Eteläpääty

Ennen alkupotkua Etelä-Afrikassa vain yksi asia kylmää mieltä. Mitä jos nämä ovat pelillisesti kuin Italian kisat 1990?

Saapasmaan skabat olivat eräänlainen futiksen mattivanhanen: mielikuvituksetonta, byrokraattista, ilotonta, valkotiilistä virastonseinää. Lajissa elettiin taktisesti ja kulttuurisesti tylsiä , epätoivoisia aikoja. Kuka enää muistaa kisojen maalikuninkaan, Italian Salvatore “Totò” Schillacin? Ei maksa vaivaa googlata.

Tiedättehän, väljähtynyttä kuplavettä tai sampanjaa. Niin kuin tämän vuoden Mestarien liigan voittanut Milanon Internazionale. Tiukka puolustus ja pistohyökkäyksiä. Molto tedioso, erittäin tylsää. Syntipukki on Interin valmentaja José Mourinho.

Kylmä hiki ei nouse aiheetta. Taktisen jalkapallon suurmestarin Italian topparin Giorgio Chiellinin mukaan Italia turvautuu catenaccioon. Yritetään tehdä 1-0 maali ja sen jälkeen ovi säppiin. Italialla ei tosin ole muuta keinoa. Joukkue lähestyy keski-iältään Suomen Huuhkajien eläkeläisporukkaa. Ei ole Alessandro del Pieroa eikä Francesco Tottia, tehokkaita mutta taiteilijasieluja. Arrivederci Italia.

Hiuksia nostattaa pystyyn kauniin pelin kuningas Brasilia. Canarinhan valmentaja on Dunga, joka muistetaan harjatukkaisena puolustavana keskikenttäpelaajana 1994 kisoista Yhdysvalloissa. Brasilia voitti Italian finaalissa, mutta Dungan henki näytti leijuvan jo tuolloin joukkueen yllä. Haukotuttavaa peliä. Ei hitustakaan Pelén ja kumppanien tai vuoden 1982 Brasilioista.  

No-nonsense. Brasilialaishyökkääjä Fabianon mukaan Brasilia pelaa vaikka likaisesti, kunhan mestaruus tulee kotiin.

Mitä on tapahtunut? Ei futis ole parissa vuodessa muuttunut  Espanjan ja Barcelonan elegantista taitofutiksesta teräsbetonimyllyn pyörittämiseen. Heijasteleeko tämä kaikki epävarmaa, björnwahlroosilaista köyhät kyykkyyn -henkistä maailman menoa? Eihän Brasilialla mene äärettömän huonosti. Sen pitäisi olla nouseva, itsevarma Bric-maa. Toisaalta kaikki keltapaidat pelaavat yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti hoippuvassa Euroopassa…

Jos Brasilia on puuduttava -- pelaa huonosti ja menestyy surkeasti -- niin lähes 200 miljoonaa brasilialaista ja miljoonat Canarinha-fanit maailmalla ovat tyytyväisiä ainakin yhteen asiaan: Brasilian suhteellisen edistyneeseen avaruusteollisuuteen. Raketilla saadaan singottua Dunga ulkoavaruuteen.

Mutta mitä jos Brasilia voittaa?  Hieno juttu, poksautan cava-pullon auki Brasilia-paitaan pukeutuneena, maan lippu ikkunasta roikkumassa. Tunnelma on riehakas, mutta tiedän ja aistin, että pokaali voitettiin brasilialaissävytteisellä betonijalkapallolla. Ja betoni on aina ikävää silmille, iholle ja mielelle.

Brasilialla ja Italialla on yhteensä yhdeksän maailmanmestaruutta, ensimmäisellä viisi, toisella neljä. Jalkapallon henkistä kotimaata ei voi vaihtaa. Sen ainoana vaihtoehtona olisi luopua koko lajista, johon liittyy vuosikymmenien kokemukset ja voimakkaat tunteet. Täytyy nöyrtyä ja odottaa taas neljä vuotta ja kauniimpia futisaikoja.

Pitäisiköhän olla kateellinen Espanjan faneille? Tai Kamerunin kannattajille? Hollantia hihkuville? Tanskakaan kun ei ole sitä hauskaa ja taitavaa 1980-luvun Tanskaa, Euroopan Brasiliaa. Pahus, aion kuitenkin nauttia ja hengittää näitäkin kisoja. Etelä-Afrikassa on paljon muutakin aistittavaa kuin tyly rakennusmateriaali.

Fifan kiertävä sirkus on saapunut kaupunkiin. Telttakepit on isketty syvään maahan, torvia jo viritellään. Globaali kansanjuhla alkaa tasan kolmen viikon päästä Etelä-Afrikassa.

Tätä on odotettu neljä vuotta. Siinä ajassa on vaihtunut yksi jos toinen presidentti, ollut luonnonmullistuksia ja talouskriisejä, lakkoja ja lumisia talvia. Maajoukkueet suorittavat viimeisiä pelaajavalintoja. Iloa, pettymyksiä, armotonta spekulointia.

Futishullun kroppa ja mieli alkavat oirehtia. Kihelmöivä odotus. Se käy lähes sietämättömäksi, ennen kuin alkuvihellys 11.6. käynnistää karnevaalin: draaman, operetin, suurten tunteiden, sankaritekojen ja roistomaisuuksien, solidaarisuuden ja konnuuksien, kauneuden ja kyynisyyden, ja rahan pyhän kuukauden. 

Saa vaikka sataa koko ajan, ja parasta aikaa päästä riitoihin sukulaisten kanssa, kun tv-ruudusta avautuva näytös on sukujuhlia ja häitäkin väkevämpi. Tässä vaiheessa ei edes halua ajatella sitä tyhjyyden tunnetta, kun spektaakkeli - ja kesä - on ohi. 

Jalkapallon MM-kisojen hienoin juttu on se, että kisat pelataan vain kerran neljässä vuodessa. Se tuntuu hieman samalta kuin niistä matkaajista, jotka tuhkapilven takia “joutuivat” vaihtamaan lentokoneen junaan tai kumipyöräisen ajoneuvoon. Yhtäkkiä tila ja aika hahmottuivat eri lailla, ne olivat olemassa, niillä oli merkitystä.

MM-kisoja odottava laskee vuosia, kuukausia, viikkoja, päiviä, tunteja. Kaikki ei tapahdu koko ajan. Ei kisainflaatiota eikä väsyneitä ja väkinäisiä “taas yhdet kisat”-fiiliksiä. Kvartaaliajattelu, pysähtymätön kiire, tähtikulttien ulosrahastus ei ole saavuttanut FIFA:n päämajaa Genevenjärven rannalla.

