usein sanotaan, että Helsingissä on tonttipula. Sehän ei pidä ollenkaan paikkaansa. Esimerkiksi Töölönlahdelle on vasta nyt ryhdytty rakentamaan asuntoja, mutta asunnot ovat todella väljästi puistikon edessä. Helsingin yhdelle kalleimmista paikoista rakennettaan siis taloja kuin jonnekin peräkylään. Oikeastihan Töölönlahden alueen pitäisi näyttää samanlaiselta umpikorttelialueelta kuin Töölö tai Kallio.

Entäpä eräänlainen vesijättömaa Eiran, Ullanlinnan ja Kaivopuiston edustalla? Alueen nimbyt tietenkin vastustavat merinäköalansa katoamista, mutta valtavalle tyhjälle alueelle mahtuisi monta korttelia luksusasuntoja. Nyt tämä entinen rautatien reitti on ”puisto” -- varmasti tonttimaalla laskettuna kallein koko Suomessa.

Ehkä suurin ongelma on kuitenkin vuokra-asuntojen pystyttäminen, jotta matalapalkkaiset työntekijät voisivat asua lähellä työpaikkaansa. Tällöin keskeistä on hyvä raideliikenne ja asuntojen rakentaminen kohtuuetäisyydelle keskustasta. Niinpä raiteet pitäisi saada esimeriksi Nurmijärven tyyppisiin lähitaajamiin, jossa maan hinta on Helsinkiä halvempaa. Nurmijärveläiset pitävät aluettaan eräänlaisena lintukotona, jonne raiteita tai vuokra-asuntoja ei haluta. Nimbyjä siis sielläkin.

Koko Helsingin seutu on suunniteltu väärin -- talot ovat harvakseltaan metsän keskellä ja joka paikkaan on pitkä matka. Tämä suosii autoilua, joka puolestaan aiheuttaa ruuhkia. Metro- ja junaverkon pitäisi pääkaupunkiseudulla olla huomattavasti nykyistä laajempi, mutta eihän se ole, kun valtio on syytänyt rahaa maaseudun käyttämättömiin junaratoihin ja syrjäseutujen siltoihin.

Milloin Suomessa kuullaan vihdoin järjen ääntä -- eli sitä kuuluisaa kaupunkilaisjärkeä?

Menepä kysymään poliitikoilta, onko Helsinki rikas vai köyhä ja saat tasan kahdenlaisia vastauksia. Oikeistossa korostetaan velkaantumista ja siten tiukkaa taloudenpitoa, vasemmistossa puolestaan korostetaan liikelaitosten (lähinnä siis Helsingin Energian) huimia tuloutuksia, jotka voitaisiin käyttää peruspalvelujen parantamiseen.

Liikkeenjohdon neuvonantaja Bo-Erik Ekström on viime aikoina esiintynyt useissa lehtiartikkeleissa (Kauppalehti, Suomen Kuvalehti, HBL) ja vakuuttanut, että fyffeä kyllä löytyy, kun lukuja lasketaan normikäytännöstä poikkeavalla tavalla. Lyhyesti sanottuna: Kun tytäryhtiöiden ja liikelaitosten rahat lasketaan mukaan, Helsinginkin kassassa on miljardi euroa -- siis ylimääräistä rahaa.

Kun tähän päälle lasketaan kaupungin velaton omaisuus, rahaa löytyy miljardin päälle vielä yhdeksän miljardia euroa. Lisäksi kunnallisveroa kerättiin viime vuonna yli sata miljoonaa euroa enemmän kuin mitä sitä meni palveluihin ja kuluihin. Asukasomistajat-nettisivustolla Ekström laskeskelee, että Helsingin netto-omaisuus asukasta kohden on yli 15 000 euroa.

Espoossa kaupunginjohtaja Jukka Mäkelä kertoi tänään kaupungin velkaantumisen olevan lähivuosina voimakasta, joskin velan kasvu on hänen mukaansa hallittua. Niin tai näin, velka menee investointeihin eikä kaupunki muutoinkaan näytä kovin käyhältä. Asukasta kohti netto-omaisuutta on Espoossa lähes kymppitonni.

Vantaalla luku on muuten vain viisi tuhatta euroa.

Sinänsä tämä uusi laskutapa kuulostaa järkevältä, sillä tavallisenkin ihmisen omistuksia laskettaessa otetaan huomioon paitsi velat myös omaisuus. Jos vaikkapa asuntovelkaa on asunnon arvoa vähemmän, ollaan plussan puolella.

