Hetkinen

Tänään alkaa seurakuntavaalien ennakkoäänestys.  Muun muassa homokeskustelun provosoimana haluan äänestää, mutta en ole saanut äänestyskirjettä. Olenkin tänään yrittänyt selvittää, mihin seurakuntaan kuulun.

Haasteelliseksi asian tekee se, että olen kesän aikana muuttanut parikin kertaa ja seurakunta muuttuu osoitteenmuutoksen mukana. Pikkukaupungissa asia olisi yksinkertainen, mutta Helsingissä sattuu olemaan 27 seurakuntaa.

Helsingin seurakuntayhtymän sivuilla on seurakunta-hakukone. Osoitteen perusteella pystyy selvittämään, mihin seurakuntaan kuuluu. No niin, kotiseurakuntani on Taivallahden seurakunta.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä olen muuttanut viimeksi elokuussa. Vaalien äänioikeus määräytyy 15.8.2010 asuinpaikan mukaan. Nyt pitäisi siis selvittää, mihin seurakuntaan olen kuulunut 15.8.2010.

Soitan ensin Helsingin seurakuntayhtymään. Sieltä ei osata sanoa äänestysseurakuntaani, vaan ohjataan soittamaan nykyiseen seurakuntaani. Toinen puhelu vie Taivallahden seurakuntaan, jossa minua ei löydetä heidän vaalilistoiltaan, vaan ohjeistetaan soittamaan takaisin seurakuntayhtymään. Kolmannen puhelun soitan suoraan seurakuntayhtymän keskusrekisteriin. Siellä ihmetellään kovasti, miksi en ole saanut vaalikirjettä. Johtunee kuulemma postin työtaisteluista. Heidän mukaansa kotiseurakuntani on Taivallahti, joten siellä minun pitäisi äänestää. Kun huomautan vielä muutosta, he ohjaavatkin soittamaan vanhaan seurakuntaani, Helsingin tuomiokirkkoseurakuntaan. Neljäs puhelu tuo varmuuden: minun pitää äänestää vanhan seurakuntani ehdokkaita, koska seurakunnan tietojen mukaan olen muuttanut seurakuntaa vasta 20.8.2010.

Seurakuntavaalien äänestysprosentti oli viime vaaleissa todella alhainen -- ainoastaan 14,5. Eikä ihme, jos pelkästään oman seurakunnan löytäminen tehdään näin hankalaksi. Vaikka kristittyinä hyveemme on tietenkin raataminen, neljä puhelinsoittoa on liikaa vaadittu.

Montako kertaa sinä nostaisit luurin vain selvittääksesi, mistä joukosta voit ehdokkaasi valita?

Aamulla ratikassa horjui mies, joka kävi puhelimessa huumekauppaa. Kotimatkalla viereen istui viinalta löyhkäävä, sopertava mies. Metroasemalla palvelukeskuksen asukkaat odottivat laittoman viinan kauppiaita. Tänään kotitalon pihalla ei kuitenkaan odottanutkaan eksynyt narkomaani.

Päihdehoidon alasajoa perustellaan sillä, että hoidon tarve on vähentynyt. Arjessa sitä on vaikea uskoa. Tilastojen valossa sitä on vaikea uskoa. Uusi huume Daisy on tappanut käyttäjiä syksyllä. Masennus vaivaa suomalaista työikäistä. Alkoholi on työikäisten suomalaisten yleisin kuolinsyy. Viinaan kuolee enemmän ihmisiä kuin sepelvaltimotautiin. En tiedä, suunnitellaanko myös sepelvaltimotaudin hoidon siirtämistä avohoitoon.

Päihde- ja mielenterveysongelmien hoitopuolelta tulee toimittajille väsyneitä viestejä. Ihmetellään, miten päihdehoidon tarve muka vähenee, kun päihteiden kulutus kuitenkin kasvaa. Miten mielenterveysongelmien hoito onnistuu puhelinkonsultaatiolla. Miten avohoito hoitaa kaiken.

