Risto Dufva siirsi blogivuoron Hannu Aravirralle kysymällä, mitkä ovat kotikisojen haasteet niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin.

Haasteet kaukalossahan ovat ihan samat kuin aina muutenkin. Odotukset maajoukkuetta kohtaan ovat aina kovat. Kaukalon ulkopuolella tulee sitten taas uusia haasteita verrattuna ulkomailla pelattaviin kisoihin. Viimeksi vuonna 1986 kotijoukkue on voittanut kisat ja sen jälkeen lähes 30 vuoden aikana on ollut aika laadukkaita yrittäjiä.

Olen itse ollut kahdet kotikisat mukana joukkueen johdossa ja kokenut sen niin, ettei median kanssa toimiminen ole ollut mikään ongelma. Se elää omaa elämäänsä eikä joukkue saa juuttua siihen millään tavalla kiinni. Media kirjoittelee asioista ja luo odotuksia ja paineita myös ulkomailla pelattaessa. Yhteistyökumppanit voivat toki lisääntyä kotikisoissa, mutta se on sovitettavissa. Liitto ymmärtää hyvin sen, että urheilu edellä mennään.

Tähtipelaajien paineet ovat uskomattoman kovat varsinkin kotikisoissa. Pienellä kysymysmerkillä voisin heittää, että onko tämä osasyynä esimerkiksi tänä vuonna Teemu Selänteen ja Saku Koivun poisjäänneille? Rivipelaajat menevät mukana ja pitävät kotikisoja hienona asiana, mutta ne keiltä odotetaan sitä huipputulosta, ovat erittäin kovissa paineissa. Teemu ja Saku muistavat, mitä ne olivat vuoden 2003 kisoissa. Jos et ole ihan huippukunnossa etkä pysty vastaamaan niihin aivan huipulla oleviin odotuksiin, niin kyllä pelaajat ymmärtävät sen. Sakulla oli tällä kertaa tietysti sopimustekniset jutut siinä mukana.

Minun mielestäni kaikista isoin paine on kuitenkin maalivahdilla. Olen verrannut sitä niin, että kotikisojen mitalipelit ovat paineiltaan kuin paras seitsemästä -sarjan seitsemäs peli NHL:ssä – ja vielä moninkertaisesti. Silloin pelataan koko kansakunnalle. He ovat tietenkin huippu-urheilijoita ja tottuneet käsittelemään paineita. He ehkä elävätkin ja saavat voimaa niistä. Joissakin tilanteessa paineet voivat luhistaakin pelaajan.

Joukkueessa on paljon pelaajia pääkaupunkiseudulta ja se voi olla sekä mahdollisuus että ongelma. Riippuu siitä, että miten ne onnistutaan käsittelemään. Se auttaa, että pääset välillä irti kaikesta ja käymään kotona. Kuka sen pystyy sanomaan, että rikkooko se sitten joukkueen ryhmädynamiikkaa ja koheesiota? Mielestäni tärkeintä on, että asioista puhutaan oikeilla nimillä, käsitellään asiaa joukkueena ja puhkaistaan epätietoisuuden kuplat rehellisellä kahden suunnan viestinnällä.

Maailmanmestaruuden puolustamisen lisäksi tänä vuonna oman mausteensa edellisiin kotikisoihin verrattuna tuo sosiaalinen media.  Sen kanssa eläminen on ihan uusi juttu. Siellä käydään kovaa keskustelua esimerkiksi yksittäisen pelaajan yksittäisestä mokasta. Tällaiset pitäisi pystyä sulkemaan mahdollisimman hyvin pois kisojen aikana ja elää vain sille urheilusuoritukselle. Nämä veijarit ovat tottuneita räpläämään niitä joka päivä, mutta onnistuuko sen uteliaisuuden sulkemaan pois kisojen ajaksi? Kypsä huippu-urheilija tekee niin. Hän tietää, että ainoa merkittävä asia on oma urheilusuoritus ja päivittäinen tekeminen joukkueen kanssa. Sosiaalinen media ei ratkaise ottelun lopputulosta, mutta se voi vaikeuttaa pelaajan keskittymistä.

Itselleni vuoden 2003 MM-kisat ja Ruotsi-peli kertovat sen, miten paljon huomion määrä kasvaa. Onhan Suomi hävinnyt puolivälieriä ennen sitä ja sen jälkeenkin maalilla, mutta mikään ei ole noussut tuollaiseen julkisuusarvoon ja jatkokäsittelyyn.  Se kertoo konkreettisesti kotikisojen omaleimaisuuden ja valtavan huomion määrän.

Seuraavaksi kysyisin Jarmo Kekäläiseltä, että mitkä ovat ne suurimmat tekijät, joilla Suomi menee mitaleille tai peräti kultaan asti?

Hannu Aravirta