Pidetään pronssipelistä kiinni

Julkaistu 22.5.2012

Risto Dufva kysyi edellisessä blogissa Hannu Aravirralta, miten Leijonat selvisi kotikisojen ryöpytyksestä.

Suomalainen mediahan seuraa kisoja, olivat ne sitten vaikka Timbuktussa. Siellä on tietyt rutiinit kisojen aikana: treenien ja pelien jälkeiset haastattelut, henkilökuvat jne. Pojat kuitenkin suoriutuivat hommastaan kiitettävästi. Myös media ymmärsi urheilun arvon: joukkue tarvitsee rauhan.

Päävalmentaja saa määrällisesti sekä tietenkin tuloksellisesti kovimmat mediapaineet. Voin kuvitella, että myös Mikko Koivu oli kapteenina aika kovilla kaikkien haastattelujen keskellä. Mikko vaatii itseltään ja ympäristöltään todella paljon. Ajoittainen turhautuminen jäällä kertoi siitä, että hommat eivät sujuneet niin kuin olisi pitänyt. Hän olisi halunnut vielä parempaa.

Puolivälierä on vuodesta toiseen iso vedenjakaja. Se voitettiin hienolla tavalla. USA-rökäletappion jälkipyykistä selviytyminen onnistui ihan nappiin. Leijonat ehdottomasti ansaitsi paikkansa neljän joukossa. Välierä ja etenkin pronssiottelu jättivät kuitenkin turnauksesta huonon maun. Pronssiottelun lopputuloksella on hirveä ero. Toinen joukkue poseeraa riemuiten joukkuekuvassa, kun toiset luikkivat yksitellen päät painuksissa pois jäältä.

Päätöserän maalipaikat menivät Suomelle, miettikää nyt, 22-1! Siinä mielessä lopputulos oli kohtuuton, vaikka vanhan sanonnan mukaan tulosta on kunnioitettava. Se vain kuvaa maalinteon ongelmaa, joka meitä on vaivannut jo vuosikymmenet. Se ei vain ole meillä äidinmaidossa. Positiivista on se, että meidän pelin rakenne tuottaa maalipaikkoja.

Minun aikanani voitettiin Naganossa ja Pietarissa pronssia. Ne mitalit muistan edelleenkin! Vieläkin nousee karvat pystyyn, kun ajattelee niitä. En muista Göteborgin neljättä sijaa ollenkaan. Se oli pelillisesti parempi turnaus kuin vaikkapa Pietarissa. Mutta kun jäätiin neljänneksi, jäätiin neljänneksi. Se ei ole mitään.

Mitali on mukana koko loppuelämän.

Pidetään pronssipelistä kiinni MM-kisoissa. Kyllä se näyttää maistuvan voittajille niin hyvin ja olevan häviäjille niin katkera. Merkitystä sillä on.

Haluan vielä toivottaa kaikkien blogistien puolesta hyvää kesää kaikille blogin lukijoille ja kiekon ystäville. On ollut mukava kauden aikana painia muiden asiantuntijoiden antamien kiekkoaiheiden parissa ja saada heiltä näkemyksiä asioista.  Palataan asiaan taas ensi kaudella!

- Ara

 

 

Tallennettu kategorioihin CANAL+, Jääkiekko, Leijonat, MM-kisat | Jätä kommentti

MM-turnauksen yllättäjäjoukkueet

Julkaistu 16.5.2012

Hockey Knights -blogin kirjoitusvuorossa on tällä kertaa Risto Dufva.

Doug Shedden esitti minulle edellisessä blogikirjoituksessaan kysymyksen siitä, mikä joukkue on yllättänyt minut ja mikä maista pelaa MM-kisoissa eri systeemillä kuin muut?

Pystyn arvioimaan parhaiten Helsingin lohkon joukkueita, koska niitä olen seurannut tiiviimmin. Toisessa lohkossa Norjan tulokset ovat olleet iloista seurattavaa.

Helsingin lohkosta suurin positiivinen yllätys on ollut USA ja silloin minulla on tietenkin mielessäni Suomi-ottelu. USA oli siinä ottelussa loistavan sitoutunut joukkue, joka toteutti siihen otteluun heidän pelisuunnitelmaansa aika ihailtavasti. USA pelasi tietenkin Suomi-ottelussa kovalla panoksella, joten heillä oli korkea motivaatio pärjätä hyvin.

Negatiivisessa mielessä olen ollut vähän pettynyt Kanadan peliin, mutta pitää muistaa, että heidän suurin voimansa tulee esille pudotuspelivaiheessa. Heidän pelillinen tuloksentekokuntonsa on heitellyt, enkä oikein ymmärrä, että maailmanmestaruuskilpailuissa joudutaan sellaiseen tilanteeseen, että tulee otsikoita kentän ulkopuolisista asioista, kuten ensimmäisellä viikolla tuli.

Suomi pelaa ihan eri systeemillä kuin muut. Suomi on pitänyt tiukasti kiinni omasta systeemistään, mikä on a) ymmärrettävää, koska peli tuotti viime vuonna maailmanmestaruuden ja b) aika tyylikästä sitoutumista vaikeuksista huolimatta.

Ei kannata kiistellä siitä, onko jokin systeemi parempi kuin toinen. Tärkeää on, että peli on joukkueen sisäisesti tunnistettavissa, jolloin se on myös ulkoisesti tunnistettavissa. Aikamoista manööverivalikoimaa olemme nähneet Suomen kiekollista peliä vastaan. Eri vastustajat ovat tarjoilleet eri vastatoimia, USA on pelannut yhdellä tavalla ja toisessa ääripäässä olivat alun Slovakia- ja Ranska-ottelut.

Leikkimielisesti sanottuna suurin yllätykseni turnauksen aikana on ollut se, ettei F1-auto sammunut kertaakaan Tomi Tuomiselta, kun kävimme eilen Malmin lentokentällä Mika Salon opastuksella kokeilemassa.