Elämänsä voi vielä jäsentää turvallisesti neljän vuoden kaariin.

Voisi puhua loputtomiin siitä, että Victor Valdés pääsi viimein Espanjan joukkueeseen. Kauden paras Espanjassa, kolmas maajoukkueen nokkimisjärjestyksessä.  Tai siitä, kuka varasti Ranskassa kisoihin valmistautuvalta Paraguaylta 110 000 dollaria joukkueen hotellista.

Entä El Diego? Argentiina repii hiuksiaan. Eilen Maradona ajoi Buenos Airesissa Minillään kameramiehen yli ja huusi perään jälleen kerran sopimattomia. Johtaako hän Argentiinan gloriaan vai katastrofiin? Mutta mitä futis olisi ilman Diegoa?

Kansainvälistä politiikkaa. Irakissa oli pidätetty mies, jonka väitetään suunnittelleen terrori-iskua kisojen aikana. Väitetään suunnitelleen…Keitä tässä nyt pelotellaan, kuka haluaa luoda hysteriaa? Iskuja piti tulla Saksankin kisojen aikana 2006.

En tiedä kuinka paljon Yhdysvaltojen varapresidentti Joseph Biden tietää soccerista, mutta hän aikoo olla kisojen avajaisissa ja Englanti-Yhdysvallat-matsissa. Tähän voivat nativistit rapakon takana tarttua, soccer kun on sosialistien ja muutenkin vierasperäinen laji.

Olisi ollut politiikan huumoria, jos arpa olisi heittänyt samaan alkulohkoon Yhdysvallat ja Pohjois-Korean, josta Norsunluurannikkoa valmentava Sven-Göran Eriksson varoitti. Organisoitu, fyysisesti vahva ja väsymätön, teknisesti erittäin hyviä, taktisesti hyvä, Svennis luettelee. Kim Jong-il voi olla hahmona koominen, mutta maajoukkue ei.

Odotuksen ja jännityksen lieventämiseksi pitää alkaa rustata kisaveikkauksia. Ne voi sitten heittää roskiin kun pelit etenevät - ja yrittää taas neljän vuoden päästä uudelleen. Tässä ei saavuta koskaan päämäärää.

Ja jos haluaa nähdä mitä on futishulluus huipputasolla, kannattaa mennä katsomaan kun Bolivian presidentti Evo Morales pelaa tänään futista Töölön pallokentällä kello 17.30. Que viva fútbol y pasión!

Ei ihan parhaat ennakkoainekset Veikkausliigamatsiin. Maanantai-ilta 20.30. Viileää. On luvattu kaikenlaista uutta ja yllättävää viime kauteen verrattuna. (Lupauksiin on kokemuksen pohjalta oppinut suhtautumaan epäillen, muttei kyynisesti. Veikkausliiga on pieni eurooppalaisittain, joten odotukset ovat sen mukaiset.) 

Uutta ja miellyttävää HJK:n ensimmäisessä kotimatsissa oli, kriittisen ja omien söhellykselle helposti ärsyyntyvän Klubi-fanin mielestäkin. Kymmenistä miesten, naisten ja juniorien Suomen mestaruuksista huolimatta myös Klubissa tarvittaessa osataan tunarointi.

Eiliseen. Kuulutukset ja hehkutukset toimivat (joskin äänenvoimakkuusnappulaa snadisti pienemmälle, tänks), ruokapuolen tarjonta on aiempaa monipuolisempaa (paitsi että hinnat ovat korkeahkot), puoliajalla oli eläkeläisiä nuoremmille tarkoitettua musiikkia, HJK on maalauttanut kirjaimensa itäiseen katsomoon (värien kanssa rohkeutta lisää), pohjoispäätyä väritti jättikokoinen Klubi-paita…

Yritystä on. Näkee ja kokee, että Klubin toimistossa on viimein siirrytty nykyaikaan futis-ajattelussa. Lienee “paluumuuttajien” ja nuorempien, täällä-ollaan-myös-töissä -henkisten HJK-ihmisten ansiota. Seurapinssi takinliepeessä ei riitä.

Mutta se oheistoiminnasta. Tärkeimpään. Katsojia oli reilut 3 000, mikä ei ole huono luku myöhäisenä maanantai-iltana. Katsomossa oli tunnelmaa. Omia kannatettiin äänekkäästi, ja Klubin peli tarjosi draamaa -- pelin hallintaa ja tuhrittuja maalitilanteita vaikka koko liigakierrokselle jaettavaksi. Ja mikä on minkä tahansa seuran identiteetin ja toiminnan mielekkyyden kannalta olennaisinta, omia nuoria kasvatteja oli jopa kentällä.

Tasapelistä huolimatta jäi hyvä fiilis. Paria päivää aiemmin istuin Camp Noulla jotakuinkin samanlaisessa paikassa, eteläpäädyssä maalin takana.

On turha verrata katsojalukuja, koska Barça nyt vain on omalla planeetallaan, neljän Michelinin seura. Siellä paistoi aurinko, mutta toistaiseksi vielä Finskinä tunnetulla stadionilla ei satanut jäätävää vettä. Blaugranan ultrat pitivät meteliä ja liehuttivat lippuja, mutta eivät taukoamatta. Forza ja Sakilaiset olivat suhteellisesti ainakin yhtä äänekkäitä. Barcelonan ensimmäiset 60 minuuttia olivat peruspeliä, jopa heikompaa, kahdesta maalista huolimatta.

Molemmissa matseissa tuomarit saivat kuulla kunniansa, Campilla Xerez-fanien niskaan satoi lopussa valtava vihellys- ja alatyylin huutokonsertti. Andalusialaiset kun potkivat Messiä ja kaikkia muita vastustajiaan kahden punaisen kortin verran. Finskillä tuomari jätti viheltämättä käsivirheen Hakan rangaistusalueella.

Kun oikeutetusti valitetaan, että Veikkausliigan ottelukalenteri on sekava, Espanjan La Liga on surkeampi. Täällä tiedetään kuukausia eteenpäin, minä päivänä ja mihin kellonaikaan seuralla on matsi. Voi järjestää lomansa ja vapaapäivänsä sen mukaan. Espanjassa tarkka ottelupäivä ja kellonaika lyödään lukkoon vain noin viikko etukäteen. Matseihin haluavalle ulkomaalaiselle fanille tämä tuottaa logistisia ongelmia. Lippujen hinnat ovat Suomessa tolkuissaan, Barcelonassa eivät. Eikä sielläkään aina ole ottelujen oheisia sirkustemppuja.

