Tänään käynnistyvä Englannin valioliiga sai osansa Lontoon skidien mellakoinnista ja ryöstelystä. Tottenhamin ja Evertonin välinen ottelu siirrettiin, koska Spursien kotikulmat Tottenhamissa olivat alkuviikosta vielä liekeissä.

Brittifutiksen taivasten valtakuntaan Valioliigaan nousseen lontoolaisseura QPR:n omistaja, formulamoguli Bernie Ecclestone vaati että kaikki pelit pelataan, muuten mellakoitsijoille annetaan periksi. Ehkäpä. Mutta jos Lontoo olisi yhä katutaistelutanner, harva fani levottomilla alueilla menisi matsiin. Ecclestone sen sijaan voisi turvallisesti laskeutua vaikka keskelle kenttää helikopterillaan.

Miljardööri ei myöskään näytä tuntevan kannattajia, tai ainakaan niitä, joilla on nykyään varaa käydä otteluissa. Ecclestonen mukaan katsojilla ei ole mukanaan paljoa ryöstettävää. Köh. Jos heillä on matkassa edes lompakko, niin siinä on taatusti joitakin puntia ja jos jonkinlaista luottokorttia. Koska seurat ovat hilanneet lippujen hinnat yläilmoihin, yhä harvempi kuolemaan asti -fani kykenee maksamaan itsensä lippuluukulta sisään. Syystä paljon parjatulla katsomoeliitillä, sampanja- ja katkarapudivisioonalla, on taatusti varastettavaa.  

Saarivaltion mellakoilla on monia sosiaalisia syitä, vaikka kaduilla nähtiin paljon silkkaa riehumista. Osa vandaaleista oli hyvien perheiden lapsia. Ehkä Ecclestone oli sittenkin oikeassa: eiväthän eliitin väki ryöstele toisiaan.

Espanjassa ykkösliigan alkamista uhkaavat toisenlaiset ongelmat: osa seuroista on niin suurissa taloudellisissa ongelmissa, että pelaajia on jäänyt ilman palkkaa. Niinpä La Ligan pelimiehet uhkaavat lakolla, jos tilipusseja ei täytetä.

Öykkäriraha on jo pilannut futista. Pelaajien palkat ovat karanneet tähtikartalle, tosifanien rahat eivät riitä lippuihin tai kausikortteihin, ja seurojen identiteetit uhkaavat liudentua lajin globalisoitumisen myötä. Tästä veti harvinaisen johtopäätöksen Sporting de Gijónin ammattijalkapalloilija Javi Poves. Hän päätti ripustaa bläägät naulaan 24-vuotiaana tuohtuneena lajin läpikaupallistumiselle. Ääri-indignado, toisin kuin espanjalaisten kaupunkien keskusaukiolla maan tilaa protestoivat muut indignadot, joiden toimintaa Poves pitää “kapitalismin kasvojenpesuna”.

Espanjan futiksen alueelliset poliittiset identiteetit ovat yhtä vanha asia kuin laji Iberian niemimaalla. Athletic Bilbaossa pelaajiien on yhä oltava baskitaustaisia. Barcelona on edelleen Katalonian armeija ilman aseita. Real Madridin kannattajat kannattavat pääkaupungista johdettua maan keskusvaltaa.  

Los Merengues on myös saanut kantaa kyseenalaista mainetta diktaattori Francisco Francon seurana. Espanjassa kiistellään edelleen Francon ja Real Madridin (läheisistä) suhteista, mutta selvää on, että Franco otti elinaikanaan kaiken propagandahyödyn irti valkopaitojen menestyksestä. “Uskon vain Jumalaan, Francoon ja Don Santiago Bernabéuhun”, on realmadridilaisuuden yksi iskulauseista. Tai ainakin oli.  

Ennen diktatuurin syntyä 1930-luvulla Real Madridin kannattajat olivat vasemmalle kallellaan. Nyt joukko perusmadridismoon ja ultrakannattajien äärioikeistolaisuutta myötäilevään toimintaan kyllästyneitä Madrid-faneja on perustamassa seuran ensimmäisen avoimesti vasemmistoa symppaavan peñan eli kannattajaryhmän. Nimekseen se on ottanut La franja morada, tumma nauha, joka yhä halkaisee seuran vaakunaa. Tasavaltalaiset liittivät sen tunnukseen 1930-luvulla, eikä edes Franco poistattanut sitä. Netissä luonnollisesti kiehuu “keskustelu” peñan ja koko politisoinnin järkevyydestä.

Myös Barcelona on päässyt yhdistämään sisällissodan (1936-39) ja jalkapallon. Francon joukot tappoivat 75 vuotta sitten  Barcelonan silloisen puheenjohtajan Josep Sunyolin.