Heittäisin seuraavaksi Hannu Aravirralle kisojen jälkeen kysymyksen siitä, kuinka me kestimme hänen mielestään tämän kotikisojen tivolin?

Tallennettu kategorioihin MM-kisat | Jätä kommentti

Pelaajien on tutustuttava toisiinsa

Julkaistu 12.5.2012

Edellisessä blogissa Kari Jalonen halusi tietää Doug Sheddenin kannan siihen, kuinka pohjois-amerikkalaiset joukkueet valmistautuvat MM-kisoihin eri tavalla kuin esimerkiksi Suomi ja kuinka joukkueet ovat suorituneet turnauksen alun otteluissaan.

MM-kisoissa Suomi käy hyvänä esimerkkinä joukkueesta, jossa pelaajilla on vahvat roolinsa. Valmentaja Jukka Jalonen on tehnyt koko vuoden valmisteluja ja pelaajavalintoja. Hän rakentaa joukkueensa miten hän haluaa. Jalonen voi kutsua joukkueeseen Mika Pyörälän, Leo Komarov ja Antti Pihlströmin kaltaisia roolipelaajia.

Pohjois-amerikkalaisella joukkueella ei ole tätä mahdollisuutta. Esimerkiksi Kanadan joukkue on rakennettu omien joukkueidensa parhaista pelaajista. He eivät välttämättä ole roolipelaajia. Lisäksi pelaajavalinnat tapahtuvat hyvin nopeasti. Jopa valmentaja Brent Sutter vapautui Calgarystä samana päivänä, kun hänet palkattiin Kanadan joukkueeseen -- ja sen jälkeen täytyisi saada joukkue kokoon.
Kuten vanha sanonta kuuluu: joukkue voi näyttää paperilla hyvältä, mutta otteluita ei voiteta paperilla. Työ täytyy tehdä jäällä. Pelin saaminen toimimaan voi viedä aikaa. Pelaajien on tutustuttava toisiinsa.

Itse haluaisin pelaajieni käyvän ulkona ja nauttivan hieman Helsingistä. Ei minua haittaisi se, jos pelaajat käyvät parilla oluella ja tutustuvat toisiinsa. Se on osa sitä, kuinka joukkue kasvaa. En tosin tahtoisi heidän olevan ulkona neljään-viiteen aamulla, jos seuraavana päivänä on ottelu.

Jos pari kaveria käy oluella, ketä se kiinnostaa? Mielestäni otsikot paisuvat liikaa. He ovat juuri pelanneet 82 ottelun rankan runkosarjan ja heidät on nyt pyydetty 10 000 kilometrin päähän pelaamaan maansa puolesta. Sen on pakko olla nautinnollinen kokemus. Eivät he voi olla hotellihuoneessa vuorokauden ympäri. Heidät pitää päästä ulos tuulettumaan. Tosipaikan tullen he ovat aina valmiita.

Kanadalaisilta haluaisin myös nähdä enemmän tunnetta pelissä. Kun joukkue pelasi Ranskaa vastaan ja voitti 7-2, pelaajat olivat vähän kuin häpeissään tehdessään maaleja -- kunnon tuuletuksia ei näkynyt. Tunteet tulevat varmasti esille, kun turnaus etenee.

Kanada ja USA ovat molemmat hyviä ja voittavia joukkueita. Ne eivät välttämättä ole olleet turnauksen parhaat joukkueet. Heidän pelinsä varmasti paranee turnauksen edetessä, kun he pääsevät pelaamaan enemmän joukkueina.

Seuraavaksi heittäisin blogipallon Risto Dufvalle. Haluaisin tietää, mikä joukkue on yllättänyt sinut, ja mikä maista mielestäsi pelaa eri systeemillä kuin muut?

Doug Shedden

Tallennettu kategorioihin Leijonat, MM-kisat, NHL | 3 kommenttia

Suomella ei mitään hätää erikoistilanteissa

Julkaistu 3.5.2012

Edellisessä blogissa Jarmo Kekäläinen kysyi Kari Jaloselta hänen näkemystään erikoistilannepelin tärkeyteen Suomen MM-menestyksessä. Lisäksi hän pyysi Jalosta pohtimaan, mistä Suomelle löytyy toimivat kombinaatiot ja vahvuudet sekä ali- että ylivoimaan.

Kun jääkiekkojoukkue haluaa menestyä, on minusta selvä homma, että erikoistilannepelin pitää olla kunnossa. Menestystä ei tule ainoastaan hyvällä 5 vastaan 5 -pelillä, oli sarja mikä tahansa. Olen itse ollut MM-kisoissa kuusi kertaa ja sen jälkeen useasti seuraamassa. Olen nähnyt, että harjoittelun painopiste on tuntuman hakemisessa ja nimenomaan erikoistilannepelin ympärillä. Nytkin kun harjoituksia on seurannut, niin joukkueet pyörittävät siellä ylivoimaa ja alivoimaa. Painopiste on siinä, että haetaan konmbinaatioita ja se näyttelee isoa roolia turnauksessa kuten aina ennenkin.

Olen saanut itse olla mukana aika monissa toimivissa ylivoimissa. Kaikki lähtee liikeelle pelaajien yhteistyöstä ja sopimisista. Itse asiassa minun peliaikoinani valmentajat eivät ylivoimapeliin puuttuneet, vaan annettiin harjoittelumahdollisuuksia ja kaikki oli meidän keskinäisten sopimusten välisiä asioita. Tähän päivään kun katsoo, niin erityisesti puolustajan merkitys on muuttunut ylivoimapelissä. Suomellakin on selvästi ylivoimaparit Anssi Salmela-Janne Niskala ja Mikko Mäenpää-Juuso Hietanen, sekä av-parit Lasse Kukkonen-Topi Jaakola ja Ossi Väänänen-Joonas Järvinen. Leijonilla on todella hyvät miehet viivassa, ja kiekko löytää varmasti kolmeen metriin ja aina maalille asti. Nyt on vain tärkeää, että hyökkäys ja puolustus löytävät yhteisen sävelen. Toimiva ylivoima tulee nykyään siitä, että pakit toimittavat kiekkoa maalille ja saavat sen sieltä viivalta tulemaan läpi. Siihen päälle kun tulee hyökkääjien maskipeli, reboundeille meneminen ja irtokiekoista taisteleminen, syntyy toimiva ylivoima.

