Monesti kisa-aamuna jännityksen kasvaessa tulee olo, että onko minun pakko hiihtää kilpaa tänään. Jännitys on todellakin outo asia, miten mielen kautta koko keho reagoi tuleviin tapahtumiin, ja ennen kaikkea miten itse ei voi täysin vaikuttaa tähän tunnetilaan. Se vain tulee, liiemmin kyselemättä haluanko kokea sitä vai en!

Jännittäminen lisää adrenaliinin erittymistä kehoon, joka taas lisää veren virtaamaa, mikä vuorostaan lisää hapen kulkeutumista kudoksiin, eli kyse on melkoisesta ketjureaktiosta. Minulla tämä adrenaliinin lisääntyminen aiheuttaa monesti väsymyksen tunteen, mutta myös aistien terävöitymisen. Ja kun lähdön hetki kisassa koittaa on adrenaliinia jo niin paljon kehossa, että veri suorastaan kohisee suonissa ja kaikki väsymys on poissa. Samalla myös aivot toimivat suuremmalla teholla ja reagoivat poikkeuksellisen nopeasti kehon lähettämiin viesteihin. Väsymyksen tunteesta ei ole enää tietoakaan.

Itselläni on kahdenlaista kisajännitystä: pelonsekaista ja odotuksellista. Kun jännitys kisan lähestyessä alkaa lisääntyä, saa se melko suuren vallan omien tuntemusten analysoinnissa. Lihaksia alkaa kiristää, kurkku saattaa tuntua hivenen karhealta, vaikka asiat ovat tasan samalla lailla kuin ennen jännittämisen alkamista. Pelonsekainen jännitys pitää omalla ajattelulla ottaa haltuun niin hyvin kuin vain mahdollista. Pitää käyttää hyödyksi se energia, jota jännitys tarjoaa ja kanavoida se positiivisen ajattelun kautta kisasuoritukseen. Ajatusten ei missään nimessä pidä antaa kiertää kehää niiden asioiden ympärillä, jotka mahdollisesti olisi voinut tehdä toisin, vaan niissä jotka on tehnyt viimeisen päälle hyvin ja tuntemuksissa, jotka ovat positiivisia. Useimmiten se toimii, mutta joskus mieli tekee tepposet, ja suorituksesta tulee täysi floppi. Odotuksellisesta jännityksestä suorastaan nauttii. Siinä olo on virkeä, lihakset ovat terävät ja rennot, mieli käy koko ajan läpi pelkästään positiivisia tuntemuksia, kello suorastaan mataa starttia odotellessa. Silloin kun on huippukunnossa, tämä tunne on päällä myös kaikessa tekemisessä, koko ajan on olo, että kaikki onnistuu!

On sinänsä erikoinen asia, että jännittämisen määrästä ei loppujen lopuksi voi hirveästi tehdä johtopäätöksiä lopputulokseen. Jännittää sitten paljon, vähän enemmän tai ei ollenkaan, niin kisasuoritusta ei voi ennustaa siltä pohjalta. Toki monesti sopiva määrä jännitystä sytyttää kehon tekemään parhaansa.

Jännittämiseenkin jää koukkuun, kuin myös kisasuoritusten ja onnistuneiden harjoitusten jälkeiseen endorfiiniryöppyyn. Voin kuvitella, että uran jälkeen minun on keksittävä työ tai harrastus, jossa saan edelleen kokea näitä tuntemuksia.

Näitä jännityksen tuntemuksia sai taas viime viikonloppunakin kokea aivan riittävästi. Lauantain kisaan valmistauduin odottavalla jännityksellä, ja kisa meni totaalisesti penkin alle. Sunnuntaina taas jännitys mitä koin oli pelonsekaista edellispäivän heikon suorituksen jälkeen. Oikealla kanavoinnilla onnistuin kuitenkin kääntämään pelon energiaksi, ja pystyin matkustamaan Sjusjoenistä leuka pystyssä kotiin. Hieman vaisumman lauantaisen maailmancup-avauksen jälkeen osoitimme sekä naisissa että miehissä, kuin myös huollonkin suhteen, kuuluvamme edelleen maailman terävimpään hiihtokärkeen. Hyvä me!