Barça ja Real Madrid ottavat tällä kaudella virallisesti ensimmäistä kertaa yhteen huomenna Supercopan ensimmäisessä osaottelussa Santiago Bernabéulla Madridissa. Futis yhdistää. Tai sitten ei.

Länsiafrikkalaisvaltion suurimman futistähden Didier Drogban sanoin toivon, että presidentinvaalien jälkeiset levottomuudet maassa loppuisivat, eivätkä vain jouluksi.

“Vetoan teihin kaikkiin, jokaiseen manageriin, sotilaaseen, kannattajaan, olemaan käyttämättä väkivaltaa ja tekemään kaikkenne palauttaaksenne rauhan ja vastuullisen demokratian jota kansakuntamme odottaa.”

Rauhallista joulua kaikkialle muuallekin ja kaikille muillekin Maan päällä.

Öljy- ja maakaasuvaltion pörssin kurssit ampaisivat avauduttuaan seitsemän prosentin nousuun, mistä tietysti voi päätellä, että valinta oli oikea. Pörssikurssit kun ovat tämän päivän pyhä sana. Partoihinsa myhäilevät erityisesti kiinteistö- ja rakennusalan pohatat.

Qatar on luvannut miljardeja infrastruktuurin rakentamiseen, jotta kisaturistit voidaan kuljettaa ilmastoidusti ilmastoidulta stadionilta toiselle, ja jotta olut pysyisi kylmänä. Sitäkin on tarkoitus myydä, siihen löytyy varmasti sopivan joustava fatwa. Ei kisoja ilman olutsponsoria.

Ilmastoitu avostadion kuulostaa yhtä järkevältä kuin hiihtoputki heinäkuun helteillä, mutta mitä Suomi ei tekisi katoavan kansanperinteen vuoksi. Emiraatti on luvannut tuottaa viilennystä aurinkoenergialla. Qatarissa luonnonsolariumista ei tiettävästi ole pulaa. 

Mutta jos ilmastonmuutos tekeekin voltin taaksepäin ja taivas synkkenee, niin apu löytyy lajin entisistä super- ja pienemmistäkin tähdistä. Heitä kun on Qatariin viime vuosina hankkiutunut liuta rahan perässä jäähdyttelemään. Näitä jäähdyttelijöitä voi tarvittaessa sijoitella stadionien eri kolkkiin. Olisihan se esimerkiksi kivaa istua silloin 35-vuotiaan Messin vieressä.

PR:ssä ja imagonhallinnassakaan sheikit eivät elä 1900-lukua. Osa stadioneista on tarkoitus purkaa kun sirkus jättää kaupungin, ja kierrättää ne köyhiin maihin -- mikä kertoo futiksen kulttuurisidoksista (tai niiden puutteesta) Arabian niemimaalla, vaikka lajihulluus leviää sielläkin.

Eurooppalaiselle fanille iloa tuottaa myös sopiva aikavyöhyke, mikä pätee myös Venäjän kisoihin -- Vladivostokia lukuun ottamatta.

Jossain länsilehdessä Qatarin valintaa kuvattiin Qatarstrofiksi. Kyllähän emiraatti on takapajulaa paitsi futiksessa, myös monissa uskonnon- ja seksuaalisuuskysymyksissä. Demokratian kohdalla sitä ei voi laittaa edes lainausmerkkeihin, toisin kuin 2018 MM-kisaisännän Venäjän “kansanvallan”. D-asteikolla mitattuna Qatarin lähin kisajärjestäjä on Argentiinan sotilasjuntta 1978. Kenraaleilla ei tosin ollut Qatarissa päämajaansa pitävän Al-Jazeeran kaltaista mediaa, joka on saanut niin Washingtonin kuin arabidiktaattorit tuohduksiin.  

Qatar on jo järjestänyt suurempia urheilukoitoksia, ja tammikuussa 2011 siellä pelataan Aasian futismestaruudesta. Emiirikunnan suurimmat -- ja pysyvimmät - ongelmat ovat koko ja ilmasto. Kolmas uhka on poliittinen maantiede. Ei tarvitse Wikileaks-vuotoja kertomaan, että arabimaat, Iran, Israel ja uuskonservatiivit rapakon takana tekevät kaikkensa suursodan syttymiseksi alueella. Ihan kauheasti en löisi vetoa, että kansainvälisellä jalkapalloliitolla FIFA:lla kuitenkaan olisi vielä varasuunnitelmaa konfliktin varalta.  

Lännessä Qatarin valinta on myös aiheuttanut ”ne jyrää meitin”-henkeä. Länsimaiden perikato. Liiallista Weltschmerziä eli maailmantuskaa ei kannata kärsiä. 2006 MM-kisat pidettiin Saksassa. Yhdysvaltojenkaan ei kannata narista. Siellä kisattiin 1994. Ei siitä ole miespolvia aikaa, eikä Stars and Stripes ole vielä noussut pelillisesti huipulle. 