Mun kokemus tältä kaudelta on se, että jos meillä Torpedossa ylivoimapeli ei toiminut, se johtui siitä, että pakit eivät saaneet kiekkoa maalille. Se on nykypäivää ja onneksi Leijonissa on hyvät yv-pelurit, eikä se ole ongelmana. Ennenhän haettiin nimenomaan kovaa lämäriä, mutta nykyään ennemminkin nopeaa rannelaukausta ja ennen kaikkea sitä väliä, mistä kiekko pääsee läpi. Monesti puhutaan, että ylivoima menee käsi kädessä 5-5-pelin kanssa, mutta minun mielestäni se kulkee enemmän yhdessä valmistautumisen kanssa. Silloin kun joukkue on hyvin valmis ja löytyy kiiluva silmä sekä nälkäinen mieli, toimii yv:kin. Alivoima kyllä tietää aina, että pitää taistella. Ylivoimapelaajien on vastattava siihen ja tapeltava jokaisesta irtokiekosta.

Suomella on selkeät kombinaatiot niin, että Mikko Koivun viisikko johtaa ylivoimaa ja Jarkko Immosen porukka on toinen vastuunkantaja. Se on selvästi Jukan sapluuna, että niillä mennään. Lisäksi tukena on vielä Niko Kapasen ketju, jota voi tarvittaessa heittää jäälle. EHT:lla Suomen ylivoima jäi heikoksi koko kautta ajatellen. Parasta se oli kuitenkin viime viikonlopun turnauksessa. Koivun Mikon tulemisen mukaan huomasi, sillä ykkösviisikko teki kaikki kolme ylivoimamaalia. Ylivoima tarvitsee kokemukseni mukaan ykkösmiehen, joka johtaa koko orkesteria. Vaikka Mikko ei ihan iskussa vielä ollutkaan, niin heti näki, että yv alkoi heti pyöriä ja Mikko pani vauhtia ja rytmiä koko joukkoon. Kun meillä on Mikko ja Jarkko senttereinä, niin ylivoima on Suomella siinä kunnossa, että en usko siitä tulevan minkäänlaisia ongelmia.

Alivoimat ovat muuttuneet minun peliajoista aivan totaalisesti. Nykyään nelikot pelaavat todella aggressiivisesti ja suurin muutos on nimenomaan hyökkääjissä, jotka taistelevat ja peittävät kaiken minkä eteen vain ehtivät. Ylivoimille on tullut ihan viime vuosinakin pirusti haastetta lisää. Alivoimat katsotaan nykyään todella tarkasti videoiden kautta. Sieltä katsotaan vastustajan vaarallisimmat laukaisukulmat pois, ja koska vetoja joka tapauksessa tulee, niitä annetaan pienemmistä kulmista.

Alivoima on videomiesten ja ahkerien valmentajien hommaa. Tällä kaudella tein itse niin, että katsoimme kylmästi vastustajan kahden viimeisen pelin ylivoimat ja siihen tehtiin sitten koordinaatit. Tiesimme, missä vaarallisimmat miehet ovat ja mistä vetoja haettiin. Sillä saimme hyvää tulosta. Av-palavereissa pitää olla myös maalivahti mukana, koska hänen pitää tietää, missä ne parhaat miehet ovat. Nykytekniikka helpottaa paljon. Siihen kun lisätään intuitio- ja taistelupeli, on siinä aika kova sapluuna. Työtä alivoiman eteen tehdään paljon.

Suomella on alivoimallakin todella hyviä pelaajia, se on joukkuepeliä, eikä kukaan voi puolustaa yksin. Turnauksen alussa ylivoimalla on paikka onnistua, kun kaikki joukkueet eivät välttämättä ole scouttausta toisista niin hyvin tehnyt. Yv:n pitäisi lähteä heti toimimaan, koska sillä voi saada heti voittoja. Toisaalta, jos se ei rullaa, aletaan jäällä puristaa mailaa ja se vaikeutuu entisestään.

I´d like to pass the torch to Doug Shedden. Doug, North American teams prepare for the World Championship Tournament very differently than for example Team Finland. Could you evaluate the way Team Canada and Team USA prepare for the tournament and how they come to Europe as a team. Also, how do you think each team has succeeded in preparation after seeing first few games in the tournament.

Tallennettu kategorioihin Leijonat, MM-kisat | 3 kommenttia

Näillä avuin Suomi menee mitaleille

Julkaistu 26.4.2012

Hockey Knights -blogin edellinen kynäilijä Hannu Aravirta pyysi Jarmo Kekäläistä selvittämään suurimmat tekijät, joilla Suomi menee mitaleille ja peräti kultaan asti.

Sanoisin tähän kolme tekijää, jotka ratkaisevat. Ensimmäisenä on maalivahtipeli, toisena koko joukkueen sitoutuminen pelitapaan ja uhrautuminen Leijona-logon eteen. Kolmas tärkeä asia on rohkea kiekollinen peli, vaikka Suomella ei ehkä kiekollisesti niitä isoimpia tähtiä joukkueessa olekaan.

Suomen maalivahtipeli on taas sitä tasoa, että se kestää vertailun kenen kanssa tahansa. Peli on periaatteessa aika selvä; Kari Lehtonen ja Petri Vehanen ovat ykkönen ja kakkonen ja sitten mukaan tulee joku kolmas ottamaan hyvän elämänkokemuksen. Näkisin paletin niin, että Lehtonen on ykkönen niin kauan kuin sen ansaitsee, mutta jos hän ei jostain syystä sitä peliesityksillään ansaitse, on toisena vaihtoehtona mies, joka torjui vuosi sitten Suomelle maailmanmestaruuden.