Kun on kerran asunut mielenterveys- tai päihdeongelmaisen ihmisen naapurissa, tietää, mitä se on. Naapuri herättää yöllä, kun palohälyttimet kuulemma piippaavat niin ettei nukkumaan pysty. Asunnossa ja rapussa alkavat haista vuosien jätteet. Naapurilla on koko ajan paha olla. Hoitoon ohjaus ei onnistu, sillä naapuri on omasta mielestään terve.

Yritä siinä olla suvaitsevainen. Yritä siinä uskoa, että avohoito toimii.

Lamaleikkuri on höylännyt sieltä täältä. Vanhuksilta ollaan viemässä vuodepaikat, päiväkodit pursuavat yli. Kun helsinkiläinen kohtaa julkisessa kulkuneuvossa haisevan miehen, tokaisee helsinkiläinen vieruskaverille: “Taas näitä avohoitopotilaita”. Avohoidosta on tullut yleinen, huokaistu vitsi. Kun hoitoa siirretään avohoitoon, vakuutetaan, että resurssit kyllä riittävät.

Jos päihde- ja mielenterveysongelmia alkavat hoitaa isännöitsijät, ollaan väärällä tiellä.

Elisa Tikkanen

Olin tänään tekemässä juttua ensimmäisestä Suomessa pidettävästä Luther-säätiön pappisvihkimisestä. Säätiö vihki tänään neljä miespappia yhteisönsä pastoreiksi.

Kohuttu säätiö on osa evankelis-luterilaista kirkkoa. Luther-säätiö vastustaa naispappeutta ja on tämän vuoksi aiheuttanut kahnausta perinteisessä kirkossa. Monet tahot -- uusi arkkipiispa mukaan lukien -- ovat ihmetelleet, miksi säätiö ei eroa omaksi kirkkokunnakseen.

Luther-säätiön maaliskuussa valittu piispa Matti Väisänen sai kenkää luterilaisen kirkon pappisvirasta tänä syksynä. Perinteinen kirkko katsoi, että Väisänen on rikkonut pappisvalansa ryhtymällä toisen kirkkokunnan johtavaan tehtävään. Tänään vihityt neljä miespappia eivät myöskään voi toimia luterilaisen kirkon pappeina, ja heiltä puuttuvat muun muuassa vihkimis- ja kasteoikeus.

Miksi Luther-säätiö sitten haluaa niin sitkeästi tarrautua luterilaiseen kirkkoon? Mielenkiintoinen kysymys. Piispa Väisäsen mukaan heillä nimenomaan on oikeus olla osa perinteistä kirkkoa, koska he elävät vanhojen perinteiden mukaisesti.

Piispa Väisänen haukkui MTV:n uutisten haastattelussa luterilaisen kirkon piispat “siitä hullutuksesta”, mihin he kirkkoa vievät. Esimerkiksi perinteisen kirkon jopa homomyönteistä keskustelua Väisänen ei voi ymmärtää:

-Minä hyväksyn homojen väliset liitot siinä vaiheessa, kun kukot munivat ja miehet synnyttävät, Väisänen mietti tänään pappisvihkimisen jälkeen.

Evoluution kehitystä odotellessa.

Sähköpostissa odotti outo viesti. “Hanki itsellesi uusi ammatti tai lisäansioita! Järjestyksenvalvojan peruskoulutus (32h)”. Posti oli tullut osoitteeseen, jota en tiennyt koskaan antaneeni kenellekään. Aloin jäljittää syytä osoitteeni vuotamiseen, ja se löytyi. Yksi netin sosiaalisessa verkostossa klikkaamani sovellus sisälsi käyttöehdoissa mahdollisuuden luovuttaa tietojani muille tahoille. Olin kuvitellut osallistuvani huumoritestiin.

Siivosin kotini remontin jälkeen. Istuin sohvalle ja avasin tietokoneen, joka käynnistyi jähmeästi. Muistin, että sen kovalevy kaipasi siivousta. Ja entä ne lomakuvat -- niitä olisi kamerassa ja kahdessa kännykässä! Myös kaikkien sähköpostien postilaatikot pitäisi siivota, sillä ne  olivat täyttymässä. Siivousta olisi pitänyt jatkaa vielä monta, monta iltaa.