Vaikka Aasia ja Tyynenmeren alue rulettaisi, kisoja ei annettu Kiinalle eikä Intialle, ei Australialle eikä Indonesialle. BRIC-maa (Nykyään myös BASIC-maa) Brasilia järjestää MM-kisat 2014, mutta se ei ole silmiinpistävän keltanokka näissä peleissä. Futis nyt vain on globalisoitunut. Sitähän tässä on haluttu.

Suurimmin mätää on Sveitsinmaalla, tarkemmin ottaen osoitteessa Fifa-strasse 20, Zürich. Fifa-kadulla asustaa FIFA, joka Transparency Internationalin mittauksessa pääsisi hyvään seuraan Sudanin ja Myanmarin väliin. Riittänee tässä yhteydessä sanoa, että kisat saa taitavin/härskein kähmijä ja samettikielisin verkostoituja, jolla on syvät taskut ja riittävästi aikaa polkaista pystyyn gladiaattoriareenat. Pörssikurssit seuraavat perässä.

Seuratasolla jalkapallossa on otteluja, joille ei edes sana derby kykene tekemään täyttä oikeutta. Kyse on yleensä paikallisottelusta, jolla on pitkät juuret ja vastakkainasettelun kiihkeys on sen mukainen. Joukkueita kun erottavat milloin uskonto, sosioekonomisesti erilaiset kaupunginosat, politiikka, milloin yhteiskuntajärjestelmä. Erottavista tekijöistä seksi taitaa olla ainoa, mikä loistaa  poissaolollaan.

Derbyn paikan päällä nähnyt ja kokenut tietää, mistä on kyse. Identiteetti on yhä kovaa valuuttaa stadioneilla. Mutta jotain on tapahtumassa. Derbyt ovat laimentumassa samalla kun ne kaupallistuvat - ja yhä harvempi pelaaja on kotoisin kaupungista tai maasta, jonka paitaa hän kantaa, ja fanipohjakin on maantieteellisesti laajentunut, kiitos tv:n. Huono ja hyvä. Ottelujen koko kropalla aistittava intensiteetti voi laskea, mutta huumori ja itseironia saavat tilaa.

Maanantaina Barcelonassa pelataan Maan tunnetuin futisderby, el Clásico, Barçan ja Real Madridin keskinäinen matsi. Camp Noun täyttää 98 000 katsojaa. Hinnat ovat pelin merkityksen mukaiset: edullisin  piippuhyllypaikka maksaa 78€. (Jollainhan ne tähtien jättipalkat on maksettava…)  

El Clásico on derbynä harvinaisempi, kaupunkien välinen. Real Madridilla on toki derby madrileñonsa Atlético Madridin kanssa, Barcelonalla ja Espanyolilla on oma mittelönsä. 

Seurojen keskinäiseen välienselvittely liittyy erottamattomasti Espanjan 1900-luvun myrskyisään historiaan. On ehkä liioiteltua sanoa, että el Clásico on väljähtymässä, mutta sen poliittinen merkitys haalenee. Jos lakipiste on kiehuva vesi, nyt ollaan 80:ssa celsius-asteessa. Polttaa yhä, muttei sentään kiehu. Espanjan maajoukkueen EM-ja MM-menestys ovat rakentaneet siltaa, nuoremmat sukupolvet eivät enää (aina) katso matsia Espanjan sisällissodan ja diktaattori Francisco Francon valtakauden läpi.    

Eivätkä vähän vanhemmatkaan , mikäli on uskominen tätä linkkiä. Siinä Blaugranan ja Los Blancosin fanit laulavat toistensa hymnien sanat omien hymniensä säveleen. No, laulavat ja laulavat nuotilleen, mutta tulos on hellyttävä ja sympaattinen. Vuosikymmen, kaksi sitten tämä ei olisi ollut mahdollista -- enkä nyt tarkoita sen ajan mediateknologiaa.

Kaikille klassikkomatsiin virittäytyville kotikaraokefriikeille, tässä on sanat “Cant del Barçaan”, ja tästä voi veisata “¡Hala Madrid!”

Tavallista tulisempia ja odotetumpia yhteenottoja on myös maaotteluissa.

Ensi vuoden EM-karsintaotteluja ajatellen: eivätkös Huuhkaja-fanit voisi laulaa “Du gamla, du frian” Fredrik Paciuksen tunnettuun sävellykseen? Länsinaapurilaiset vastaisivat laulamalla Maamme-sanat kansallisveisuunsa. Hommaa helpottaisi se, että J.L. Runeberg kirjoitti Vårt landin alunperin på svenska.

Virolaisten kanssa molempien maiden fanit voisivat laulaa kansallislaulunsa karaokena samanaikaisesti. “Mu isamaa” kun kuulostaa hämmästyttävästi Paciukselta…säästyisi myös aikaa pönöttävältä seisoskelulta ja pääsisi nopeammin itse asiaan eli matsiin.

