Hockey Knights -blogin edellinen kynäilijä Hannu Aravirta pyysi Jarmo Kekäläistä selvittämään suurimmat tekijät, joilla Suomi menee mitaleille ja peräti kultaan asti.

Sanoisin tähän kolme tekijää, jotka ratkaisevat. Ensimmäisenä on maalivahtipeli, toisena koko joukkueen sitoutuminen pelitapaan ja uhrautuminen Leijona-logon eteen. Kolmas tärkeä asia on rohkea kiekollinen peli, vaikka Suomella ei ehkä kiekollisesti niitä isoimpia tähtiä joukkueessa olekaan.

Suomen maalivahtipeli on taas sitä tasoa, että se kestää vertailun kenen kanssa tahansa. Peli on periaatteessa aika selvä; Kari Lehtonen ja Petri Vehanen ovat ykkönen ja kakkonen ja sitten mukaan tulee joku kolmas ottamaan hyvän elämänkokemuksen. Näkisin paletin niin, että Lehtonen on ykkönen niin kauan kuin sen ansaitsee, mutta jos hän ei jostain syystä sitä peliesityksillään ansaitse, on toisena vaihtoehtona mies, joka torjui vuosi sitten Suomelle maailmanmestaruuden.

Vaikka päävastuu on Lehtosella, nämä kaksi voivat jakaa alussa pelivastuuta. Jos voimasuhteet muuttuvat, voi asetelmaa perustellusti myös muuttaa; tietyllä tavalla on siis olemassa ykkösvahti, mutta paikka pitää silti ansaita peli peliltä.

Sitoutuminen pelitapaan tarkoittaa sitä, että kukaan ei lähde sooloilemaan, vaan kaikki tekevät kurinalaisesti töitä kiekottomana ja kiekollisena ja sitoutuvat joukkueen pelitapaan, oli siitä mitä mieltä tahansa. Viisikkopeli kiekottomana ja kiekollisena on ollut Suomen vahvuuksia aina kun menestystä on tullut, ja se oli viime keväänäkin suurin vahvuus. Kaikki roolit olivat selkeät ja kaikki olivat sitoutuneita omaan rooliinsa. Leijonien pitää uhrautua paidassa olevan Leijona-logon eteen, mennä kiekon eteen ja taistella ensimmäisenä jokaiseen irtokiekkoon. Kroppa pitää laittaa joka vaihdossa likoon ja taistella leijonan lailla, uhrautua joukkueen eteen. Uhrautumista on myös se että on valmis pistämään egonsa narikkaan ja kantamaan leijonapaitaa ylpeänä vähän pienemmässäkin roolissa kuin mihin on tottunut seurajoukkueessa…

Suomen pelaajat oppivat viime vuonna sitä, mitä voittaminen vaatii, joten siitä on hyötyä. Täytyy kuitenkin muistaa, että muillakin on miehiä, jotka osaavat menestyä ja ovat tottuneet voittamaan. Suomenkin pelaajat ovat koko vuoden pelanneet erillään ja nyt taas palaavat yhteen, joten ei viime kevään voitosta sinänsä ole merkittävää hyötyä.

Vaikka Suomea ei pysty nimilistalla vertaamaan aivan kärkitason kiekollisiin osaajiin, pitäisi meikäläisten pystyä pelaamaan omaa peliä. Pitää osata luottaa omaan pelitapaan ja pitää kiekkoa rohkeasti, pelata sitä ”Meidän Peliä, josta niin paljon puhutaan.Tärkeintä sen lisäksi on rohkeus, rohkeus olla pelkäämättä virheitä.

Kiekollisen pelin johtohahmot löytyvät samalta osastolta kuin viime vuonna, Mikko Koivu tietysti kärkimiehenä ja Mikael Granlundin kentällinen myös vahvasti. Viime vuonna nähtiin, että siinä vaiheessa kun pelejä ratkotaan, ratkaisijoita löytyy laajalta rintamalta. Heitä löytyi aina neljännestä ketjusta asti ja he tekivät maaleja myös finaalissa.

Tänä vuonna lisän kiekolliseen osaamiseen tuo Valtteri Filppula, jolla on huippukausi alla ja itseluottamus on ollut koko vuoden korkealla tasolla. Hän on todella tärkeä jätkä kiekollisessa pelissä. Todennäköisesti Filppula menee Koivun rinnalle, kaverit ovat molemmat todella älykkäitä ja tunnollisia kahden suunnan pelaajia. Kumpikaan ei ehkä ole niinkään maalintekijä, eli siihen rinnalle on saatava suoraviivainen laituri, joka pystyy ampumaan ja menemään maalin eteen irtokiekoille.

Seuraavaksi haluaisin kysyä Kari Jaloselta näkemystä siihen, että kuinka tärkeässä osassa hän näkee Suomen joukkueen erikoistilannepelaamisen kisojen aikana? Ja ennen kaikkea, mistä löytyvät ne vahvuudet ja kombinaatiot ylivoimaan ja alivoimaan.