Tietotekniikka vie meiltä yhä enemmän aikaa, ja päivittäin käyttämämme tekniikan ymmärtäminen yhä enemmän asiantuntemusta. Me tavalliset käyttäjät olemme pulassa sovellusten, palvelimien, päivitysten ja yksityisyysasetusten viidakossa. Tietotekniikka etenee vauhdilla, jossa asiakasta ei edes yritetä pitää kyydissä.

Oma älypuhelimeni on jo kerran hajonnut. Sitä ei kuitenkaan oltu huolia huoltoon -- vikahan  saattaisi olla tietokoneeni vanhentuneissa ohjelmistoissa! Asiakaspalvelija syyti suuntaani tietoteknistä retoriikkaa. Kaikesta paistoi syvä halveksunta asiakkaan asiantuntemattomuutta kohtaan.

Otetaan kirves. Siinä missä kirves toimii aina samalla tavalla, tietotekniikkaa  pitää jaksaa päivittää ja varjella. Teknistä laitetta ei edes myydä käyttökelpoisena, vaan sen käyttökelpoiseksi saadakseen pitää ostaa iso kasa ominaisuuksia ja ohjelmia, joita pitää ylläpitää, ettei laite vanhene tai muutu haavoittuvaksi.

Kirves toimii jo ostohetkellä, eikä sitä tarvitse päivittää. Mikäli asiakas osaa olla lyömättä kirveellä päähänsä, hän on lähtökohtaisesti turvassa.

Yritin 45 minuuttia-ohjelman juttua tehdessäni perehtyä tietotekniikaan uutuuksiin lukemalla uutisia, tiedotteita ja nettikeskusteluja.  ”PS3 alkaa näyttää 3D-elokuvia.” “Bottiverkko lyötiin kanvesiin.” “@450-verkon siirto viivästyy”.  ”Suositeltavat 24-tuumaiset monitorit -- vain MVA/PVA tai ISP-paneelilla”. “i5m/Full-HD/15″/USB3/FW/Optimus/Kevyt”.

Silkkaa hepreaa. Aivan kuin koko puhe tietotekniikan ympärillä olisi suunniteltu eksyttämään kaikki muut paitsi asiantuntijat.

Ymmärrän, että alaan vihkiytyneet saavat kovastikin kicksejä nippelitiedon ja numeroiden viljelystä. Ongelma on kuitenkin se, että me muut emme saa siitä irti mitään. Yhteiskuntamme toiminta perustuu yhä enemmän tietokoneisiin. Mikäli niihin liittyviä asioita ei edes haluta pukea  ymmärrettävään muotoon, olemme pahassa pulassa.

Se koskee sitten myös nörttejä.

Enää ei riitä, että asiantuntijat ymmärtävät. Asiakkaan ja käyttäjänkin pitää ymmärtää. Mitä pienempi ja verkottuneempi maailma on, sen tärkeämpää on se, että kaikki osaavat toimia siellä oikein.

Haaste on suuri.

Elisa Tikkanen

Ahvenanmaalla löydetyistä samppanjapulloista on kehkeytymässä farssi. Meidän uutistoimituksemme on seurannut tapausta tiuhaan ja halusimmekin saada kamerat laivan mukaan, kun pullot nostetaan.

Viime viikon perjantaina toimittajamme selvitti pullojen noston tilannetta. Hänelle sanottiin, että pulloja ei vielä voida nostaa huonon sään vuoksi. Palataan siis asiaan alkuviikosta.

No, tänään kävi ilmi, että pullot onkin nostettu jo viime viikon torstaina. Näin olleen Ahvenanmaan maakuntahallitus halusi suoraan valehdella tilanteesta. MTV:n uutisten saamien tietojen mukaan maakuntahallitus haluaa näin “edistää omaa tiedottamisstrategiaansa, johon kuuluu suurimman mahdollisen hyödyn irti ottaminen tapahtumasta”.