Kun emme ole entisiä siirtomaaherroja, nousevilla talous- ja poliittisilla mahdeilla on vähemmän hampaankolossa meikäläisiä vastaan. Suomi voi jatkaa hyvillä mielin lääkärinä vaan ei tuomarina oloa, kuten entinen urheilija, sittemmin presidentti Urho Kekkonen ammoin sanoi.

Koska meiltä puuttuu yhä elävien sääty-yhteiskuntien hohto, olisiko niin, että Suomessa menestyvässä urheilijassa ruumiillistuu ja henkevöityy, tai oletetaan näin kristalloituvan, kirkkaimmin aateluus: puhtain asein ja mielin oman lajin ja kansakunnan puolesta, Ateenalaisten laulun hengessä.  Aateluus ideaalitilana, ei esimerkiksi siirtomaaherra-aateluutena. 

Urheilusankaruus  tarkoittaa, että urheilu ei ole vain urheilua. Se on väylä eteenpäin vaikkapa politiikassa. Sylvi Saimo, Antti Kalliomäki, Lasse Virén, Juha Mieto…

Vilpittömyys, urheilijan peräänantamattomuus ja pitkäjänteisyys.  Ankara omaan tekemiseen fokusoiminen, vaikka tekemisen maailma ulkopuolisesta näkökulmasta katsoen keskittyisi ja rajoittuisi vertauskuvallisesti tahkon pyörittämiseen. Mietitään vaikka uimaria kauhomassa samaa allasta vuodesta toiseen maisemanaan valju pohjakaakeli. Sisyfos ja askeesi.

Markku Uuspaavalniemi on ännännes kansan eduskuntaan olkapäillään kantama urheilijarintakuva. Mutta onko hän ensimmäinen urheilusankaripuolueloikkari? Urheilijan ei oleteta olevan opportunisti, mutta mitäs pienistä, aateluudesta onkin matkaa politiikkaan, mikä on likaista ja antisankarillista, intohimoista ja taistelevaa, sellaista missä ei aina tarvitse perustella tekemisiään, kuin välillä elämä itse. 

Urheilija on aina hyvän asian puolesta, sen mikä on koko kansakunnalle hyväksi. Mutta mikä on koko kansakunnan etu?  Yhteinen hyvä on yhteiskuntafilosofien kestoaihe. Se on kuitenkin samanlainen illuusio kuin urheilija tai urheilijapoliitikko, jolla ei muka ole omia intressejä, vain kansan, johon hän itse kuuluu. Uuspaavalniemen loikka tekee hyvää sankaruusnäkökulmasta: ihan tavallisia omia etujaan ajattelevia poliitikkoja/ihmisiä hekin ovat.  

Toisekseen, nykyurheilusankarin mitta on vuosipalkka, ei palkintokaappi. Niinpä sankari-illuusion romahdus voi sattua ja horjuttaa tähän sankaruuden lajiin uskovien maailmankuvaa ja perusturvallisuutta.

Pitäisikö entisten urheilijoiden pysyä poissa politiikasta tai yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta? Ei pitäisi, päinvastoin. Eikä vain siksi, että moni on päässyt huipulle verovarojen siivittämänä. Urheilija ei ehkä enää ole sankari, mutta jonkinlainen esikuva, joka saa töpeksiä pahasti, ennen kuin kuva putoaa kaapin päältä. 

Huippu-urheilija elää laji- ja menestysvaatimuksineen tavallisen ihmisen elämänkokemusten ulkopuolella. Saman tekemisen sisun voisi tuoda mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Tekeminen politiikassa tarkoittaa myös sanoja, joilla pyritään vaikuttamaan mielipiteisiin. 

Mitä tekemistä tällä vaikuttamismahdollisuudella on saksalaisen jalkapalloilijan Mario Gómezin kanssa? Bayern Münchenin 25-vuotias maajoukkuetähti ei ole ainakaan vielä poliitikko, vaan pelaa yhä aktiivisti.

Gómez on ottanut urheilijana kantaa asiaan, joka on yhä tabu futispiireissä, ja joka puhuttaa myös Suomea kirkonpenkkejä, nettiporukkaa ja eduskuntaa myöten.

Homoseksuaalien jalkapalloilijoiden olisi viimein hyvä tulla ulos kaapista, Gómez toteaa. Hän viittaa siihen, että Saksassa on avoimesti homoja niin valtakunnan kuin paikallispoliitikkoinakin.

Gómezin perusteluna on, että kaapista pois tulleena jalkapalloilija voi pelata vapautuneena. Gómezia voi lukea, että vapautuneisuus merkitsisi tunnetta olla ihmisenä entistä kokonaisempi. Ei parempi eikä huonompi, mutta enemmän oma itsensä. Minä, jalkapalloilija, mies tai nainen.