Barcelona on “enemmän kuin seura”, historiallisista ja poliittisista syistä. Ei suomalaisen seuran tarvitse olla kaupunkinsa armeija ilman aseita. Mutta asenne “Me olemme Klubi” (tai mikä tahansa muu seura) on luotava ja koettava itse. Pitää olla reilusti ylpeä omistaan.

Masentavinta Veikkausliigassa ovat säälittävät katsojaluvut, vuodesta toiseen. Toivottavasti TPS voittaa tänään lätkän, niin pääsevät kiekkoilijat ja Hunajata-ärsyke pitkälle kesälomalle. Futiskentilläkin on tarjolla makeaa, kun viitsii saapua purkin äärelle.

Sinne ampaisi yksityiskoneellaan Lounais-Suomen taivaalle Beckham.

Turkulaisille Becksin aiheuttama häly ja kaaos oli merkittävin sitten Turun palon 1827, minkä seurauksena muun muassa Turun Akatemia siirrettiin Helsinkiin. Putiikki tunnetaan tätä nykyä Helsingin yliopistona. Suomen lounaiskulman asukkaiden olo on nyt toisella tapaa tyhjä, mutta saavat tyytyä suuren tapahtuman jälkeiseen kriisiapuun. 

Sairaalavisiitti saattaa kuitenkin jäädä myös muodin annaaleihin. Jotkut muotigurut jo ehtivät bongata jalkapalloilijan farkkukerrospukeutumisen hänen saapuessaan Turkuun.

Beckhamin kerrotaan syöneen Suomen gastronomiahistorian ehkä nimekkäimmän ja perinteisimmän pizzerian pizzoja, ja katsoneen tiistai-iltana Mestarien liigan matsia Chelsea-Inter, jonka milanolaiset hienosti voittivat. Liekö Beckham illallisvalinnallaan vihjannut kumpaa joukkuetta kannatti kannattaa…

Superstaran olisi myös kannattanut katsoa lasarettivuoteellaan tv-uutisia vaikka tulkattuna, ja hyödyntää muutakin Suomen ajankohtaista ja huippuunsa hiottua tarjontaa -- lakkoilua. Lähimpänä se olisi konkretisoitunut Turun satamassa. 

Beckhamin leikanneen Sakari Oravan mukaan tämän ei kannattaisi ihan heti lentää ainakaan ison veden yli. Jossain vaiheessa Beckham kuitenkin palaa Los Angelesiin ja lämmittelyseuraansa Galaxyyn.

Siellä Tyynenmeren tuulten hellimässä Enkelten kaupungissa Beckhamia saattaa odottaa liittyminen lakkorivistöön. Yhdysvaltojen MLS-liigan ylivoimaisesti tunnetuimpana hahmona Becksistä saattaisi tulla symbolinen lakkokenraali.

Lakko järjestäytynyttä työvoimaa karsastavassa kahlitsemattoman kapitalismin paratiisissa? Give me a break!

Toisin kuin Euroopassa, MLS:ssä liiga omistaa oikeudet niin pelaajasopimuksiin kuin palkkoihin (Beckhamin kaltaisen galaksin liksoja lukuun ottamatta). Pelaajien mielestä kyseessä on kartelli joka rajoittaa pelaajien liikkumisvapautta seurasta toiseen. Jos muutoksia ei tule ja kahleita kevennetä, pelaajat ovat valmiita ripustamaan pelipaitansa naulaan vaikka koko kaudeksi, joka muuten alkaa -- jos alkaa -- ensi viikolla.

En tiedä millaisia, kuinka monikantaisia ja minkälaisen esalonkan johdolla neuvotteluja Yhdysvalloissa käydään, mutta ainakin Galaxyn omistava viihdejätti AEG (ei siis mm. ManU:a sponsoroinut vakuutus- ja rahoitusfirma AIG) sanoo, että siitä vaan, mutta muutoksia ei tule.

Ongelman voi tiivistää karkeasti seuraavasti: Euroopan jalkapallossa ensin oli yhteisö ja siihen symbioitunut jalkapalloseura, sitten tuli raha. Yhdysvalloissa hypättiin suoraan rahavaiheeseen.

Futiksella on tietysti ollut vuosikymmeniä omat futishullunsa myös tähtilipun maassa, mutta on puuttunut kriittinen massa. Ensimmäistä kertaa jalkapalloa yritettiin markkinoida koko kansan lajiksi 1970-luvulla. Pieleen meni Peléstä, Beckenbauerista ja New York Cosmosista huolimatta.

Toinen yritys sai potkua 1994 Yhdysvalloissa järjestettyjen MM-kisojen hengessä. Vaikka MLS:n katsojaluvut per ottelu ovat kohtuullisen hyvää eurooppalaista tasoa, rahaa ei liiku tarpeeksi. Yksi syy lienee se, että seuroilla ei ole “luonnollista”, pitkää paikalliskulttuurista historiaa, ei henkistä eikä taloudellista pääomaa. Fanin on myös vaikea sitoutua henkisesti, kun ei tiedä siirretäänkö koko seura kohta toiselle puolelle Pohjois-Amerikkaa.

AEG omistaa tätä nykyä paitsi Galaxyn myös puolet Houston Dynamosta (epäilyttävän sosialistinen nimi seuralla muuten…) Vuosia sitten MLS:n ollessa nykyistä pienempi liiga, AEG omisti kymmenestä seurasta kuusi. AEG sanoo käyttäneensä liigan hengissä pitämiseen 300 miljoonaa taalaa. Firma ei ole tehnyt tähtitieteellisiä voittoja. “Se [MLS] ei ole vielä valmis seisomaan omilla jaloillaan”, sanoi AEG:n johtaja Tim Leiweke.

Tämä lienee totta. Toisaalta pelaajien vapaan liikkumisen rajoittaminen ja liigan hallitsema sopimusorjuus eivät motivoi. Se näkyy myös kentällä. Kentällä näkyisi myös se, jos pelaajat ovat motivoituneita. Vapaan liikkumisen synnyttämä kilpailu pelaajista (kyseessä ovat ammattilaiset, eivät harrastelijat) nostaisi palkkoja ja kuluja, mutta myös pelihaluja. Parempaa peliä = enemmän sitoutuneita katsojia ja sen myötä mainos- ja tv-oikeustuloja?  