Vaikka päävastuu on Lehtosella, nämä kaksi voivat jakaa alussa pelivastuuta. Jos voimasuhteet muuttuvat, voi asetelmaa perustellusti myös muuttaa; tietyllä tavalla on siis olemassa ykkösvahti, mutta paikka pitää silti ansaita peli peliltä.

Sitoutuminen pelitapaan tarkoittaa sitä, että kukaan ei lähde sooloilemaan, vaan kaikki tekevät kurinalaisesti töitä kiekottomana ja kiekollisena ja sitoutuvat joukkueen pelitapaan, oli siitä mitä mieltä tahansa. Viisikkopeli kiekottomana ja kiekollisena on ollut Suomen vahvuuksia aina kun menestystä on tullut, ja se oli viime keväänäkin suurin vahvuus. Kaikki roolit olivat selkeät ja kaikki olivat sitoutuneita omaan rooliinsa. Leijonien pitää uhrautua paidassa olevan Leijona-logon eteen, mennä kiekon eteen ja taistella ensimmäisenä jokaiseen irtokiekkoon. Kroppa pitää laittaa joka vaihdossa likoon ja taistella leijonan lailla, uhrautua joukkueen eteen. Uhrautumista on myös se että on valmis pistämään egonsa narikkaan ja kantamaan leijonapaitaa ylpeänä vähän pienemmässäkin roolissa kuin mihin on tottunut seurajoukkueessa…

Suomen pelaajat oppivat viime vuonna sitä, mitä voittaminen vaatii, joten siitä on hyötyä. Täytyy kuitenkin muistaa, että muillakin on miehiä, jotka osaavat menestyä ja ovat tottuneet voittamaan. Suomenkin pelaajat ovat koko vuoden pelanneet erillään ja nyt taas palaavat yhteen, joten ei viime kevään voitosta sinänsä ole merkittävää hyötyä.

Vaikka Suomea ei pysty nimilistalla vertaamaan aivan kärkitason kiekollisiin osaajiin, pitäisi meikäläisten pystyä pelaamaan omaa peliä. Pitää osata luottaa omaan pelitapaan ja pitää kiekkoa rohkeasti, pelata sitä ”Meidän Peliä, josta niin paljon puhutaan.Tärkeintä sen lisäksi on rohkeus, rohkeus olla pelkäämättä virheitä.

Kiekollisen pelin johtohahmot löytyvät samalta osastolta kuin viime vuonna, Mikko Koivu tietysti kärkimiehenä ja Mikael Granlundin kentällinen myös vahvasti. Viime vuonna nähtiin, että siinä vaiheessa kun pelejä ratkotaan, ratkaisijoita löytyy laajalta rintamalta. Heitä löytyi aina neljännestä ketjusta asti ja he tekivät maaleja myös finaalissa.

Tänä vuonna lisän kiekolliseen osaamiseen tuo Valtteri Filppula, jolla on huippukausi alla ja itseluottamus on ollut koko vuoden korkealla tasolla. Hän on todella tärkeä jätkä kiekollisessa pelissä. Todennäköisesti Filppula menee Koivun rinnalle, kaverit ovat molemmat todella älykkäitä ja tunnollisia kahden suunnan pelaajia. Kumpikaan ei ehkä ole niinkään maalintekijä, eli siihen rinnalle on saatava suoraviivainen laituri, joka pystyy ampumaan ja menemään maalin eteen irtokiekoille.

Seuraavaksi haluaisin kysyä Kari Jaloselta näkemystä siihen, että kuinka tärkeässä osassa hän näkee Suomen joukkueen erikoistilannepelaamisen kisojen aikana? Ja ennen kaikkea, mistä löytyvät ne vahvuudet ja kombinaatiot ylivoimaan ja alivoimaan.

Tallennettu kategorioihin Hockey Night, Jääkiekko, Leijonat | 2 kommenttia

Sosiaalinen media tuo lisäpaineen kotikisoihin

Julkaistu 19.4.2012

Risto Dufva siirsi blogivuoron Hannu Aravirralle kysymällä, mitkä ovat kotikisojen haasteet niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin.

Haasteet kaukalossahan ovat ihan samat kuin aina muutenkin. Odotukset maajoukkuetta kohtaan ovat aina kovat. Kaukalon ulkopuolella tulee sitten taas uusia haasteita verrattuna ulkomailla pelattaviin kisoihin. Viimeksi vuonna 1986 kotijoukkue on voittanut kisat ja sen jälkeen lähes 30 vuoden aikana on ollut aika laadukkaita yrittäjiä.

Olen itse ollut kahdet kotikisat mukana joukkueen johdossa ja kokenut sen niin, ettei median kanssa toimiminen ole ollut mikään ongelma. Se elää omaa elämäänsä eikä joukkue saa juuttua siihen millään tavalla kiinni. Media kirjoittelee asioista ja luo odotuksia ja paineita myös ulkomailla pelattaessa. Yhteistyökumppanit voivat toki lisääntyä kotikisoissa, mutta se on sovitettavissa. Liitto ymmärtää hyvin sen, että urheilu edellä mennään.

Tähtipelaajien paineet ovat uskomattoman kovat varsinkin kotikisoissa. Pienellä kysymysmerkillä voisin heittää, että onko tämä osasyynä esimerkiksi tänä vuonna Teemu Selänteen ja Saku Koivun poisjäänneille? Rivipelaajat menevät mukana ja pitävät kotikisoja hienona asiana, mutta ne keiltä odotetaan sitä huipputulosta, ovat erittäin kovissa paineissa. Teemu ja Saku muistavat, mitä ne olivat vuoden 2003 kisoissa. Jos et ole ihan huippukunnossa etkä pysty vastaamaan niihin aivan huipulla oleviin odotuksiin, niin kyllä pelaajat ymmärtävät sen. Sakulla oli tällä kertaa tietysti sopimustekniset jutut siinä mukana.