Vapautuneisuus ei ainakaan heikentäisi pelaamisen intohimoa ja ammattinsa harjoittamista. Vapautuminen ja julkinen hyväksyntä näkyisi tulostaululla, mutta asettaisi myös paineita homovastaisen huutojen vähenemiseen katsomoissa. Se lisäksi muuttaisi pikku hiljaa futiskulttuurin syviä ja leveitä sosiaalisia rakenteita, aivan kuten naisfutiksen hyväksyntä nykypäiväisti futiskulttuuria takavuosina. Gómez sohaisee futisarkeen, mikä vaatii rohkeutta. Sankari voisi olla se ensimmäinen ulos kaapista astuva futaaja.

Mitkä ovat (kirkollisvaaleihin osallistuvien) urheilijoiden ja urheilija-poliitikkojen näkemys homoseksuaalisuuteen? Se kun on nyt vakavan eettisen keskustelun aihe, se omatunto, joka olisi hyvä tuoda julki. Ja mitä ne meidän ex-urheilijat tekevät ja sanovat Arkadianmäellä niin homoista, veroista, vanhustenhoidosta kuin Nato-jäsenyydestä? Seurataan tätäkin, vaikka eivät olekaan sotasankareita.

Nämä haareminpäälliköt juhlistavat tänään vuonna 2008 solmittua maiden välistä ystävyyssopimusta. Heillä on ilmeisesti myös leikkimielinen(?) kilpailu siitä, kumpi laittaa paremmaksi julkisessa klovneriassa.

Eilen Libyan todellinen johtaja paasasi italialaisille islamin tulevasta valloitusretkestä Eurooppaan. Berlusconi luultavasti tuumi mielessään, että Gaddafi se vasta on hieno mies. Libyalainen ajatusten aavikkodyyni nimittäin piti uskontopuheensa noin 500 (rahalla vuokratulle) naiselle, joiden tärkeimmät ominaisuudet olivat nuori ikä ja missin fyysiset mitat.

Italia ja Libya ovat vanhoja tuttuja. Menemättä sen pidemmälti antiikin Roomaan ja Leptis Magnaan, moni italialainen on huolissaan Gaddafin Libyan taloudellisesta otteesta Berlusconin pääministeröimässä Italiassa. Italia lämpiää ja autot kulkevat libyalaisella öljyllä. Gaddafin lonkerot ulottuvat maan pankkijärjestelmään.

Gaddafi AC Milanin omistajaksi?

Englannin Valioliigassa maailman upporikkaat ja sellaiseksi itsensä kuvittelevat ostavat jalkapalloseuroja leluikseen, tai haaveilevat sellaisesta. (Manchester Cityn omistaja, seikki Mansour bin Zayed al Nahyan on satsannut seuraansa parissa vuodessa miljardi euroa. Rahasummalla pyörittäisi esimerkiksi HJK:ta 500 vuotta.)

Miksi siis Mare Nostrumin Suuri Feministi olisi pekkaa pahempi? Diktaattorina Gaddafin ei tarvitse raportoida valtionmenoista valiokunnille, kansliapäälliköille eikä äänestäjille.  Gaddafin nimi on nimittäin näkynyt myös Italian jalkapallossa, sekä pelikentällä että omistajana.  

Muammar Gaddafin yksi pojista, Al-Saadi, testasi aiemmin tällä vuosikymmenellä futaajan kykyjään kolmessa Serie A:n seurassa: Perugiassa, Udinesessa ja Sampdoriassa. Peliaikaa hän sai yhteensä noin sata minuuttia.

Kuuluisa sukunimi ei avittanut kentällä, mutta se on ollut vaikutusvaltaisempi omistuspeleissä. Al-Saadin yhtiö Lafico omistaa Fiat-autosuku Agnellin suurseura Juventuksesta 7,5 prosenttia. Gaddafi jr. myös istui seuran johtokunnassa, nyt siellä lämmittää penkkiä hänen firmansa edustaja. Juven paitaa on koristanut libyalaisen Tamoil-öljy-yhtiön mainos. Libyalaisten kerrotaan jossain vaiheessa havitelleen myös roomalaista Laziota.  

Silvio ja Muammar juttelevat öljy- ja maakaasuasioiden lisäksi luultavasti myös jalkapallosta. Berlusconi omistaa huippuseura AC Milanin, ja sellaisen omistaminen näinä taloudellisesti kovina aikoina kuristaa kukkaroa.

Jo vuosi sitten Berlusconi torjui hutipotkuina huhuja, että libyalaiset valtio-omisteiset rahastot ostaisivat Rossonerin. Seuran arvoksi määriteltiin 600-800 miljoonaa euroa.  Samoihin aikoihin myös abudhabilaisen sijoitusyhtiön huhuiltiin havittelevan omistusosuutta seurasta. Viime keväänä samanlaisia ostohuhuja liitettiin Gazpromiin. 