MLS on elävä in vivo -labraesimerkki siitä, miten vaikeaa on polkaista lähes tyhjästä toimivaa ja kestävää urheilubisnestä, vaikka kyseessä on maailman puhutuin kieli ja tunnetuin metabrändi.

Becks kyynelehti katkennutta akillesjännettään jo Milanossa. Mutta saattaa Beckhamin risukasaan paistaa jonkinmoinen aurinko. Ainakaan hänen ei tarvitse ottaa kantaa lakonuhkaan puolin eikä toisin pikapuoliin. Jalan kuntoutuminen kestää kuukausia.

Becks on täällä!

Teinityttöjen unelma, pikkupoikien pelaajaroolimalli, krääsänmyyjien sammonpyörittäjä, machon urheilumaailman ja muodin metroseksuaali numero yksi, Suomenkin brittifutisfaniyhteisön ihailun ja pilkan kohde. Ei kuitenkaan maailman paras pelaaja.

David Beckham tosin ei saavu pikkupakkasen puremaan Turkuun Englannin tai AC Milanin väreissä, vaan sairaalavetimissä. Becks ruhjoi akillesjänteensä eilen kotiottelussa Milanossa Chievo Veronaa vastaan vaarattomassa tilanteessa.

Becks itse menettää Italian loppukauden pelit, eikä pelaa pitkään aikaan Yhdysvaltojen seurassaan Los Angeles Galaxyssa. Hänelle itselleen ja ziljoonille Beckham-faneille murheellisisnta on, että Etelä-Afrikan MM-kisat ovat ohi jo nyt.  Beckham on jalkapalloilullisesti sen verran miehen iässä, 34, että muita isoja kisoja hän ei enää pelaa.

Mutta Turku, kaikista maailman kaupungeista?

AC Milan ja Beckham eivät päätyneet Åboon heittämällä sokkona tikkaa kartalle. Suomalainen urheilukirurgi Sakari Orava on operoinut jos jonkinnimistä huippu-urheilijaa, joukossa myös futaajia, kuten Barcelonan nykyinen valmentaja Pep Guardiola.

Beckham tuskin viipyy Suomessa niin kauan, että faniryntäys näkyisi Turun seudun hotellimajoitus- ja turismituloissa. Ei taida ehtiä Victoria-puolisonsakaan Turkkuseen ja shoppailemaan.  Mutta onpahan täällä, ja Helsinki-perspektiivistä katsoen väärässä kaupungissa.

Mutta toisaalta. Jos Turussa on töllistelty piinaavan hitaasti romahtavaa siltaa, niin miksi aurajokiset eivät menisi seisoskelemaan Beckhamin sairaalan ulkopuolelle? Voisi siinä lämpimikseen joku teinityttö kirkua, ja jos vilahdus Becksistä ikkunassa pyörryttää, niin on ainakin ensiapu lähellä.

Inter ja TPS voisivat käydä kosiskelemassa puolijumalaa loppukauden peleihinsä kun hän nyt sattuu Aurajoen reunalle ilmestymään. Eiköhän TPS:n tapapirulta, liikemies Seppo Sairaselta löydy sen verran euroja. Veikkausliiga saisi paljon kaivattuja tähtiä. Johan ulkomailta Pietarsaareen paluumuutti taitava mutta Beckhamia hankalampi persoona Aleksei Eremenko jr.   

Varmaa on, että lähipäivinä Suomen uutisoiduin jalkapalloilija on kipsi jalassa maasta poistuva David Beckham. Taitaa kyllä olla uutisoiduin futaaja myös Brittilässä ja Milanon seudulla.

Mitä tekemistä toistensa kanssa on lyhenteillä BRIC ja ManU?

Globaalitalouteen liityvä termi BRIC tarkoittaa Brasilian, Venäjän, Intian ja Kiinan maaryhmää. ManU on globaalisti tunnettu ja fanitettu futisseura Englannin Tampereelta: Manchester United.  

Mutta se yhdistävä tekijä. Se on hän: Jim O’Neill. Tämä investointipankki Goldman Sachsin tutkimusosaston johtaja keksi ja lanseerasi BRIC-termin vuosikymmen sitten. Arvostettu globaalitalousanalyytikko O’Neill on myös ikiaikainen ManU-fani, ja aikeissa ostaa seuran. Ei toki yksin, vaan osana sijoittajaryhmä Red Knightseja, Punaisia ritareita.

Vielä muutama vuosi siten lähes velaton ManU on veloissa. Reilut 700 miljoonaa puntaa. “Syypää” siihen on globalisaatio. Seuran osti velkarahalla vuonna 2005 yhdysvaltalainen Glazerien perhe, joka omistaa lätäkön takana muun muassa jenkkifutiseura Tampa Bay Buccaneersin.

Moni Englannin valioliigaseura on ulkomaalaisomistuksessa, joten Glazerit eivät ole poikkeus. Eikä ManU:n velkaantuminenkaan ole -- valitettavasti -- poikkeus. Valioliiga kehuu olevansa maailman paras ja suosituin liiga. Paras se on ainakin velkaantumisessa, sillä eurooppalaisten seurojen velkataakasta 56 prosenttia on brittiseurojen harteilla.  

Lippujen hinnat nousseet 42 prosenttia

Velkojensa kuittaamiseksi Glazerit ovat muun muassa joutuneet nostamaan Old Traffordin “Unelmien teatterin” pääsylippuja 42 prosentilla. Kriitikoiden mielestä lainakorkojen maksu ja velkojen lyhentäminen ovat myös tyhjentäneet sitä rahasäkkiä, jolla pitäisi tehdä pelaajahankintoja.

“Kyllä ManU:lle, ei Glazereille” kuuluukin yhä useamman ManU-fanin hampaiden kirskuttelun keskeltä.  Näkyvimpänä protestina nämä kannattajat pukeutuvat Newton Heathin keltavihreisiin väreihin. Ennen kuin ManU:sta tuli ManU, se oli Newton Heath.  Toinen protestimuoto on jäädä tulematta matseihin, mutta se on jo problemaattisempaa. Fanit kun eivät vastusta joukkuetta sinänsä, vaan vain omistajia.

Apuun ovat karauttaneet Punaiset ritarit O’Neill keihäänkärkenään. Pyöreän pallon ritariryhmään kuuluu ainakin Lontoon Cityn liikemiehiä, mutta se ei torju rahallista tukea Euroopan ulkopuoleltakaan.

Glazerit kiistävät että seura olisi myynnissä, minkä jotkut tulkitsevat tarkoittavan, että kunhan joku tekee kahisevan tarjouksen josta ei kannata kieltäytyä, niin siitä ei silloin kieltäydytä, liikemiehiä kun ollaan.

