Käskyttäjä

Kesälomat on takana ja viikonloppuna se alkaa. Valioliiga siis. Minut on tunnettu enemmän saksalaisen futiksen puolestapuhujana, joten nyt ajattelin kertoa omasta suhteestani englantilaiseen jalkapalloon.

1970-luvun alussa oli mustavalko-tv, Aulis Virtanen ja yksi peli lauantaisin kakkoselta. Nuorena poikana lauantaipäivät kuluivat siinä, että BBC viritettiin kuulumaan Telefunken-koneesta omassa huoneessa, ovi pantiin kiinni ja liikenne pysähtyi Itä-Pakilassa. Seurasin tuloksia ja sarjataulukkoa, mutta erityisesti oman joukkueeni pärjäämistä. Se oma joukkue oli Liverpool ja on sitä aina oleva. Kun jotakin joukkuetta alkaa syystä tai toisesta fanittaa, niin kyllä sitä tulee seurattua pappaikään asti, ehkä välillä vähemmän intensiivisesti mutta kuitenkin. Omalla kohdallani tämä ihastuminen tapahtui FA Cupin loppuottelussa Liverpool-Newcastle vuonna 1974. Siellä oli pelaaja number 7, Kevin Keegan, jonka pelityyliin ja habitukseen tykästyin kovasti. Siitä se lähti.

Elämä kuitenkin kuljettaa ihmisiä. Mäkelänrinteen koulussa luin kolmantena kielenä saksaa. Opettajana oli kokenut ja tyylikäs daami nimeltä Auli Siitonen. En koskaan unohda sitä, kun Auli kerran herätti minut sieltä ikkunan äärestä nukkumasta, treeneistä väsyneenä: ”Pasi, eines Tages brauchst du deine Deutschkentnisse”. Vastasin siihen englanniksi, että ”Dear Mrs. Siitonen, I’m never going to need German language in my career. I’ll go to England.” Niin siinä vain kävi, että muutamaa vuotta myöhemmin löysin itseni Münchenistä! Totta kai itse Saksassa pelatessani olin enemmän kiinni Bundesliigassa ja saksalaisessa jalkapallossa, ja Kevin Keegankin siirtyi sittemmin HSV:hen, mutta Liverpool on ollut aina lähellä sydäntä. Olenkin koko ajan seurannut Englannin liigaa, en tosin enää Telefunkenista.

Nuoruuden rakkauden lisäksi brittifutiksessa on monia asioita, joista pidän. Olen aina tykännyt englantilaisista stadioneista, mahtavista perinteistä ja kaikesta siitä, mitä kuuluu englantilaiseen jalkapalloarkeen. Nuorena poikana 1970-luvun puolivälissä kävin haistelemassa tunnelmaa Lontoossa. Pääsin harjoittelemaan jo 15-vuotiaana West Hamin ykkösjoukkueen kanssa. Vietin siellä kaksi kuukauden jaksoa, ja vapaapäivinä kiersin White Hart Lanet, Highburyt ynnä muut. Tällaiselle kääpiöpygmille oli uskomaton kokemus päästä treenaamaan Trevor Brookingin, Billy Bondsin, Frank Lampard seniorin ja muiden legendaaristen pelaajien kanssa! Haluan korostaa, että kyse ei kuitenkaan ollut mistään trialista. Tarinat ovat värittyneet vuosien varrella. En ollut siellä koeajalla hakemassa sopimusta vaan pelkästään haistelemassa ammattilaisjoukkueen tuulia. Siitä luonnollisesti itselleni syntyi läheinen suhde myös West Ham Unitediin.

Maailma on kuitenkin pieni. Ollessani FC Jokerien valmentajana 1999 meille arvottiin Intertoto-cupissa vastaan West Ham. Kun pojat lämmittelivät Upton Parkilla, nojasin mainostauluihin ja muistelin, kuinka sitä kenttää juostiin West Hamin poikien kanssa ympäri joskus 1975-76. Vieraissa pelattiin oikein hyvä peli. Hävittiin Paul Kitsonin maalilla 0-1, kun Aki Hyryläinen -raukka ei osannut pysyä jaloillaan vaan veti järjettömän liukutaklauksen West Hamin fanien syliin. Sieltä annettiin keskitys, josta Kitson pani pallon sisään. Kotona stadikalla johdettiin peliä pitkään 1-0 Tero Koskelan maalilla, ennen kuin Frank Lampard tasoitti pelin vaparista. Koskela taisi lentää uloskin sitä ennen. Pidettiin kuitenkin West Hamia ihan hyvässä sillassa silloin. Joukkue oli tainnut sijoittua edellisellä kaudella Valioliigassa kuudenneksi.

Anfield Roadilla pääsin käymään ensimmäistä kertaa vasta viimeviikkoisella Englannin-kiertueellamme Keken kanssa. Liverpool-fanina se oli minulle melkein kuin neitsyyden menetys viisikymppisenä, vaikka en naispuolinen olekaan! Sitä hetkeä olin odottanut 49 vuotta, vähän liioiteltuna. Uskon, että Roy Hodgsonin johdolla Liverpool pelaa paremman kauden kuin viimeksi. Ennen kaikkea toivon, että mestaruus ei olisi vain kahden kauppa. Toivottavasti Pool, Spurs, City, Arsenal ja ehkä vielä joku muukin pystyy panemaan kampoihin Chelsealle ja ManU:lle. Se olisi kaikkien etu.