Mikään ei yllätä kun italialais-libyalainen veijarikaksikko lyö päänsä yhteen. AC Milan aloitti kauden hienolla voitolla. Milanolaisseuraan saapui viikonloppuna Barcelonasta pelaaja, jonka ego on yhtä suuri kuin Berlusconin omaisuus: länsinaapurimme supertähti Zlatan Ibrahimovic. Tällaisen sirkuksen omistaminen sopisi Gaddafille kuin beduiiniteltta aavikolle tai rahalla mukaan houkuteltu nuori nainen kulahtaneen välimerenviettelijän kainaloon.

Kuka tulee tilalle? Klubin keskikentälle tulee ammottava aukko, mutta mitä siitä? Se täyttyy, niin on aina ennenkin täyttynyt.

Raitapaitojen numero 4 oli Klubin viime vuosien parhaita pelaajia. Paitaa ei kuitenkaan kannata jäädyttää, sillä Medon ura on toivottavasti vasta alussa. Merkittävän pelajaan menetys voisi tuntua pahalta. Vaan niin ei ole. Tuntui hyvältä. Medo on ansainnut pääsynsä suurille kentille.

Mohamed “Medo” Kamaran tie rutiköyhästä ja väkivaltaisesta Sierra Leonesta Euroopan kirkkaisiin valoihin on henkilökohtaisten unelman täyttymys. Ei vaahtokarkki-Hollywoodia, vaan yhdistelmä afrikkalaista elämänuskoa ja pohjoiseurooppalaista sydäntä ja kärsivällisyyttä. Medon odotettu ammattilaissopimus on vaatinut tinkimätöntä yritystä, harjoittelua, tahtoa, uskoa itseensä, ja ympärillä olevien ihmisten huolenpitoa ja tukea.

Vuonna 2003 alle 17-vuotiaiden MM-kisojen jälkeen isäntämaahan Suomeen loikannut Medo ei olisi pärjännyt yksin. Toisin kuin niin usein käy Euroopan armottomassa nuorten lahjakkuuksien karsintakoneessa, häntä ei jätetty heitteille ihmisenä eikä urheilullisesti.

Suomen jalkapalloa moititaan, usein, aiheesta. Yksi asia, mistä me voimme olla ylpeitä on, että me välitämme. Me emme näe vain satojen miljoonien eurojen rahatukkuja ja kiiltäviä pystejä. Nykyään pelaajista puhutaan “materiaalina”. Tämä on kuitenkin ihmisten eikä rahakoneiden peli.

Medoa ovat matkan varrella tukeneet paitsi Klubin henkilökunta, myös mm. valmentaja Juha Malinen. Malinen sanoi Veikkaaja-lehdessä muutama viikko sitten, kun Medo oli 17-vuotias ja KuPS oli kauppaamassa häntä Iraniin, että “pistin kaikki voimani peliin siirron vastustamiseksi -- enkä vain pelillisten syiden vuoksi. En voinut päästää 17-vuotiasta kaveria yksin Iraniin.”  Lukiessani Malisen sanoja, rinnassa hehkui. Malisella on sydän siellä missä sen pitääkin olla. Tällainen asenne ei ainakaan heikentäisi Suomen asemaa Newsweek-mittailussa, jos mukana olisi ammattiurheilussa lähimmäisestä välittämisen kategoria.

Medo itse on useissa haastatteluissa kertonut olevansa kiitollinen vuosistaan Suomessa. Vastaanotto on ollut lämmin. Hän on nyt 22-vuotias ja osaa taatusti pitää huolta itsestään ja lähimmäisistään.

Kentällä Medo on näyttänyt jo pitkään ikäistään vanhemmalta ja vahvemmalta: luontainen auktoriteetti, johtaja-hahmo, periksiantamaton taistelija, pelaajan sielu ilman diivailua. Joukkuepelaaja. Fanien rakastama. Espanjan futiskielessä on sanonta sudar la camiseta, kirjaimellisesti hikoilla paitansa, eli antaa kaikkensa. HJK:n pyykkituvan hikisimmät paidat ovat viime vuosina olleet pelaajan numero 4.

Medo ehti pelata Veikkausliigassa yli 110 ottelua. Hänen siirtonsa, ja Medo pelaajana, on iso juttu sierraleonelaisille ja monelle suomalaiselle futisfanille Kuopiosta Helsingin Töölöön.

Medon mahdollisuudet pukea päälleen Suomen maajoukkuepaita on pieni, koska hän on jo pelannut Sierra Leonen puolesta. Poikkeuslupaa voi kuitenkin pyytää, voisi sitä ainakin yrittää. Hän liikkuu nykyään maailmalla Suomen passi taskussaan.

Medo pelannee jäähyväisottelunsa HJK:n paidassa ensi maanantaina Töölössä MIFK:iä vastaan (Eurooppa-liigan karsintaottelussa Besiktasia vastaan hän ei pelaa).  Medo, kiitos kaikesta jo etukäteen, ja parhainta menestystä maailmalla. Maanantaina nousee pala kurkkuun.