Mitä!? Fanit omistajiksi brittifutiksesssa?

Mullistavinta Punaisten ritarien suunnitelmassa kuitenkin on, että tavalliset ManU-fanit pääsisivät seuran osaomistajiksi. Brittilän futiskapitalismissa ajatus on kumouksellinen, mutta se on todellisuutta niin Saksassa kuin Espanjassakin. Arvaa ketkä, ei kuka, omistavat Barcelonan ja Real Madridin?

Futisseurat perinteineen ja nykypäivineen ovat kannattajien henkistä omaisuutta ja identiteettiä. Niiden kaupallistaminen keinoilla millä hyvänsä ei paitsi vetele, ei myöskään ole aina kannattavaa. Takavuosien pörssiinlistautumiskuumetta ei muistella kovaan änneen.

Ja kuinka ollakaan, BRIC-mies O’Neill on ManU-manageri Sir Alex Fergusonin kamu. Fergusonin voisi kuvitella olevan maalitolpan ja sitä kohti kiitävän pallon välissä. Samalla kun aatelisskotti kehuu työnantajaansa Glazereita, hän on sitä mieltä, että faneilla on täysi oikeus protestoida.

Tämän päivän The Observer-lehti uutisoi, että Sir Alex tukisi Punaisia ritareita, mutta hän itse torjui huhut. Futismaailmassa kategorinen kielto tarkoittaa, että ei savua ilman tulta.

Tosifanille ManU:n Newton Heath -henkinen kannattaminen on must. Toinen Must eli Machester United Supporters Trust on rivifanille ehkä keino päästä uudeksi omistajaksi, jos omistajat vaihtuvat ja ja Must on yksi uusista omistajista. Tähän kannattajatrustiin on liittynyt viime päivinä valtavasti uusia jäseniä, tänään illalla luku oli 121 341. Asiat ovat niin helppoja näinä online-aikoina…

Ja kehutaan tässä yhteydessä BBC:tä. Thanks indeed!

Äskettäin se televisioi debatin, missä keskusteltiin brittifutiksen taloudellisesta tilasta. Ääneen pääsivät niin seurojen omistajia, Valioliigapamppuja kuin tavallisia futishulluja. Kyse ei ollut vain urheilusta vaan futista vahvistavasta lajikulttuuritiilestä. Eikä keskustelussa yritettykään lakaista ongelmia nurmikon alle eikä oltu kavereita kaikkien kanssa.

“The Special One” voisi olla vaikka Yhdysvaltojen presidentin virallinen lentokone, ellei tuo ” “:ien välissä oleva epiteetti olisi varattu sille, jolle se todella kuuluu. No hard feelings, Valkoisen talon isännät.

Yhdysvaltojen pressoja tulee ja menee, mutta on vain yksi José Mourinho. Onneksi heitä on vain yksi.

Muun muassa entinen Porto- ja Chelsea-valmentaja, nykyinen milanolaisen Internazionale-seuran koutsi on erehtymättömydessään parasta Paavo Väyrynen -kategoriaa, suorapuheisuudessaan urheilumedian runsaudensarvi, ja kentän laidalla elehtimisessään suurempi -- lue: viihdyttävämpi ja naurettavampi -- kuin takavuosien Kolme Tenoria yhteensä.

Erityisistä erityisin rakastaa verbaalisia ja elekielen konflikteja, hän hakeutuu niihin ja elää niistä kuin Paavo Lipponen (jonka ruumiinliikunto on tosin yhtä notkeaa kuin halkaisijaltaan metrin paksuisen kaasuputken.)

Viime viikonloppuna Mourinho hankki itselleen kolmen ottelun pannan ja 40 000 euron sakot. Tyylikkäästi harmaantunut José elehti olevansa käsiraudoissa. Se oli viittaus ja vihjaus salaliittoa muistuttavaan tilaan, missä tuomarit sorsivat Interiä muiden suurseurojen, erityisesti Juventuksen ja AC Milanin kustannuksella.

Voisi kuvitella että Italian Serie A:ta johtavan seuran ei tarvitsisi valittaa johtoasemastaan. Kyseisessä ottelussa Mourinho ansaitsi rangaistuksensa, ja suihkuun komennetut pelaajat tuomionsa. Kotisohvalta katsottuna The Special One oli tällä kertaa The Ridiculous One.

 Mourinho on piikitellyt Italian jalkapallon fair play -saavutuksia “häpeälliseksi”. Paitsi Mourinhon, myös joidenkin riippumattomampien ei-italialaisten asiantuntijoiden mielestä Interille ei ole vihelletty rankkareita selkeistä tilanteista, toisin kuin yllä mainituille isoille seuroille. 

Ja vaikka Euroopassa tuomarille urputtamisesta on otettu tiukempi -- joskin Italiassa ilmeisen valikoivampi - linja, ovat Interin nerazzurri-pelaajat katselleen punaista korttia siinä missä muiden, erityisesti suurseurojen futaajien, väsymätön pulputus ja henkinen sakinhivutus eivät usein johda mihinkään.

Vainoharhaista. Tai sitten ei. Mourinho halutaan pois maasta, ja se voidaan tehdä näinkin pirullisesti, hivuttamalla ja epäsuorasti mutta selkeästi osoittamalla. Totta tai ei, draamaa ja käänteitä riittää La Scalan mitalla.  

Mourinhon kritiikki on kuitenkin miekkailutermein touche, osuma. Hän muistuttaa Italiaa ikävistä asioista.

Ottelujen järjestelyt ja tuomarien lahjonta ovat yhtä vanhaa perua kuin futis Italiassa. Kulttuurigenetiikkaa -- ellei koko termi olisi hölynpölyä.  

Rasismi rehottaa, ja futisviranomaiset levittelevät käsiään sanoen, ettei asialle vain voi mitään. Fanit puolestaan tekevät kaikkensa, jotta Italo-futiksen maine olisi yhtä huono kuin brittifutiksen 80-luvulla.

Tuore esimerkki: huonosti menestyneen roomalaisen suurseura Lazion pelaajat joutuivat pari viikkoa sitten pysyttelemään treenikeskuksensa sisätiloissa, kun sadat fanit ulkopuolella uhkasivat tunkeutua harjoituskentälle. Olisivat luultavasti käyneet pelaajiin käsiksi, ellei poliisi olisi tullut hätiin. Tällainen käytös ei ole poikkeuksellista Italiassa. 