Saimme tiedon tapahtuneesta ja julkistamme sen embargon mukaisesti tällä hetkellä eli tiistaina kello 12. Tänään kello 14 Ahvenanmaan maakuntahallitus pitää asiasta myös tiedotustilaisuuden. MTV:n uutisten saamien tietojen mukaan Ahvenanmaan maakuntahallituksen “tiedottamisstrategian mukaisesti” tiedotustilaisuuteen on kutsuttu ainoastaan ahvenanmaalaiset mediat, jotta he saisivat julkaista jutun ensimmäisenä. Väitettä tukee se, että ainakaan STT:n päivälistalta tiedotustilaisuutta ei löydy, mikä kertoo jo paljon.

Ihmeellistä toimintaa. Tämän lisäksi aluksella nosto-operaatiossa mukana olleet ovat joutuneet kirjoittamaan vaitiolosopimuksen, jossa kielletään uhkasakon uhalla kertomasta tapahtumista. Näin ollen myöskään pullojen nostopäivää tai säilytyspaikkaa ei haluta kertoa.
Hyvä tiedottamisstrategia?

Tervehdys kaikille näin kesätauon jälkeen!

Tein tänään juttua bloggaamisesta. Tänään julkaistun tutkimuksen mukaan bloggaaminen on ammattimaistunut. Suomen suosituimmat bloggaajat ansaitsevat kirjoituksillaan enemmän kuin vuosi sitten.

Ansaitsemisella tarkoitetaan palkan lisäksi ilmaisia tuotenäytteitä, matkoja ja kutsuja PR-tilaisuuksiin. Niitä satelee suosituimmille bloggareille päivittäin. Yritykset ovat löytäneet bloggarit markkinointikanavana.

Bloggaaja ei ole toimittaja. Se on selvä. Tämän eron haluavat bloggaajat itsekin tehdä. Entä kuinka luotettava vaikka kosmetiikkaarvostelu voi olla, jos tuote tupsahtaa bloggaajan postilaatikkoon ilmaiseksi?

Tutkimuspäällikkö Janne Matikainen Helsingin yliopistosta on sitä mieltä, että kehitys ei ole pelkästään positiivista. Hänen mukaansa esimerkiksi Yhdysvalloissa on linjattu, että bloggaajan pitää ilmoittaa kirjoituksensa yhteydessä, mikäli hän on saanut tuotteen tai matkan ilmaiseksi. Mielestäni tämä olisi hyvä ohjenuora myös suomalaisbloggaajille.

Rajat hämärtyvät, jos lukija ei tiedä, onko tuotesuosittelun takana oikeasti tavallinen ihminen vai yrityksen markkinointikoneisto. Vai mitä sinä olet mieltä?

Siitä hetkestä kun ensimmäiset romanialaiset ryysyläiset ilmaantuivat kuppeineen Helsingin kaduille pummaamaan euroja, on meillä Suomessa ollut kerjäläisongelma.

Maailmanmittakaavaan suhteutettuna täkäläiset romanikerjäläiset ovat korkeintaan esteettinen haitta, mutta viime vuosina asian puinnille on uhrattu melkoinen määrä mediatilaa. Erityisen ahkerasti asiaan on pureutunut Helsingin Sanomat.

Julkinen, paheksuva ja moraalipaniikinsävyinen keskustelu johtaa Suomessa usein siihen, että poliittisille irtopisteille persot ministerit perustavat jonkinlaisen työryhmän selvittämään asiaa.

Sisäministeri Anne Holmlund on ollut erityisen innokas selvityttäjä aina kun kohahdus on kuulunut.

Nyt Holmlundin asettama sisäasiainministeriön työryhmä on selvittänyt että kamala, ihmisoikeuksia polkeva ja ammattirikollisuudelta haiskahtava kerjääminen on kiellettävä. Tai siis tämä on vasta väliraportti, mutta ainakin näin juhannuspyhiä vasten väliraportilla saa kivasti palstatilaa.