Lähes kahdeksan kymmenestä futisfanista Englannissa on sitä mieltä, että “avoimesti homoilla pelaajilla olisi samanlainen myönteinen vaikutus jalkapalloon kuin tummaihoisilla pelaajilla oli 1980- ja 90-luvuilla rasismia vastaan kamppailtaessa”. Lähes neljännes lajissa aktiivisesti mukana oleva tuntevat henkilökohtaisesti homoseksuaalin pelaajan. Alle joka kymmenes -- melkoinen valtavirta siis -- oli tinkimättömän homovastainen. Ilmeisesti heidän mielestään talibanpipoinen ajattelu on, ja haluavat että se  on, yhteiskunnan selkäranka.

Kaapista on jo tultu ulos niin dekadenttien ja velttojen ihmisten tenniksessä (velttoihin ei lasketa Rafael Nadalin hauista eikä Williamsin sisaruksia) kuin käsilaukkumiesten lajissa rugbyssa. Sekä miehiä että naisia.

Futiksessa homot järjestävät omia MM-kisojaan. Siellä annetaan ryhmähaleja. Mutta myös normiheterofutiksessa miehet  ja naiset ovat halailleet ja läpsineet  joukkuekavereitaan kannustavasti peffalle jo iät ja ajat katsojien ja tv-kameroiden edessä. Pukukopeissa miehet ja naiset näkevät jo nyt toisiaan alasti. Kertakaikkiaan järkyttävää seksuaalisuutta, utterly shocking.

Homoseksuaalin futaajan hyväksymisessä on kyse samasta asiasta kuin naisjalkapallon hyväksymisessä. Sekin otti aikoinaan koville. Tai etnisesti “toisten” mukaantulo, kuten yllämainittu tummaihoisten läpimurto ja rasismin kitkeminen Englannissa. Tai yleensä ulkomaalaisten ilmestyminen oman kylän tai kaupungin joukkueeseen. Tai poliittisesti vastakkaisessa leirissä olevan hyväksyminen samaan pelipaitaan.

Guardian-lehti siteeraa yhtä fania: “Näkisin mieluummin homopelaajan joka osaa pelata, kuin heteron joka ei osaa.” Homma menee tietysti toisinkin päin: homoseksuaalia pelaajaa ei oteta ja peluuteta, jos hän on heteroa huonompi. Tämän tajuaa niin liberaali kuin konservativinenkin valmentaja. Sama valintaperiaate kuin aina ennekin: parempi pelaa. Kyse on siitä, ettei ketään syrjitä futiksen ulkopuolisen taustansa ja olemisensa takia.

Katsomoissa kuulee yhä vastustajien homottelua. Jossain vaiheessa (toivottavasti mahdollisimman nopeasti) nämäkin huutelijat huomaavat, että se on viime vuosituhannen juttuja. Omalta osaltaan futiksen machomaista itsekäsitystä ja siitä annettua kuvaa on rikkonut David Beckham metroseksuaalisuudellaan -- mikä ei tehnyt hänestä kentällä sen parempaa tai huonompaa. Ja pelikaverit halasivat häntä siitä huolimatta.   

Joillekin perusheteromiehinen jalkapallo on samanlainen historian ja ihmisten sosiaalisten suhteiden ulkopuolinen monumentti kuin joillekin on avioliitto. Se ei muovaudu ja muutu osana yhteiskuntaa ajan myötä. Se on saanut alkunsa heterouden alkuräjähdyksessä.

Nämä huolestuneet kansalaiset miettinevät, että uskaltaakohan futiskatsomoihin enää edes mennä, ettei vain fanitkin ala lääppiä? Ja voiko enää laittaa lapsiaan futisjoukkueisiin, jos niistä vaikka tulee niissä homoja? Pelaamisen ilosta viis.

Ennakko-odotuksiin suhteutettuna se oli puolustavan ruma, ehkä tylsin, masentavin, näkemäni MM-ottelu vuosikymmeniin. Omat vahvemmat muistikuvani alkavat Argentiinan skaboista 1978. 

Portugalin valmentaja Carlos Queiroz on ilmeisesti lukenut alkulohkokilpailijansa Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-Ilin ties mitä motivaatio-opasta. “Se oli suuri spektaakkeli, jalkapallon juhlaa.” Milloinhan viimeksi spektaakkeli ja juhla on kerännyt buuauksia, haukotuksia ja vihaisia kommentteja…

Portugalin -- ja Brasilian -- tilastot näyttävät vaikuttavilta. Lusitaanit ovat päästäneet edellisessä 26 ottelussa vain neljä maalia. Brasilia on voittanut edellisistä 21 ottelustaan 18. Suurenmoista. Pohjois-Koreaa vastaan Portugalilta onnistui kaikki (kuten Saksalla Australiaa vastaan), vastaava maalifiesta ei toistu. Norsunluurannikkoa ja Canarinhaa vastaan se teki yhteensä nolla maalia. Portugalia pidetään Euroopan Brasiliana, valitettavasti näin Brasilia-aikoina.