Italian futiskurmootus on paikallaan silloin kun siihen on tarve. Ja houkutus siihen herää usein.

Mutta vuosien mittaan tämänkin blogin pitäjästä on tullut saapasmaan futiksen fani (suosikkiseurana AS Roma). Italian Calcio on huippua, tunteita herättävää, suurta näytelmää, taitavaa, älykästä, kyynistä, persoonallista, muuntautumiskykyistä. Ja italialainen jalkapallohistoria ja -kulttuuri on sellaista, jota ilman Italian kaltainen jättiläinen ei voi syntyä, kasvaa, menestyä -- ja olla vihattu ja rakastettu.

Entä Internazionalen paljon kärsinyt valmentaja?

Tokkiinsa portugalilaisella charmeurilla on varaa kävellä tyylikäs villakangastakki auki. Menestystä ja pokaaleja on tullut, ja tullee jatkossakin, sillä suurseurat rakastavat ja tarvitsevat areenoilleen ja mikrofonien eteen spektaakkelien ammattilaisia.  Sellainen se José on. (Mourinhossa muuten ruumillistuu yksi huippuvalmentajan keskeinen avu. Oma ura korkeintaan keskinkertaisena futaajana…)

Mourinho on seuranamme vielä vuosikymmeniä, seuraavaksi ehkä ManU:ssa, luultavammin Real Madridissa, mutta taatusti ei Italiassa. Ja mikä ettei olisi, onhan Erityisistä erityisimmän pitkässä nimessä José Mário dos Santos Félix Mourinho tuo Félix -- Onnellinen.

Aave kummittelee jalkapallossa -- huliganismin aave. Karl Marx puhui aikoinaan, hieman ennen modernin jalkapallon järjestäytymistä, kommunismin aaveesta, mutta sopikoon parta-Kallen ennustus Kommunistisen manifestin sivuilta ainakin maantieteellisesti.

Huliganismia on yritettyä kitkeä Euroopan katsomoista ja stadioneiden liepeiltä jo vuosia. Tarmolla ja ansiokkaasti Englannissa, löysemmin esimerkiksi Italiassa.

Huliganismin syiksi voi esittää jo Marxin vuosisadalta, 1800-luvulta, tuttuja teemoja kuten nationalismi, vieraantuminen, identiteetin rakentaminen, työ (tai sen puute), persoonaton massayhteiskunta (nykyään tosin läpikaupallinen)…

Suuriin sosiaalipoliittisiin yhteiskunnallisiin teemoihin vähemmän takertuvia huligaaneja ruokkivat rahanahneus, järjestäytynyt rikollisuus ja silkka väkivallan tai sen uhan luoma kipunoiva mielihyvä. Huligaanien joukossa kun on paitsi työttömiä, myös vaikkapa arkisin klo 8-16 välillä kalliisiin pukuihin sonnustautuvia bisnesmiehiä.

Ei siis vain Mestarien liigan eurofanfaareja, kimaltelevia lajipromootioita, miljonääripelaajia, kauneutta, mielihyvää ja intohimon tunnetta.

Kunpa Uefa keksisi oman, N(o)1H(ooligans)1-rokotteen.

Barcelonassa Mossos d’Esquadra pidätti äskettäin kymmenisen huligaania. He kuuluvat FC Barcelonan unelmavävyjä vähän sisältävän Boixos Nois-ultraryhmän väkivaltaisimpaan siipeen, Casualseihin. Toissa vuonna yksi heistä tuomittiin taposta. Joillakin väitetään olevan yhteyksiä Helvetin enkeleihin.

Barçan kohta väistyvä puheenjohtaja Joan Laporta lupasi toimeen astuessaan siivota “Pahojen poikien” mädintä ainesta Camp Noulta. Sillä seurauksella, että Laporta sai tappouhkauksia. Mossosien nyt pidättämiä Casualseja epäillään ainakin kiristyksestä ja huumekaupasta. Erään jäsenen kotoa löytyi pieni huumetehdas ja aseita.  

Italiassa polizia on napannut viime päivinä useita Napolin Mastiffs- ja Feddayn-ultraryhmien jäseniä.  Tuttu poliisikertomus: kotietsinnöissä löytyi löymäaseita, veitsiä, luoteja.

Viime kaudella Napolin fanien reissut vierasotteluihin tyssäsivät heti ensimmäiseen koitokseen AS Romaa vastaan. Rooman-retkellään he tekivät selvää useista linja-autoista ja junasta. Virkavalta lähetti postissa kiellon osallistua vierasotteluihin. Samanlaista rasismilla höystettyä ultra-meininkiä on futisseuroissa koko saapasmaan matkalta.

Ranskassa tilanne on sama. Galliassa maan jalkapalloliiga on huolissaan lisääntyvästä faniväkivallasta. Se ei rajoitu pelkästään suurien seurojen kuten PSG:n päätykatsomoihin. Sympaattisilta kuulostavat seurat Grenoble ja Lille ovat samalla tarkkailuluokalla.

Ranskassa on annettu vain noin sadalle äärifanille pääsykielto matseihin. Englannissa niitä joutuu seuraamaan lähipubin tv:stä kolmisentuhatta huligaania.

Ja Serbiassa, ja Venäjällä, ja Ruotsissa…

Ja Saksassa. Sielläkin heitä riittää, kuten esimerkiksi Chemnitzer FC:n kannattajajoukoissa. DDR:n aikaan Chemnitzin kaupungin nimi oli aavemaisesti Karl-Marx-Stadt. 

ja onhan meilläkin niitä, jotka kaipaavat testosteronilla ladattua α-urosactionia katsomoihin. Ihmettelen vain, että yllä mainittu eksotiikka taitaa olla vääränlaista kansainvälisyyskasvatusta. Narsismiaan pääsee toteuttamaan muullakin tavoin.

Oman joukkueen fanikaulaliinan pitäminen on suotavaa. Laulut raikukoon, värit näkyköön, liput liehukoon, ilo ja epätoivo läikkyköön, kunhan ei mene överiksi. Futiksen tositoiminta kuitenkin tapahtuu kentällä, ja se on parhaimmillaan silmiä ja mieltä hivelevää.

Jälkikirjoitus. Brasilia pelaa maaliskuun alussa viimeisen harjoitusottelunsa ennen MM-kisoja, Irlantia vastaan. Dunga jätti ryhmästä pois viime ajat AC Milanissa hyvin pelanneen Ronaldinhon. Ja samassa Berlusconin seurassa pelaavan nuoren tähden Paton, mutta valitsi kikkaspesialisti Robinhon.