Liikkeenjohdon neuvonantajana Ekströmillä on tietenkin omat tavoitteensa. Hän ei sano, että kaupunki valehtelee rahoistaan vaan vihjaa, että nykyisellä tuloja piilottavalla laskutavalla liikelaitokset voivat elää kuin pellossa. Pitäisikö Helsingin Energia mahdollisesti yksityistää, jotta se olisi riittävän tehokas. Näin Ekström ehdottaa ja sanoo, että kaupunki voisi olla osaomistaja. Espoohan myi oman energialaitoksensa ja nyt siitä tulleet rahat lisääntyvät tai vähentyvät pörssikurssien vanavedessä.

Ehkäpä Ekströmin laskelmat tuovat uusia näkemyksiä kysymykseen, missä ollaan köyhiä ja missä vain kipeitä. Myös poliitikkojen soisi perustelevan paremmin näkemyksiään siitä, onko Helsingillä rahaa vai eikö ole… siis niihin palveluihin.

Helsingin kaupungin rakennuksia hallinnoiva kaupungin tilakeskus haluaa myydä omistuksessaan olevia arvorakennuksia. Listalla on kaikille kaupunkilaisille tuttuja, historiallisia ravintolarakennuksia kuten Kaivohuone, Kaisaniemi ja Klippan (eli Luodon-saarella sijaitseva Saaristo-ravintolan rakennus). Espalla sijaitseva Kappeli on päätetty jättää kaupungin omistukseen.

Suunnitelmat myytäväksi aiotuista rakennuksista on jo pitkällä ja huomenna torstaina kaupungin kiinteistölautakunnan pitäisi sanoa sanansa hankkeeseen. (LISÄYS: Kiinteistölautakunta hyväksyi suunnitelman torstaina, joten tilakeskus ryhtyy myymään tässä blogissa mainittuja rakennuksia.)

Huviloita kaupan

Jos aie hyväksytään sellaisenaan, myytäväksi tulee jollain aikataululla myös monia vanhoja puuhuviloita.

Tunnetuimpia huviloita lienevät Talin kartanoon kuuluva pehtoorin talo, Vuosaaressa sijaitsevat Kuhlefeltin ja Wahlbergin huvilat, Arabiassa sijaitseva villa Arabeski ja Meilahdessa kahvilana toiminut villa Tomtebo. Puotilan ränsistynyt kartano on niinikään myytävänä.

Kivitalo Aleksin ja Mariankadun kulmasta

Sijainniltaan paras myytäväksi aiottu rakennus on aivan presidentinlinnan kupeessa Mariankadun ja Aleksanterinkadun kulmassa oleva rakennus, joka on yksi Helsingin vanhimpia kivitaloja -- rakennusvuosi on 1765.

Mariankadun rakennus tunnettiin pitkään parkkipirkkojen toimistona. Nyt rakennus on tyhjillään ja vaatii merkittävän remontin. Asemakaava määrää rakennuksen yleishyödylliseksi, joten asunnoksi sitä ei heti voi muuttaa. Mutta voihan tuleva omistaja hakea muutosta kaavaan ja saada asunnon paraatipaikalta -- ikkunoista näkyisivät Ritarihuone ja Uspenskin katedraali.

Helsingin kaupungilla on erilaisten maakauppojen ja sattumien seurauksena todella runsaasti myös melko tavanomaisia rakennuksia. Myytäviksi aiottujen joukossa on esimerkiksi Kulosaaressa sijaitseva puutalo Armas Lingrenintiellä (nro 2) tai Pitäjänmäen Kolkkapojantie viidessä sijaitseva talo. Keskeltä Länsi-Pasilaa sijaitseva kunnostettu vanha puutalo Pasilanratio 14:ssä on niinikään ostettavissa.

Apollon yhteiskoulun rakennus myytävänä

Hieman erikoisempaa haluavalle voisi sopia Villa Solvikin huvila Vuosaaressa tai vaikkapa kulttuurikeskus Korjaamon rakennus Töölössä. Jätkäsaaressa sijaitseva jykevä Sonckin talo tai neljän tuhannen neliön Apollon yhteiskoulun rakennus Etu-Töölössä lienevät hieman tyyriimpiä kohteita. Rakennukset on tarkoitus myydä tarjoushuutokaupalla ja vuokratontilla.

Tilakeskus perustelee massiivisia myyntiaikeita sillä, että rahaa ei ole monien, tyhjillään olevien kohteiden ylläpitoon ja kunnostukseen. Vaikka myyntitulot eivät olisikaan huimia, kaupunki pääsisi kohteita myymällä kunnostusvelvoitteista ja säästäisi siten rahaa. Hyvä esimerkki on suojeltu mutta osin tuhoutunut Vuoritalo Käpylässä, joka on kaupungille varsinainen rahareikä. Kaupunki myisi rakennuksen yhdellä eurolla riittävän rikkaalle ihmiselle, joka ymmärtää, että neliön kunnostushinnalla saisi puolitoista neliötä uudesta rakennuksesta.