Otaksun, että suurelle enemmistölle asia on täysin yhdentekevä, koska kerjäläisongelma ei heitä kotoisen puutarhakaupungin idyllissä millään tavoin kosketa.

Kerjäläisten puolustajat taas ovat lähinnä nuoria radikaaliaktivisteja, jotka haluavat maleksia päivät pitkät vanhassa satamaparakissa syöden kauppojen roskiksista kaivettuja jätteitä.

Näiden vapaaliikkuvuus-aktivistien mielestä kadulla säälittävän näköisenä pummaaminen on ehdottomasti hyvä juttu, koska se selvästikin ärsyttää Ben Zyskowiczia.

Oli intomielisesti kerjäläisten puolella tai heitä vastaan, asiasta täysin tietämätön tai totaalisen välinpitämätön, lienee syytä muistuttaa ettei kerjäläisistä ole mitään merkittävää haittaa ollut.

Ainakin minun puolestani he voivat pummata rauhassa, on turha toivo että lanttiakaan minulta heruisi. Luulen että tämä suhtautuminen on aika yleistä ja ennen kaikkea järkevää. Jos kerjäystyössä käytetään apuna lapsia siirtyy asia viranomaiskäsittelyyn poikkeuksetta aina.

Sen sijaan kerjäläisiä on muitakin. He ovat vähintäänkin peruskoulutettuja, syntyperäisiä suomalaisia. Heitä sanotaan feissareiksi ja kilometrin kävelylenkillä he häiritsevät kulkuasi pahimmillaan sadan metrin välein.

Eli otetaan tosiasiat tosiasioina. Romanikerjäläisille emme mitään mahda, koska heillä on oikeus oleilla maassamme EU-kansalaisstatuksen turvin. Olisi tyhmää käyttää järjestyksenvalvontaresursseja siihen, että kerjäläisiä hätisteltäisiin keskustan kaduilla kuin pelinappuloita monopolin laudalla.

Sen sijaan näille greenpeaceamnestypelastakaanorsunluuranniko- feissarikaupustelijakerjäläisille mahdamme kyllä.

Toivon, että työministeriö selvityttää pikavauhtia, mitä tälle vuosikausia jatkuneelle häiritsevälle kerjäämiselle voitaisiin tehdä.

Pauli Poutanen.

Nykykuluttajan suoja markkinoilla on heikko. Ennen oli helppoa. Kun kuluttaja osti leivän, ja leipä oli homeessa, oli helppo löytää syypää ja saada tilalle korvaava, virheetön tuote.

Toisin on nyt. Kun kuluttaja ostaa bittejä, virtaa, nopeutta tai palvelua, on tuotantoketju pitkä ja vastuu maksajalla. Kukaan myyjistä ei suostu vastuuta ottamaan.

Esimerkin löytää kännykkämarkkinoilta. Kun kuluttajan puhelimen käytössä ilmenee ongelma, käynnistyy ongelmaketju. Puhelimen myyjä on sitä mieltä, ettei syy ongelmaan ole ainakaan puhelimessa. Liittymän tarjoaja takaa, ettei vika missään nimessä ole liittymässä eikä SIM-kortissa. Vika saattaa sitten löytyä esimerkiksi asiakkaan asunnosta, joka sattuu, kas kummaa, sijaitsemaan katvealueella. Vaikka asiakkaan ostama palvelu ei toimi, se maksaa silti saman verran kuin se maksaisi, jos se toimisi. Jos katvealuettakaan ei voida syyttää, syytetään kuluttajan tyhmyyttä; se ei vaan osaa käyttää sitä puhelinta.

Kun kuluttaja ostaa nettiyhteyden tietyllä nopeudella, jota ei sitten pystytäkään toimittamaan, ei syy taaskaan ole myyjän. Syy on esimerkiksi kuluttajan käyttämissä, vanhentuneissa laitteissa. Paitsi laitevalmistajan mielestä. Hänen mielestään syy on nettiyhteyden myyjässä. Nettiyhteyden myyjä taas syyttää taloyhtiön vanhentunutta verkkoa. Taloyhtiö syyttää nettiyhteyden tarjoajaa. Ja niin edelleen.