Pettymyksen huokaus.

Kiina maassa, Kiina puussa, Kiina Afrikassa ja avaruudessa.

Se mistä vielä vuosisata sitten puhuttiin rasistisesti “keltaisena vaarana” - että Aasia, erityisesti Kiina ja Japani, jyräävät meitin Lännen - on nyt arkea.

Kommunistikaaderidynastian Kiina jyrää ainakin tavaratuotannossa ja rahanlainaajana, sotilaallisesti ei (vielä?), ja poliittisesti se etenee pitkän historian opettamalla kärsivällisyydellä ja diplomatialla.  

Kiina on globaalissa myötätuulessa ensimmäistä kertaa puoleen vuosituhanteen. Nousee kuten Yhdysvallat nousi mahtiasemaan kyselemättä sen enempää lupia Euroopan maailmanomistajilta. Eikä tarvitse kysellä, sillä Planeetta Maa ei ole länsimaiden hiekkalaatikko yksinoikeudella. Ei kyllä ole kiinalaistenkaan, mistä sopii muistuttaa niin ihmisoikeuksissa kuin ympäristöasioissa.

Mutta on ainakin yksi asia, jolle Kiina ei voi mitään edes Pekingin mahtikäskyllä eikä valuuttavarannoillaan. Ja se on ainoastaan reilua, koska tämän arvoaseman saa vain osaamisella.

Alun Kiina-rimpsuun lisätäänkin loppuun: …vaan ei futiksessa, missä se on ulkomaailmalle yhtä vaarallinen kuin pöytätennis Suomi-futikselle.

Kiinan futismaajoukkueen lempinimi on Kiinan muuri, mutta pelillisesti ja kansainvälisellä menestymättömyydellä mitattuna maajoukkuepaidan vaakunaa pitäisi koristaa risuaita.  

Kiina kompensoikin jalkapalloturhaumiaan ottamalla jalansijaa lajissa kenttien ulkopuolella.  

Konkreettisesti se rakentaa futisstadioneja, kuten Afrikan mestaruuskisat äskettäin isännöineessä Angolassa. Teille stadion, meille öljyä.

Mutta on se liikkeellä eettisemminkin, jos urheilusponsorointia sellaisena halutaan pitää. Kiinalainen Yingli Green Energy teki FIFA:n kanssa sopimuksen, jolla siitä tuli ensi kesän Etelä-Afrikan MM-kisojen seitsemäs virallinen turnaussponsori.

YGE valmistaa aurinkopaneeleja. Firma on suuri, koska ihan pienet eivät pääse pääkisasponsoreiksi. YGE:llä on kansainvälisen tason pelisilmä, sillä aurinkopaneelit ovat eettisesti paremmassa huudossa kuin vaikka öljy tai autonrenkaat. (Kisoja sponsoroivat myös Castrol, Continental tyres, Budweiser, Coca Cola, MTN mobile communications ja Satyam IT.) 

Sopimukseen mm. kuuluu, että YGE varustaa eri puolilla Afrikkaa FIFA:n 20:een huono-osaisille tarkoitettuun projektiin aurinkopaneelit.

Pelikäsitystä on FIFA:llakin. Sen herrakerhon maine ei ole mairitteleva. FIFA-johtajat eivät taatusti päädy matkoillaan vahingossakaan hotelleihin joissa on kirppuja ja vähemmän kuin kuusi tähteä. Että sellaisia veijareita siellä. 

Kestävä energiantuotanto viestii, että FIFA:ssakin ollaan ajan hengessä mukana -- mistä oikeasti hatunnosto. Etelä-Afrikan kisojen hiilijalanjälki on myös iso. Lentokone on kätevin tapa saapua kisamaahan ja liikkua pelikaupunkien välillä. (FIFA on myös jeesaamassa Haitin jalkapallon jälleenrakentamista, siitä lafkalle toinen oikein-merkki.) 

Tehokasta viherpesua kaipaa myös itäisen supervallan jalkapallo. Koska YGE:n toimialana ovat aurinkopaneelit eikä jalkapallon etiikka, se ei tietenkään ole vastuussa Kiina-futiksen sisäisestä sopasta, joka on legendaarisen karmeaa.

Mainitaan vain loputtomat lahjontaskandaalit. Viimeksi eilen maan palloliiton CFA:n uusi pomo Wei Di puolusteli, ettei CFA ole “läpeensä epärehellinen” ja etteivät kaikki CFA:ssa ole “valehtelijoita”.  

Käytetyssä termistössä on häivähdys perinteistä rankkaa kritiikkiä kulttuurivallankumouksen ajan näytösoikeudenkäynneissä.  

Wei löylytti CFA:ta olan takaa. Nöyristelyä ja oman kaulan säästämistä? CFA:n edellinen johtaja, tuomaroinnin johtaja ja markkinoinnin johtaja kaikki istuvat putkassa epäiltynä ottelujen järjestämisestä. Voipi olla, että jalkapalloliigakauden avaamista maaliskuussa joudutaan lykkäämään sotkujen takia.

Tukijoista puheen ollen, Wei sai taivuteltua rengasvalmistaja Pirellin jatkamaan Kiinan Superliigan sponsorointia.

Syvemmälle mutiin Kiina-futiksen maine ei voi enää upota. Mutta uskalletaanko Kiina sulkea kansainvälisten turnausten ulkopuolelle skandaalien takia? Sillä voisi olla muitakin kuin urheilullisia vaikutuksia.

Eli, Kiina myös globaalissa futiskarnevaalissa - ja hämäräperäisessä vedonlyönnissä.

Ranskan historiassa yllämainitun nimikkeen harteilleen saanut on tavannut joko pötkiä maanpakoon tai on päätynyt luonnonkiertoon pää muusta tomumajasta irrallaan.

2000-luvun Galliassa kyseisen maineen voi kerätä politiikassa. Kyynisyys politiikkaa ja talouden nykymenoa kohtaan voisi nostaa monen lajin ammattilaisen vihalistan kärkeen: Chirac, Le Pen, Sarkozy, joku talousskandaaleissa ryvettynyt pankkiiri…

Mutta kuka onkaan hän, joka Le Nouvel Observateur -viikkolehden (Obs) mukaan kykenee luomaan tai hajottamaan Ranskan moraalin? Ihan oikeasti, kokonaisen suuren kansakunnan moraalin. Ei sen enempää eikä vähempää kuin Raymond Domenech, Espanjan sisällissodan jälkeen Ranskaan paenneen tasavaltalaisen poika. Ranskan futismaajoukkueen nykyinen valmentaja.

