Kari Jalonen kysyi minulta kirjoituksessaan, että kirves vai tappara. Vastaan, että Tappara tietysti! Kirveellä tehdään töitä, mutta tapparalla taistellaan.

Valmentajamuutokset herättävät aina keskustelua, kuten omassa tapauksessanikin. Huonosti mennessä usein luullaan, että kaikki sitä ennen tapahtunut on jotenkin huonoa, pahaa ja ei-toivottavaa. Kun yksi mies vaihtuu, häneltä odotetaan jotain totuutta ja kaiken muuttamista kuin taikaiskusta. Näin ei asia kuitenkaan mene.

Jo puolipitkällä tähtäimellä seuraelämässä on kyse asioiden jatkuvasta muutoksesta. Ympäristö, kilpailijat ja omat toimintatavat muuttuvat, mutta valmentajan suhteen muutos on toisenlainen. Kun valmentajaa vaihdetaan kesken kauden, on silloin tarkoituksena nopeuttaa sitä muutosta. En ole vielä nähnyt kenenkään pystyvän tuomaan jotain lopullista totuutta. Sellaista tuskin on olemassa jääkiekossa tai muutenkaan elämässä.

Jokaisella yhteisöllä on omat tapansa toimia, ja jos siellä on jotain hyvää ja arvokasta, ei sitä mennä rikkomaan. Sitten on taas monia asioita, jotka pitää ulkopuolisena kyseenalaistaa tai jopa muuttaa.
Ammattiurheilussa tehdään viihdettä, ja tällaiseen viihteeseen täytyy sisältyä ainakin mahdollisuus voitosta. Lipun hintaan kuuluu kotivoiton odotus. Siksi ihmiset ostavat pääsylippuja. Isommassa kuvassa taas joukkueella pitää olla mahdollisuus menestyä määrätyllä aikajänteellä. Silloin se on viihdettä.

Ajattelen niin, että koko ajan täytyy olla matkalla kohti voittamista. Jossakin vaiheessa ollaan pisteessä, jossa kaikki resurssit ja tulokseen vaikuttavat tekijät on otettu käyttöön. Silloin meidän tehtävänämme on tehdä maksimaalista tulosta.

Tuloksen hakeminen on rohkeuslaji, mutta rohkeudesta kieltäydytään yllättävän usein. Siitä on tullut muoti-ilmiö, että “eihän myö tässä, kunhan kiviä potkiskellaan”. Liigassa kuitenkin puolet joukkueista voi oikeasti yrittää tavoitella mestaruutta. Siinä ei ole mielestäni mitään pahaa, päinvastoin, se on hienoa! Tavoitteiden korkealle asettamisesta on kuitenkin tullut mörkö, koska naurun alaiseksi joutumista pelätään. Ääneen tavoitteensa asettavia sanotaan leijujiksi.

Totuus on se, että vain he, jotka asettavat korkeita tavoitteita, saavuttavat ne. Mestaruuksia ei voiteta vahingossa. Se on erittäin harvinaista.

Ojennan blogivuoron Juhani Tammiselle koko kansaa ja itseäni henkilökohtaisesti kiinnostavalla kysymyksen myötä: Milloin viimeksi Tamminen jäi kiekkohommissa sanattomaksi?

Risto Dufva