Champions-liigan finaalissa vastakkain oli kaksi huippuvalmentajaa, José Mourinho ja Louis van Gaal. Mourinhon luotsaaman Interin voitto oli ansaittu. Tämä on minunkin myönnettävä, vaikka tunnetusti symppaan Bayernia ja saksalaista futista. Homma oli kuitenkin kiinni muutamista pienistä asioista, ei siitä että toinen valmentajista olisi ollut taktisesti parempi. Miten olisi käynyt, jos 20-vuotias Thomas Müller olisi pannut pallon pussiin toisen puoliajan alussa? Milito teki maalit, mutta minulle kentän paras pelaaja oli Esteban Cambiasso. Hän pelasi täydellisen pelin keskikentän pohjalla.

Minusta Mourinho on hyvä jätkä. Josén kaikissa joukkueissa näkyy hänen kädenjälkensä. Hän on laskenut ja punninnut asioita tarkasti. Hän on ymmärtänyt jalkapallon realismin. Pelataan huolellisesti, puolustetaan hyvin ja luotetaan siihen, että näillä jätkillä me saadaan maalintekopaikat. Tämä kalkulointi lähtee ehkä siitä, että Mourinholla ei ole omalta uraltaan sellaista pelaajan sielua kuin vaikkapa Pep Guardiolalla tai edes van Gaalilla. Josén pelaajataustahan on hyvin vaatimaton. En kuitenkaan ole yhtä mieltä siitä, että Josén joukkueet olisivat pelanneet pelkkää antifutista. Inter vei peliä alussa Bayernia vastaan ja pelasi hienosti Barcelonaa vastaan kotikentällään.

Real Madridissa saatamme nähdä vähän erilaista Mourinhoa, jos ja kun hän nyt sinne siirtyy. Siinä on Joséllekin valtava haaste. Barça on dominoinut Espanjassa pari viime vuotta. José tulee naapurimaasta Portugalista, ja Italiassa hän on voittanut nyt kaiken mahdollisen. Interiinkin verrattuna Real Madridin pitkässä historiassa on jotakin mystistä: Alfredo di Stefano ja kumppanit, kokovalkoinen peliasu, yhdeksän Euroopan cupin kannua… Siinä vain on jotakin sellaista vetovoimaa, joka vetää puoleensa.

Joséa houkuttelee haaste Barçan kellauttamisesta valtaistuimelta. Mourinho on myös niin fiksu, että tietää Realin tarun ja menneisyyden. Hän tietää, että pelkät tittelit eivät riitä, vaan ne pitää tulla viihdyttävällä ja kauniilla pelitavalla. Se on vaikea yhtälö. Jupp Heynckes, Fabio Capello ja moni muu valmentaja on saanut lähteä sieltä menestyksestä huolimatta. Mourinho haluaa varmasti Madridissa sellaisen aseman, että hän saa päättää myös pelaajahankinnoista. Tätä kautta hän pystyy vaikuttamaan myös siihen, minkälaista jalkapalloa joukkue pelaa. Realin nykyisellä joukkueella ei pysty ihan sellaiseen futikseen, mitä Bernabeun yleisö vaatii ja haluaa. Vahvistuksia tarvitaan keskikentälle ja puolustuksen keskustaan, ehkä toinen laitapakkikin.

Myös Bayern Münchenin vuosi oli hieno, vaikka kirsikka jäi puuttumaan kermakakun päältä. On pakko sanoa, että Louis van Gaalin suoritus tuolla pelaajamateriaalilla oli loistava. Jossain vaiheessa Lyonia vastaan kentällä taisi olla kuusi oman akatemian kasvattia. Interillähän ei ollut yhtään italialaista avauskokoonpanon pelaajaa, vaan joukkue on täynnä kokeita brassien ja Argentiinan maajoukkuemiehiä. Täytyy siis nostaa hattua van Gaalin miehistölle. Pidän myös siitä, että van Gaalin periaate perustuu pallonhallintaan. Hän uskoo siihen, että pallon pitäminen vie joukkuetta eteenpäin.

Van Gaalilla kesti ajaa oma systeeminsä sisään Bayernissa. Syksyllä lähtö Champions-liigasta oli lähellä, eikä peli kulkenut kotimaan kentilläkään. Alussa van Gaalin ja joukkueen tähtipelaajien välillä oli tiettyä närää. Van Gaal on auktoriteettinen persoona, eivätkä varsinkaan etelämaalaiset Franck Ribery ja Luca Toni sulattaneet helposti sitä, että valmentaja huomautteli heille istumapaikoista ruokailussa tai sukkien väristä. Uskon itse, että Uli Hoeness oli luomassa oikeanlaista synergiaa joukkueen ja valmentajan välille. Bayernissa 30 vuotta työskennellyt Uli tietää a:sta ü:hyn, mitä seurassa tapahtuu. Van Gaal otti askeleen vastaan ja kuunteli Ulia, kun siihen asti hän oli tottunut tekemään kaiken oman päänsä mukaan. Joukkue löysi oikean fiiliksen ja huomasi, että van Gaal on paitsi erinomainen valmentaja, myös ihminen. Tämän terapian kautta avioliitto astui raiteilleen ja rattaat lähtivät pyörimään. Ratkaisevan tärkeää oli tietysti myös Arjen Robbenin hankinta syksyllä ja hänen pysymisensä kasassa, sillä Robben ratkaisi monia otteluita henkilökohtaisella panoksellaan.