Näinä päivinä Domenechista tuntuvat puhuvan kaikki, nekin jotka eivät seuraa jalkapalloa. Hänestä kiivastelevat niin duunarit kuin Pariisin kahviloiden intellot. Onpa hänestä kirjoitettu parin viime vuoden aikana kolme kirjaakin.

Olen pitänyt Domenechia kentän reunalla nokka pystyssä koketeeraavana kukkona, joka ei suostu ymmärtämään maajoukkueen -- ja omaa -- parasta. Voi olla ettei ymmärräkään, mutta tuo lehden artikkeli sai tämän bloggaajan ajattelemaan Domenechista ihmisenä toisin. 

Kyllähän hän töpeksi välttelemällä mainitsemasta yli 800 000 euron tulospalkkiotaan johdettuaan Les Bleusin Etelä-Afrikan MM-kisoihin. Puolusti vielä Thierry Henryn käsipallotaitoja ratkaisevan maalin yhteydessä. (Toisaalta mitäpä muuta valmentaja vastaavassa tilanteessa yleensä tekee. Puolustaa alaisiaan kuin poliittinen puolue omia umpikierojakin jäseniään…)

Domenech kuitenkin johti Ranskan 2006 MM-finaaliin, missä se onneksi hävisi Italialle. Siinä matsissa, missä Zinedine Zidane päätti uransa puskemalla Marco Materazzin kanveesiin ja hankkimalla itselleen ammattilaisuransa muistaakseni 13. punaisen kortin.

Mon chapeau Domenechille, koska hän on futisduunari, ammattiaan rakastava käsityöläinen sanan positiivisessa mielessä. Obsin mukaan Domenechille “futis ei ole astinlauta loisteeseen, se on hänen elämänsä”. Melko täydellinen tiivistys, johon ei voi lisätä mitään.

Obsin artikkelissa Domenech saa myös kyytiä, mm. joiltakin entisiltä pelaajilta, eikä tunnu olevan kaikkien nykyistenkään maajoukkueratsujen suosiossa.   Netin viha”keskusteluissa” Domenechia parjataan kuin Paavo Väyrystä, Kaarina Hazardia, ja Sofi Oksasta. Joukon voima on pelottava, kuten lehti mainitsee.

Pelaajauran päätyttyä Domenech ei päätynyt lööppien pelleksi tai puolialkoholisoituneeksi kehäraakiksi. Mies opiskeli itselleen loistavasti kaikki mahdolliset diplomit, eteni ammattivalmentajaksi ja joukkueenjohtajaksi.

Kaikki eivät ole pitäneet Domenechin kovasta, autoritäärisestä valmennustyylistä. Ei tarvitsekaan, sillä valmentajia on auktoriteettiasteikolla Domenechista ja Fabio Capellosta new age  -henkiseen Jürgen Klinsmanniin.  Tärkeintä on sydämen syke eli futis, ei sen tuoma Gloire.

Domenechin asema vihaobjektina numéro un selittyy Olympique Marseillen entisen puheenjohtajan Christophe Bouchet’n sanoilla: “Ei siinä ole hämmästelemistä, nykypäivänä mikään ei ole niin tärkeää kuin futis.”  

Miten muualla? Suurissa futismaissa huonosti suurturnauksissa pelannut joukkue joutuu palaamaan kotimaahansa yön pimeydessä jollekin unohdetulle pienlentokentälle. Mutta se onkin kollektiivirangaistus.

Englannissa maajoukkueen valmentajana seikkaillut ruotsalainen Sven-Göran Eriksson naurettiin ulos. Osasyynä pilkkaan olivat Svenniksen naisseikkailut. Erikssonille oli helppo nauraa, hänhän oli ulkomaalainen, jollainen ei osaa eikä ansaitse valmentaa nykyfutiksen isämaata. Oi tuota nurkkapatrioottisita aikakautta, siitä on jo vajaat kymmenen vuotta. Nyt Englantia valmentaa eräs Fabio Capello Italiasta.  

Suomi? Maa jossa futis on arvostusasteikossa pistesijoilla, voivat valmentajat kävellä suhteellisen rauhassa. Pasi Rautiainen ja Martti Kuusela tunnetaan tv:stä, ei vaihtopenkin päästä, ei heitä muuten kukaan Stadin Aleksanterinkadulla tuijottaisi. Nykyinen ja edellinen maajoukkuevalmentaja ovat brittejä.

Tapaus Antti Muurinen tulee lähimmäksi Domenechia, mutta onneksi vain kotimaisessa mittakaavassa. Muurinen on mm. saanut kuulla idioottimaisuuksia viiksityylistään, ja häntä kohti on syljetty Itäkeskuksessa. (Kyseessä oli ilmeisesti Muurisen pohdinta siitä, miten ramadanin ajan paasto vaikuttaa pelaamiseen. No totta kai syömättömyys ja juomattomuus vaikuttavat, kokeilkaa vaikka itse. Sen myöntävät kaikki tolkulliset futisseurat. Euroopan isoissa seuroissa paastoa noudattavien muslimipelaajien ravintoregiimiä mietitään tarkkaan. Tässä asiassa suurin voima on ravintovoima.)

Sen sijaan “Muurinen ulos!”-huudot silloin kun peli ei kulje tai se on tylsää, ovat osa futista. Eihän se Muurisesta kivaa ole, mutta fanit maksavat pääsylippunsa, elävät ja kokevat toiveensa ja pettymyksensä ja unelmoivat kauniista jalkapallosta. Tuloksia Muurinen on saanut aikaiseksi, mutta esimerkiksi Muurisen kulta-HJK:n kausi 2009 ei jää historiaan näyttävänä futiksena.

Urheilijoilla, jos ei valmentajilla, on Suomen historiassa ja kansallisen minäkuvan luonnissa iso rooli. Siksi entiset talviurheilusuuruudet saavat ryypätä, tapella, puukottaa ja ties mitä. Se on kansanviihdettä, vaikka vähän tekeekin kipeää. Ja jääkiekkovalmentajan nakkikioskihorjumiselle naureskellaan. Aivan kuten hiihtopomo Paavo M. Petäjän kielitaidolle siinä hiihtoskandaalissa, jonka kansallisen itseymmärryksen mukaan ei olisi pitänyt olla mahdollista.

Suomalaisia kipupisteitä, ehkä niin isoja, ettei niitä passaa painella liikaa. Sillä kenet silloin nostettaisiin kansankunnan vihakaapin päälle?