Kaupungin tilakeskuksen perustelut useiden kohteiden myyntiin tuntuvat järkeviltä, mutta sopii kysyä, pitääkö niin monesta rakennuksesta luopua. Jos hanke menee lautakunnassa läpi, alkaa monessa kaupunginosassa nimilistojen kerääminen oman alueen rakkaan huvilan pitämisestä kaupungin omistuksessa ja mahdollisesti kaupunginosayhdistyksen tai muun hyvää tarkoittavan yhdistyksen hallinnassa.

Espoossa ollaan innovatiivisia. Kaupunki aikoo sulkea turvakotitoiminnan ja sijoittaa turvakodeissa olleet perheväkivallan uhrit -- aikuiset ja lapset -- avohoitoon.

Jos nyt joku kuitenkin vastaisuudessakin tarvitsisi perinteistä turvakotia, aikoo Espoo lähettää tällaiset ihmiset Helsinkiin tai Vantaalle.

Asiasta kertoo tämän aamun Hufvudstadsbladet.

Jos nyt jotain positiivista yrittää tästä sanoa, niin ainakin espoolaisia päättäjiä voi sanoa rohkeiksi. Harva kunta lähtisi rajun perhesurma- ja lastenhuoltokeskustelujen jälkeen sulkemaan turvakotejaan.

HBL:n haastatteleman Espoon perheyksikön johtajan Marjatta Karhuvaaran mukaan Espoossa ollaan nyt luomassa kokonaan uutta mallia perheväkivallan uhreille. Tarkoitus on kuulemma hyödyntää uhrin omia verkostoja (suomeksi: siirtää ongelma uhrin sukulaisille). Espoossa perustetaan myös perheväkivaltaryhmä, jonka tarkoitus olisi madaltaa kynnystä havaita ongelmia ja siten ennaltaehkäistä niitä.

Tarkoitus on toki hyvä, mutta perimmäisenä syynä taitaa olla rahan säästäminen. Karhuvaara kertoo, että osa asiakkaista ei tarvitse niinkään turvaa vaan asunnon. Turvakodeista on tullut joillekin siis normaaleja asuntoja. Sopii tietenkin kysyä, eikö Espoo kykene ohjaamaan tällaisia ihmisiä kaupungin vuokra-asuntoihin.

Vastaisuudessa väkivaltaa pakoon lähtevät ihmiset sijoitetaan muutamaksi päiväksi Espoon kaupungin tarjoamaan asuntoon tai sitten heidät ohjataan naapurikuntien turvakoteihin. Vaikka kaupunki varmasti maksaa näistä siirroista markkinahinnan, voi jälleen kysyä, miten esimerkiksi pieni koululainen menee kouluun jostain helsinkiläisestä turvakodista espoolaiseen kouluun. Vai onko tässäkin tapauksessa tarkoitus siirtää ongelmat kuntarajojen toiselle puolelle? Kolme vuotta sitten kohistiin, kun Espoossa virkailija oli ehdottanut asunnottomalle muuttoa Helsinkiin -- Espossa kun ei ole tilaa päihdeongelmaisille.

Ajoin aamulla uuden Baanan läpi fillarilla. Kaukaisesta Ruoholahdesta pääsi entisessä junaratakuilussa Musiikkitalolle muutamassa minuutissa. Jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden reitti oli selvästi erotettu toisistaan. Tuli ihan fiilis, että tämähän on fillaroijien moottoritie. Upea kokemus keskellä kaupunkia.

Edellisen kerran ajelin Baanan reittiä 15 vuotta sitten. Tuolloin höyryjuna ajoi Helsingin rautatieasemalta Ullanlinnaan. Hieno kokemus tuokin mutta valitettavasti ainutkertainen.

Juuri ihmisen kokokoisia kokemuksia Helsinki kaipaa. Se että tavalliset kaupunkilaiset pääsevät ajamaan pyörällä nopeasti -- autoja pelkäämättä -- keskustaan, on juuri tällainen ihmisen kokoinen kokemus.

Vastaavanlainen uudistus on tapahtumassa Laaksossa, jossa tehdään kevyen liikenteen siltaa Nordenskiöldinkadun yli. Tällöin Helsingin Jätkäsaaresta pääsee keskuspuiston kautta kaukaiselle maaseudulle siten, että täytyy pysähtyä vain yksissä liikennevaloissa Helsinginkadulla.

Helsingissä on liikennekäytössä noin 200 000 autoa (rekisterissä kuitenkin noin 260 000 autoa). Kotitalouksia Helsingissä on sen sijaan noin 350 000, joten auto on siis vain noin joka toisessa kotitaloudessa. Fillari taitaa olla jokaisessa. Kannattaisiko pyöräteihin panostaa jatkossakin?