Minun mielestäni kaikista isoin paine on kuitenkin maalivahdilla. Olen verrannut sitä niin, että kotikisojen mitalipelit ovat paineiltaan kuin paras seitsemästä -sarjan seitsemäs peli NHL:ssä – ja vielä moninkertaisesti. Silloin pelataan koko kansakunnalle. He ovat tietenkin huippu-urheilijoita ja tottuneet käsittelemään paineita. He ehkä elävätkin ja saavat voimaa niistä. Joissakin tilanteessa paineet voivat luhistaakin pelaajan.

Joukkueessa on paljon pelaajia pääkaupunkiseudulta ja se voi olla sekä mahdollisuus että ongelma. Riippuu siitä, että miten ne onnistutaan käsittelemään. Se auttaa, että pääset välillä irti kaikesta ja käymään kotona. Kuka sen pystyy sanomaan, että rikkooko se sitten joukkueen ryhmädynamiikkaa ja koheesiota? Mielestäni tärkeintä on, että asioista puhutaan oikeilla nimillä, käsitellään asiaa joukkueena ja puhkaistaan epätietoisuuden kuplat rehellisellä kahden suunnan viestinnällä.

Maailmanmestaruuden puolustamisen lisäksi tänä vuonna oman mausteensa edellisiin kotikisoihin verrattuna tuo sosiaalinen media.  Sen kanssa eläminen on ihan uusi juttu. Siellä käydään kovaa keskustelua esimerkiksi yksittäisen pelaajan yksittäisestä mokasta. Tällaiset pitäisi pystyä sulkemaan mahdollisimman hyvin pois kisojen aikana ja elää vain sille urheilusuoritukselle. Nämä veijarit ovat tottuneita räpläämään niitä joka päivä, mutta onnistuuko sen uteliaisuuden sulkemaan pois kisojen ajaksi? Kypsä huippu-urheilija tekee niin. Hän tietää, että ainoa merkittävä asia on oma urheilusuoritus ja päivittäinen tekeminen joukkueen kanssa. Sosiaalinen media ei ratkaise ottelun lopputulosta, mutta se voi vaikeuttaa pelaajan keskittymistä.

Itselleni vuoden 2003 MM-kisat ja Ruotsi-peli kertovat sen, miten paljon huomion määrä kasvaa. Onhan Suomi hävinnyt puolivälieriä ennen sitä ja sen jälkeenkin maalilla, mutta mikään ei ole noussut tuollaiseen julkisuusarvoon ja jatkokäsittelyyn.  Se kertoo konkreettisesti kotikisojen omaleimaisuuden ja valtavan huomion määrän.

Seuraavaksi kysyisin Jarmo Kekäläiseltä, että mitkä ovat ne suurimmat tekijät, joilla Suomi menee mitaleille tai peräti kultaan asti?

Hannu Aravirta

Tallennettu kategorioihin CANAL+, Hockey Night, Jääkiekko, Leijonat, MM-kisat | 3 kommenttia

Leijonat stressaavimmassa vaiheessa

Julkaistu 12.4.2012

Juhani Tamminen lähetti omassa blogi-vuorossaan täsmäkysymyksiä Risto Dufvalle. Tami halusi tietää mitä Dufva ajattelee seuraavista asioista juuri nyt:

1. Sami Vatanen

Siinähän on tietysti monta tasoa, ensimmäisenä Vatasen tilanne kertoo yleisesti urheilun haasteista. Aina pitäisi pystyä sillä tekemisen hetkellä ymmärtämään se jutun ainutkertaisuus, koska myös hyville ja lahjakkaille urheilijoille voi käydä heikosti. Samilla on nyt toinen kausi peräkkäin, kun ei voi olla mukana siinä vaiheessa, kun joukkue voisi jotain saavuttaa. Kyllä se opettaa urheilun nurjan puolen heti alkumetreillä. Molemmat vammat ovat vielä olleet sellaisia, että pelaaja kaatuu päälle, eikä vammalle itse voi mitään.

Samin kohdallahan voi tulevaisuudessa tapahtua mitä vaan. Minulla ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten paha vamma on, mutta on harmi, että poika ei ole pystynyt harjoittelemaan ehjiä kesiä oikeastaan ollenkaan. Loukkaantumiset ovat häirinneet nyt parina vuonna ja sitä ennen oli NHL-varaus ja siihen liittyen juostiin pari kesää Pohjois-Amerikassa.

Samin pitää olla huolellinen nyt fyysisten ominaisuuksien kehittämisen kanssa. Kysymys ei ole enää siitä, että osaako pelata ja kestääkö pää, vaan nyt on tullut monta kesää, kun fyysinen harjoittelu on jäänyt ohueksi. Rakennusvaihe on kärsinyt.

2. Leijonat 2012

Joukkueen muodostamisprosessi on ehkä siinä haastavimmassa vaiheessa. Nyt on valitsijoilla, viime kädessä päävalmentaja Jukka Jalosella, eniten kortteja niin auki kuin kiinnikin; joka päivä voi tapahtua jotain. Kaikissa maissa pelataan ratkaisupelejä ja suunnitelmia on niin Suomen, Venäjän kuin NHL:n suhteen, että keitä sieltä on vielä tulossa.

Nyt on olemassa rakennelmia tulevasta joukkueesta, mutta joka päivä tulee viestiä johonkin suuntaan. Tulee siis kovasti informaatiota siitä, mikä joukkue voisi olla kisoissa. Pelejä lukuun ottamatta tämä on stressaavin vaihe. Sitä se on myös pelaajille, koska he antavat näyttöjä, ketkä siinä lopullisessa joukkueessa sitten ovat mukana.

Nytkin pelaajat pelaavat voitosta; hyvin pelaamalla voi antaa toivottuja näyttöjä ja viedä joukkuetta lähemmäs voittoa. Kaikki teot, jotka pelaaja tekee, pitää olla joukkuepelin alttarilla arvioitavissa. Vielä ei ole rauha laskeutunut joukkueen ympärille. Kisarauha tulee, kun joukkue nimetään, ja kaikki tietävät, millä lähdetään menestystä tavoittelemaan.

