Oletko ikinä tavannut ihmistä, joka ei pysty muuttamaan valmiiksi tekemäänsä suunnitelmaa? Ei siitäkään huolimatta, että pystyisit perustelemaan hänelle, että asiat voisi tehdä toisin ja jopa paljonkin järkevämmin? Hänelle on olemassa vain ja ainoastaan se vaihtoehto, joka on hänen ohimoihinsa iskostunut! Minä olen tavannut kyseisen kaltaisia henkilöitä aivan riittämiin asti. Henkilöitä, joilta puuttuu uskallus rikkoa kaava, vaikka se ei vahingoittaisi ketään. Henkilöitä, jotka eivät osaa asettua toisen asemaan silläkään hetkellä, kun tällä on hätä! Viimeksi sunnuntaina tapasin tällaisen henkilön, kun matkustimme Szklarska Porebasta takaisin Suomeen. Sillä erotuksella, että hän lopulta ymmärsi ”hätämme”, ja suostui muuttamaan suunnitelmaansa.

Meille oli tilattu minibussi Prahan lentokentälle kuljetusta varten. Bussi saapui ajoissa hotellin läheisyyteen, koska se ei huonoista tieolosuhteista johtuen päässyt hotellille asti. Lastasimme auton, ja matka kenttää kohti alkoi parikymmentä minuuttia suunnitellusta aikataulusta myöhässä, koska jouduimme rahtaamaan laukkumme puolen kilometrin päähän. Alle puolen tunnin ajomatkan jälkeen tiellä oli kolari, traktori ja kaksi henkilöautoa. Tie oli tukossa. Kuski kävi selvittämässä tilannetta ja sanoi, että pitää odottaa poliisin paikalle saapumista, joka saattaa kestää tunnin tai neljä! Lentokoneen lähtöön oli aikaa vajaa neljä tuntia, ja matkaa kentälle jäljellä pari tuntia. Kolari oli sattunut kylän keskellä, joten olisimme todennäköisesti voineet kiertää kolaripaikan joitakin pienempiä katuja pitkin, jos kuski olisi tähän suostunut. Vaan eipä tämä suostunut, koska näitä pieniä katuja olisimme joutuneet ajamaan ylä- ja alamäkeen, ja hänen mukaansa auto ei olisi pysähtynyt ”ennen iltaa” alamäkeen ajettaessa. Yritin ehdottaa, että hän tutkisi navigaattoristaan, josko Prahaan menisi muita teitä kuin se yksi ja ainoa, jolla kolari oli tapahtunut. Ei hänen mukaansa mennyt kuin erittäin pieniä vuoristoteitä, jotka olivat lumen tukkimia sillä hetkellä.

En aivan jaksanut uskoa kuskimme vakuutteluita, vaan lähdin selvittämään asiaa kolaripaikalle kokoontuneelta yleisöltä ja paikallisilta palomiehiltä. Lennoilta myöhästyminen omaan piikkiin ei ole kovinkaan halpaa touhua, eikä muutenkaan huvittanut jäädä yhdeksi ylimääräiseksi yöksi Tshekkiin. Kolaripaikalla huomasin, että olisimme hiihtomiehissäkin raivanneet tien auki alle kahdessa minuutissa, jos meille vain olisi annettu lupa siihen. Kolariautoja ei kuitenkaan saanut siirtää, ennen kuin poliisi on käynyt allekirjoituttamassa asianosaisten kanssa viralliset dokumentit, jotta saadaan syylliset selville. Ei auttanut, vaikka kolaripaikka olisi kuvattu, ja raivattu sen jälkeen tie auki. Hohhoijaa…

Selvittelimme hetken aikaa mahdollisia isompia teitä, joita kuskimme uskaltaisi ajaa. Onneksi yleisössä oli yksi neitokainen joka osasi Lontoon murretta, ja pystyi auttamaan meitä. Selvisi, että 15 kilometrin ketunlenkillä selviäisimme moottoritielle. Enää ei tarvinnut kuin saada kuskimme vakuuttuneeksi, että on olemassa muitakin teitä kuin käyttämämme Via Dolorosa. Sanoimme kuskille, että vaihtoehdot ovat aika vähissä, ja kaivoimme teippirullan esiin repusta. Ai mihin teippiä olisi tarvittu? Kuskin paketoimiseen Timbuktuun lähettämistä varten Tiukan navigaattorin tutkimisen ja parin puhelun jälkeen kuski teki uukkarit, ja matka jatkui. Ja Suomessahan tässä ollaan, aivan aikataulun mukaisesti! Jos kaikki tiet vievätkin Roomaan, niin Prahan kautta ne eivät ainakaan kulje ! Tulipahan taas osoitettua, että periksi ei kannata antaa. Ei ainakaan niin kauan, kun vaihtoehtoja on vielä jäljellä.

Musti

P.S. Szklarska Poreba ei ollut minulle uusi kilpailupaikka. Olen hiihtänyt siellä nuorten MM-kisoissa 11 vuotta sitten. Aamu- ja iltalenkeillä kivihiilen tuoksussa mieleen tuli paljon mukavia muistoja. Onkohan sitä tulossa vanhaksi, kun alkaa jo muistella menneitä?