Kuluttaja on kiusauskierteessä, jossa jokainen maksun vastaanottajista voi kierrättää vastuun eteenpäin.

Teknisten, immateriaalisten tuotteiden ja palvelujen asiakaspalvelijat eivät yleensä auta kuluttajaa tajuamaan, missä vika on. Selvitystyö vaatii kuluttajalta tiukkuutta, jota ei koskaan tarvinnut niissä tilanteissa, kun käsissä oli homehtunut leipä.

Itse olen selvinnyt vastuun kierrättämisestä usein lukemalla asiakaspalvelijalle (jonotusaika 25 minuuttia, 1300 euroa per minuutti plus paikallispuhelumaksu) tiukkaan sävyyn kuluttajansuojalakia tai otteita kuluttajaviraston ohjeista. Asiakaspalvelija inhoaa tätä, mutta suostuu sitten tekemään työnsä. Palvelemaan ja auttamaan asiakasta, jolle ei ole pystytty tarjoamaan sitä, mistä asiakas maksaa.

Koskaan en kuitenkaan ole saanut seuraavanlaista vastausta: “Odota hetki. Me selvitämme, missä vika on ja soitamme sinulle takaisin. Jos emme pysty toimittamaan sinulle maksamaasi palvelua, korvaamme kaikki asiasta sinulle tulleet kulut”.

Homeisen leivän kauppias ei koskaan kehdannut sanoa, ettei leipä ole homeessa, vaan syy sen kuntoon on asiakkaan tavassa leikata leipää.

Elisa Tikkanen

Tämä on hätäkuulutus. Öljy-yhtiö BP:n mokailusta johtuen kolmetoista miljoonaa litraa raakaölljyä päivässä tunkeutuu maan alta Meksikonlahteen.

Toivoa paremmasta on (ironiaa). Asiasta vastuullinen taho, BP, ilmoitti edistyvänsä vahingon paikkaamisessa pikku hiljaa. Ehkä siis jo tämän viikon lopulla rikkoutuneeseen öljynporausputkeen saadaan jokin aparaatti jolla öljyn syöksyminen voidaan tukkia lopullisesti. Ehkä.

Uutisten katselijalle ja lukijalle onnettomuuden koko ei ehkä ole vielä kokonaisuudessaan valjennut.

Kuvitellaampa skenaariota vaikka tällaisen leikin avulla.

Ota maitotölkki. Täytä se raakaöljyllä (jäteöljy menettelee myös, jos raakaa ei ole saatavilla).

Heitä öljyt pihanurmikolle. Katsele aikaansaannostasi. Kerro lopputulos kolmellatoista miljoonalla ja voit kuvitella nykyisen päivätuhon tahdin. Sellainen meno veden alla Meksikonlahdella.

Uutishuoneella arvelemme, että maailman katseet kääntyvät katastrofialueelle vasta kun öljysaaste rantautuu ja sotkee ensitöikseen lintujen sulat lentokelvottomaan kuntoon.

Se on jo sinänsä surullista, mutta pahempaa lienee se että iso osa merialueen monimuotoisesta pohjaelämästä on tuhottu käytännössä katsoen pysyvästi.

Sekin voi tuntua kaukaiselta, mutta otetaan vielä esimerkkinä Golfvirta, joka saa alkuvoimansa kyseiseltä merialuuelta. Siis Golfvirran ylläpitävä merialue onkin juuri nyt suuren öljytuhon kourissa. Kuullostaa jo aika pahalta.

Exxon Valdez-tankkerin karilleajo Alaskan edustalla runsaat kaksikymmentä vuotta sitten aiheutti järkyttävän ympäristökatastrofin. Aika monelle sanasta Exxon tuleekin mieleen kyseinen suuronnettomuus eikä Mobil-voiteluöljy.