3. Kommentaattorin raskas klubitakki

Tässä olen tätä kommentointia EHT:lla harjoitellut ja sitä saa harjoitella vieläkin. MM-kisat on hieman toisenlainen projekti, koska se on niin laaja se skaala, miten se tuotetaan. Niin paljon on kommentointipuolella äijää tulessa ja koko koostumus on paljon monisäikeisempi kuin vaikkapa EHT:lla.

MM-kisoissa on isompi kattaus ja takki ei paina kyllä tällä hetkellä yhtään. Enemmänkin odottelen valtaisalla mielenkiinnolla, että miten se näin suuri tuotanto oikein toimii. Meillä se varmaankin jopa helpottuu, kun yksittäisen kommentaattorin osuus tuotannossa on pienempi. Odotan myös mielenkiinnolla, että saammeko keskenämme sellaista debattia lähetysten aikana ja myös niiden välissä aikaiseksi. Sinänsä TV-työssä rytmittäminen on avainasia. TV on aika säväkkä väline, ja siinä on oppimista, kun asioita pitää yksinkertaistaa.

4. Lukon orastava mestaruus 2013. (Tami muistuttaa, että edellinen mestaruus on tullut Kanaalin rannalle vuonna 1963.)

Se on viisikymmentä vuotta. Ei se orastava mestaruus ole kuin aivan pikkuisen orastava vielä. Raumalla on pitkään tehty hyvin töitä, muuten ei tuolla tasolla olisi kiekkoa pystytty pelaamaan. Viisauden siemen on kuitenkin siinä, että organisaatio on nyt sitä mieltä, että uusien ihmisten kautta tekemistä päivitetään hieman erilaiseksi.

Nyt on taas se herkullisin tilanne, kun ollaan uuden alussa. Siellä on erittäin paljon sellaista huippuluokan ydinosaamista, ja kun sinne ohjautuu uusia ihmisiä ja erilaista osaamista, niin siitä syntyy väkisinkin erilainen sekoitus, kuin aiemmin on ollut. Näiden juttujen hienoin vaihe on tämä liikkeellelähtö ja ensimmäisten askelten ottaminen.

Kun Tami puhui mestaruudesta, niin se on selvä, että kaikki tähtää siihen, että jollain aikavälillä se mestaruus tulee. Jokainen joukkue tähtää siihen, että mestaruuden voittaa, mutta yleensähän ne ovat pidemmän prosessin juttuja. Heti me tietysti yritetään päästä niin maksimaaliseen tulokseen, kuin mahdollista. Vielä pelaajat ovat lomilla ja prosessi on tosi alussa, eihän tässä vielä edes saa tehdä mitään. Joukkuetta tietenkin rakennetaan ja toivutaan menneestä kaudesta. Kyllä se siitä seuraavakin kausi lähtee liikkeelle.

Seuraavaksi haluan kysyä useampia kotikisoja, niin nuorissa kuin aikuisissakin, johtaneelta Hannu Aravirralta, että mitkä ovat kotikisojen haasteet, niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin.

Tallennettu kategorioihin Jääkiekko, Leijonat, MM-kisat | Jätä kommentti

Suomi hoitaa tärkeimmän parhaiten

Julkaistu 5.4.2012

Doug Shedden lähetti viestikapulan Juhani Tammiselle ja pyysi ennakkoarviota MM-kisojen mitalikolmikon suhteen.

Meillä Hockey Nightin tiimissä ei pelätä joten rohkea ennustukseni jo tässä pelin vaiheessa:
1. Suomi
2.Ruotsi
3.Venäjä

Tässä perustelut:
Suomi osaa sen tärkeimmän, eli valmistautumisen. Jukka Jalonen ja hänen staffinsa osaavat MM-virityksen, joka on taiteenlaji vailla vertaa. Useamman joukkueen MM-kisoihin virittäneenä tiedän mistä puhun. Nykyinen viritys tarkoittaa sitä, että ainoastaan Suomi ja Ruotsi ovat siinä tilanteessa, jossa istuva päävalmentaja saa maksimaaliset resurssit käyttöönsä. Resurssit ovat seuraavat:
1.Talous
2.Aika
3.Motivaatio
4.Ulkoinen tuki

Aloitan taloudesta.
Meillä Suomessa on kautta historian panostettu valmistautumiseen poikkeuksellisen paljon ja sitä kautta meillä on vailla vertaa olevat voimat käytössä edellyttäen, että istuva päävalmentaja osaa vetää oikeista naruista. Meillä on eniten leiripäiviä, alkaen edellisestä kesästä aina pelaajille maksettaviin suoritusbonuksiin asti. Tämän perustan olemme me vanhat Leijonat laittaneet kuntoon jo 1970-luvulla. Perustimmehan jo 1973 pelaajayhdistyksen, jonka perimmäinen tarkoitus jo silloin oli tehdä Leijonista se näyteikkuna, jonka avulla suomalainen huippukiekko sai sen arvostuksen, jonka maailman huipulle nouseminen pienessä maassa edellyttää. Nyt tänään A.D. 2012 ei todellakaan pätki resursseista, Jukka Jalosella on ylivertaiset resurssit hallussan verrataan mihin tahansa vastustajaan tulevissa kisoissa!

Tämä on fakta nro. yksi, joka useissa keskusteluissa unohtuu, johtuen siitä, että harvalla meidän ns. ”asiantuntijalla” on minimaalinen tieto niistä resursseista joilla vastustajiemme päävalmentajat omia joukkueitaan valmistavat. Vuodet Sveitsin (1991-1992) ja Ranskan päävalmentajina (1994-1996) opettivat konkreettisesti.

2. Aikaresurssi
Tässäkin historia auttaa. Meillä on em. syistä jo kautta historian ymmärretty yhteistyön merkitys, kun omia pelikalentereitamme on rukattu kuntoon, oli kyse sitten SM-liigasta tai kansainvälisestä pelikalenterista. Muualla näistä asioista painitaan vielä tänä päivänä verisesti ja häviäjänä siinä leikissä on aina istuva päävalmentaja. Jos ette usko, kysykää asiaa muiden huippumaiden coacheilta kun kisoihin tulevat. Tälläkin alueella meillä on KILPAILUETU puolellamme.