Epävirallinen totuus on se, että nyt käynnissä on jotain paljon pahempaa kuin Exxonin onnettomuus.

Kenties asia havainnollistuu viimeistään siinä vaiheessa, kun virtaukset aikanaan tuovat haisevaa, tahmaista raakaöljyä Floridan lomarannoille.

Pauli Poutanen

”Te olette hyvää vuosiluokkaa. Teidät revitään työmarkkinoilla käsistä”, minulle luvattiin Tampereen yliopistossa vuonna 1993. Elettiin keskellä lamaa, jonka aikana media-alan työehdot muuttuivat.

Ennusteet työvoimatarpeesta menivät täysin uusiksi. Toimittajan työtä oli, mutta työpaikkoja ei enää ollut. Tarjolla oli tarvittaessa töihin tulevan sopimuksia tai freelance-sopimuksia, osa-aikasopimuksia, määräaikaisuuksia, erilaisia juttupalkkioita, jotka olivat epäsäännöllisiä, mutta estivät työttömyysturvan.

20 vuotta myöhemmin media-alalla vallitsee edelleen täysin käsittämätön tilanne. Ammattilehdessämme Journalistissa kerrottiin, että media-alalle valmistuu vuosittain 1400 ihmistä. Vaikka joka ainoa vuosittain avautuvista media-alan työpaikoista täytettäisiin vastavalmistuneilla, silti 1200 valmistuisi suoraan kortistoon. Nekin vastavalmistuneet, jotka saavat töitä, taistelevat vakituisten työpaikkojen eteen vuosia tai jopa vuosikymmeniä – ilman lomaa, ilman työterveyshuoltoa, ilman tietoa tulevasta.

Tämä on kovilla ehdoilla toimiva ala, jossa työvoimapulaa ei tunneta.

Se siitä käsistärepimisestä.

Media-ala on yksi räikeä esimerkki kohtaanto-ongelmasta, joka saa jatkua. Oppilaitokset haluavat tarjota media-alan opintoja, koska niihin on paljon hakijoita. Työnantajille tilanteessa on ainakin yksi hyvä puoli. Alalla on paljon työvoimaa, joka tekee töitä vaikka ilmaiseksi. Tekeekin. Ne media-ammattilaiset, jotka saavat palkkaa, eivät valita työehdoista, koska heidän paikkansa voidaan täyttää pätevällä korvikkeella sormia napsauttamalla. Työttömiä, ammattitaitoisia toimittajia riittää lyhimpäänkin määräaikaisuuteen ja alipalkatuimpaankin freelance-työhön.

Toimittajana on yhä vaikeampi tehdä vuosikymmenestä toiseen uutisia uhkaavasta työvoimapulasta. Työvoimapulalla on perusteltu milloin maahanmuuttoa, milloin eläkeiän pidentämistä, milloin sitä, että opiskelijoiden pitäisi siirtyä työelämään aikaisemmin.

Tässä sitä odotetaan työvoimapulaa jo kolmatta vuosikymmentä.

Juuri nyt nuorisotyöttömyys kasvaa. Moni keski-ikäinen pätkätyöläinen jää kotiin. Työelämän ulkopuolelle siirtyneiden naisten määrä kasvaa. Alle 35-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkeläisten määrä kasvaa -- vuoden 2008 lopussa heitä oli lähes 20 tuhatta. Heidän menetetyt uransa maksavat yhteiskunnalle miljardeja.

Ilouutinen tulee työelämän loppupäästä: yli 55-vuotiaat ovat säilyttäneet työpaikkansa hyvin lama-aikana.

Heidän puolestaan toivon, että he säästävät henkilökohtaista eläkevakuutusta. Meistä silpputyöläisistä monen kyky ja halu maksaa eläkkeitä loppuvat huomattavasti ennen oletettua eläkeikää.

Eläkkeen maksajista saattaa olla pulaa.

Se ei ole työvoimapulaa. Tuleeko työvoimapula koskaan? Siihen haetaan vastausta keskiviikon 45 minuuttia-ohjelmassa.

Elisa Tikkanen