3. Motivaatiolla tarkoitan sitä, että meillä 99%:n varmuudella kaikki huippupelaajat ovat mukana, jos kutsu käy ja terveys sen sallii. Etu on merkittävä, jos valmennusjohtomme sen vaan haluavat ja osaavat käyttää. Epäilijät, kysykää kilpailijoiden päävalmentajilta, tarvittaessa annan tulkkausapua kuudella kielellä!

4. Kisat ovat kansanjuhla vailla vertaa ja rakkaat Leijonamme ovat taatusti koko toukokuun kansakunnan kaapin päällä. On käsittämätöntä ympärillä vellova keskustelu, jota odotettavissa olevista ”häiriötekijöistä” käydään. Pelaajat ja valmentajat ovat suoritusbisneksen ammattilaisia, joiden pitää osata hurmioitua maksavien asiakkaiden tuomasta motivaatiolisästä -- muuten ovat väärässä paikassa väärään aikaan! Bonuksena tulee erotuomaritoiminta, jossa vuorenvarmasti vedetään ns. kotiinpäin, kun puhutaan kuuluisista marginaalijäähyistä. Pienistä eroista koostuu lopputulos ja tässä on taas pari lisätekijää, jotka satavat Leijonien laariin.

Tässä hengessä itse valmistaudun kohti kotikisoja, jotka ovat kohdallani seitsemännet:
Tampere 1965, olin mukana TPS B-juniorina seisomakatsomossa seuraamassa kun Mölli Keinonen vei Roland Stolzin ”kahville ” ja tasoitti pelin Ruotsia vastaan (2-2). Helsinki 1974: Olin mukana Leijonien ykköskentässä ja iskin Vellu Ketolan ja Esa Peltosen hyvistä syötöistä tehot 4+6 kymmenessä kisapelissä.

Helsinki/Tampere 1982: Olin joukkueen kapteeni, kun viimeisessä pelissä raivoisasti haimme voittomaalia Ruotsia vastaan. 3-3-tasapelillä Ruotsi meni mitalipeleihin ja meille jäi 5.sija. Helsinki/Turku/Tampere 1991: Olin Sveitsin valmentajana kun Sveitsi teki ensimmäisen MM-uroteon kaatamalla Tsekkoslovakian kotikaupungissani Turussa 3-1.

Helsinki 1997 olin Ylen ykköskommentaattorina aitiopaikalla seuraamassa Curre Lindströmin Leijonien umpisurkeaa pelaamista ja sen mediamyllerrystä, jota silloin johti Yle ja sen kisastudio. Helsinki 2003: Olin FST:N kommentaattorina suvereenin Kaj Kunnaksen selostaessa. Yhteinen selostuksemme murheellisesta Ruotsi-ottelusta (5-6) muodostui kulttituotteeksi vuoden 2003 FST:n yhteenvedossa.

Helsinki 2012: Tuskin maltan odottaa, että kisat alkavat, olla mukana MTV 3:n ja Canal +:n ykköskentässä on kunnia vailla vertaa. Pysykää rakkaat kiekkoilun ystävät rauhallisena. Kiinnittäkää turvavyönne, täyttäkää jääkaappinne, me olemme valmiit: Let´s play HOCKEY!

Seuraavan kiekon ammun suoraan ex- maalivahti Risto Dufvan räpylään, kysyn Risto: Mitä ajatuksia juuri nyt tässä järjestyksessä:
1. Sami Vatanen
2. Leijonat 2012
3. Kommentaattorin raskas klubitakki
4. Lukon orastava mestaruus 2013. Muistin verestämiseksi kerron sinulle, että edellinen tuli Kanaalin rannalle 1963!!!!

Kiekkoterveisin, Tami

Tallennettu kategorioihin CANAL+, Jääkiekko, Leijonat, MM-kisat | 2 kommenttia

Miten päästä NHL-valmentajaksi?

Julkaistu 7.3.2012

Edellisessä blogissa Kari Jalonen kysyi, kuinka lähellä on se päivä, jolloin Doug Shedden palaa NHL:ään.

Ensin pitäisi miettiä, että kuinka tyytyväinen olet nykyiseen paikkaasi. Kukaan ei lähde Euroopasta suoraan NHL-joukkueen ykkösvalmentajaksi. Pitää aloittaa lähtöruudusta ja siitä puheen ollen hyvä ystäväni Randy Carlyle sai juuri päävalmentajan paikan Torontosta ja toivon kuulevani jossain vaiheessa häneltä, että onko paluu mahdollinen vai ei. Kuka tietää? Minun pitäisi samalla myös itse päättää, että onko se sellainen liike, jonka haluan tehdä. Kyse olisi apuvalmentajan paikasta, mutta siinä olisi aika hyvä tilaisuus työskennellä Toronto Maple Leafsissa.

Suomeen tullessani en tajunnut jääväni Eurooppaan niin moneksi vuodeksi. Myöhemmin olen tajunnut, että lähtö oli elämäni merkittävin päätös. Asuin Helsingissä kolme vuotta ja nyt olen ollut Sveitsissä jo neljä vuotta. Se on ollut mahtavaa perhe-elämälle eikä yhtä hektistä kuin NHL:ssä valmentaminen olisi. Samalla kuitenkin tuntuu, että kotimaassa olevien kontaktien ansiosta on aina mahdollista palata, jos tilanne on oikeanlainen.

Kontaktit ovat erittäin tärkeitä, jos on ollut lajissa mukana yhtä kauan kuin minä. Olen työskennellyt jääkiekon parissa ammattilaisena jo 31 vuotta. Matkalla tapaa paljon ihmisiä. Jotkut onnekkaat saavat kokea sellaista luksusta, että voivat valita itse työpaikkansa. Silloin on menestynyt paremmin kuin se kaveri, joka ottaa epätoivoisesti vastaan minkä tahansa työn.

AHL:stä nouseminen NHL:ään vaatii työskentelyä oikeassa organisaatiossa. Toronto Marliesissa valmentava Dallas Eakins on ollut valmentajana vasta pari vuotta ja media puhuu hänestä jo seuraavana Scotty Bowmanina. Kun sinusta kirjoitetaan tuollaisia juttuja, ihmiset huomaavat ja kiinnittävät tarkemmin huomiota.

Eurooppalaiset valmentajat ovat epäonnisia, koska heille ei juurikaan anneta mahdollisuutta Pohjois-Amerikassa. Minusta se on väärin, koska Euroopassa on paljon hyviä valmentajia. Jukka Jalonen on yksi esimerkki. Bengt-Åke Gustafsson puolestaan voitti Ruotsin valmentajana olympiakultaa ehkä taitavien pelaajien takia, muttei ollut Sveitsiin tullessaan kovimmin työtä tekevä kaveri eikä siten myöskään kovin menestynyt.

En halua sanoa, että Pohjois-Amerikassa ollaan ennakkoluuloisia, koska kyse on tottumuksesta. Siellä on totuttu työskentelemään yhdysvaltalaisten ja kanadalaisten pelaajien kanssa. Jos taas Jarmo Kekäläinen olisi jatkanut St. Louis Bluesin NHL-organisaatiossa ja noussut toimitusjohtajaksi, hän olisi ehkä palkannut johonkin tehtävään suomalaisen valmentajan. Eurooppalaiselle paras tapa on saada työpaikka Jarmon tavoin pelaajatarkkailun johdosta tai esimerkiksi niin, että Wayne Gretzky olisi palkannut Jari Kurrin apuvalmentajakseen Phoenixin aikoinaan. Valitettavasti se ei ole kovin reilu pelikenttä eurooppalaisille. Olen valmentanut sekä Suomessa että Sveitsissä monia fiksuja valmentajia vastaan, jotka eivät vain saa samanlaista tilaisuutta.

Seuraavassa blogissa toivoisin Juhani Tammiselta veikkausta siitä, ketkä ovat mitaleilla toukokuun MM-kisoissa.

Doug Shedden

Tallennettu kategorioihin Jääkiekko, NHL | 2 kommenttia

Bud gotov – ole valmis

Julkaistu 29.2.2012

Hannu Aravirta kysyi edellisessä blogissa Kari Jaloselta, miten pelaajien urheilullisuus, ammattimaisuus ja itsenäisyys poikkeavat Venäjällä SM-liigasta.

Kapanen, Immonen, Kukkonen, Komarov, Aaltonen, Niskala: He olivat valmiita pelaajia, kun tulivat KHL:ään. Laine, Mäenpää, Hietanen, Mäntylä, Osala, Karalahti: He olivat myös valmiita, kun ajoivat tänä vuonna itsensä sisään KHL:ään.

Kaikkien näiden osa-alueiden, urheilullisuuden, ammattimaisuuden ja itsenäisyyden, täytyy olla kunnossa jo silloin, kun haluaa astua KHL:ään. Tässä sarjassa pikkupojat eivät pärjää. On tultava toimeen ja huolehdittava asioistaan itse -- sitä KHL on kovimmillaan. Tähän sarjaan ei voi tulla opettelemaan asioita. Totuus on se, että SM-liigassa ajetaan nuoria pelaajia sarjaan sisään. KHL:ssä sitä ei tehdä.

Suomessa tehdään siinä hyvää työtä, että nuoria pelaajia kasvatetaan itsenäisiksi ammattimaisuuteen. Nykypäivän huippuvalmentajat ovat valmiita kasvattamaan meidän tulevia tähtiämme NHL:ään ja KHL:ään sekä mahdollisesti Sveitsiin ja Ruotsiin.

Kaikki Aran mainitsemat asiat ovat hirveän tärkeitä siinä kasvuprosessissa. Se on osa suomalaisen liigavalmentajan työtä. Vastaavasti KHL:ssä ei ole mahdollisuutta saati aikaa lähteä kasvattamaan nuoria pelaajia. Tämä on siinä mielessä täysin pro-sarja. Ei NHL:ssäkään valmentajien tehtävänä ole kasvattaa pelaajia.

Täällä valmentajat eivät saa kiitosta siitä, että nuori pelaaja ajetaan sisälle. Se kasvatustyö tehdään jossain muualla. Me saamme kiitoksen ainoastaan voitoista. KHL:ssä jokaisella joukkueella pitää olla oma juniorikoulu ja farmijoukkue. Siellä käydään se koulutus ja kasvu ammattilaisuuteen.

SM-liigan ja KHL:n eroissa ei kuitenkaan ole mielestäni mitään ihmeellistä. Suomalaisen kiekkoilun yksi voimavara on juuri junioritoiminta. Tämä vuosi on ollut hyvä osoitus siitä, kun melkein kaikista liigajoukkueista on tullut läpi nuoria pelaajia mm. Barkovin ja nuoremman Granlundin johdolla. Suomessa heitä voi kasvattaa valmiiksi ammattilaisiksi kansainvälisiin peleihin ja jopa Leijona-paitaan saakka. Se on pitkä tie, mutta sitä kautta pääsee NHL:ään tai KHL:ään.

Oman kokemukseni perusteella KHL:ään ei voi tulla opettelemaan edes valmennusta, vaan sapluunien täytyy olla valmiiksi olemassa. Omaan tekemiseen ja ammattitaitoon on luotettava, sillä sitä testataan jatkuvasti. Pelaajien lailla myös valmentajiin pätee paikallinen sanonta bud gotov -- ole valmis.

Jatkan blogisoihtua eteenpäin Doug Sheddenille: How close is the day when Doug Shedden is back in the NHL?

Tallennettu kategorioihin Jääkiekko, KHL, SM-liiga | Jätä kommentti