Queiroz näyttää elävän samanlaisessa lumetodellisuudessa kuin Pohjois-Korean Suuri Ajattelija. Potaskan puhumisessa hän hakkaa mennen tullen Pohjois-Korean valmentajan, jonka kohdalla voi vain toivoa, että hän ja hänen perheensä säästyvät uudelleenkoulutusleiriltä.

“Seuraavia MM-kisoja varten pelaajiemme on kehitettävä yksilötaitojaan, oltava henkisesti ja fyysisesti vahvempia, liikuttava nopeammin, vahvistettava hyviä puoliamme ja saatava puolustus ja hyökkäys tasapainoon.”  Näin Kim Jong-hun, Punaisten moskiittojen valmentaja. Rehellistä puhetta. Työsarka vain on iso, sillä seuraaviin MM-karsintoihin on vain pari vuotta.

Kaksi pikku-Italiaa onneksi putosi. Sveitsiä ja Kreikkaa jää kaipaamaan vain jokunen kansalainen Euroopan kartalla. Sveitsi voi tietysti kehua päässeensä ennätysten kirjoihin pitämällä maalinsa puhtaana pidempään kuin kukaan muu, edes Italia. Mihin sillä päästiin? Kotimatkalle yhden Espanjaa vastaan tehdyn räkämaalin kanssa.  Joskus käy niin, että kun lähtee puolustaminen ensin -filosofialla, juuttuu myös puolustamiseen. Chile oli rohkeampi ja voitti rokan syönnin.

Oikea Italia on oikeissa jalkapalloilullisissa ongelmissa. Tästä Azzurri-joukkueesta puuttui mielikuvitusta, yllätyksiä, rohkeutta ja nuoruutta. Yli kolmekymppiset Francesco Totti ja Alessandro Del Piero ovat jo ohittaneet parhaat vuotensa, mutta peliäly ja kyky yllättäviin ratkaisuihin ei ole kadonnut. Eivät mahtuneet kisakoneeseen. Kieltämättä ongelmalliselle Antonio Cassanolle kävi samoin.

Sinipaidat olivat kentällä sen näköisiä, että etsivät katseellaan koko ajan pelinrakentajaa, fantasistaa, jolle syöttää pallo ja joka löytäisi ratkaisuja. Tällaista persoonaa ei ole myöskään näköpiirissä. Nuorien italialaispelaajien joukossa ei ole millekään pelipaikalle luvassa suuria hahmoja.

Italiaa odottaa vuosiksi eteenpäin futiksen keskiluokka., mutta sinne on noussut tällä vuosikymmenellä uusia maita, kuten 16 parhaan joukkoon päässeiden maiden lista kertoo. Tanskan valmentajalle oli ylitsepääsemätöntä myöntää, että Japani oli parempi.

Euroopan jalkapallon suhteelliseen heikentymiseen on useita syitä “muukalaislegioonaliigoista” valtaviin pelimääriin.  Kyllähän Saksa pysyy suurena ja Espanja on vihdoin saavuttanut jotain, mutta muu maailma vain ottaa meitä ja Etelä-Amerikkaa kiinni.  

Olisiko kenelläkään otsaa vaatia kiellettäväksi vaikkapa katsomoissa kilkattavia lehmänkelloja (rasittava ääni pidemmän päälle)? Tai miten on vastustajia avoimesti halveksivien joukkolaulujen laita?

Eurooppalaiset miljonääripelaajat -- nämä samat diivat, jotka joskus valittavat täkäläisten stadionien kliinisyydestä ja katkarapua mussuttavasta corporate hospitality -meiningistä - häiriintyvät Etelä-Afrikan stadionien vuvuzeloista.

Ranskan kapteeni Patrice Evra väitti pokkana, että joukkueen 0-0 laahustamien Uruguayta oli osaksi torvien syytä. Just jees, bien sûr. Evran kaltaisen ammattilaisen pitäisi olla tottunut kaikenlaiseen meteliin ja herjaan uransa aikana. Evra voisi myös kertoa, miksi Les Bleus hävisi kisojen alla Kiinalle, tuolle kauniin pelin jättiläiselle, joka on FIFA:n rankingissa sijalla 84. Tai miksi Ranskan peli on ollut tahmaista viime vuodet. Se on muovitorvien vika. Jos Evra ei olisi ranskalainen jalkapalloilija, hän olisi selityksillään suomalainen hiihtäjä tai yleisurheilija.

Ja jos valtavaa mehiläisparvea muistuttava ääni häiritsee, se häiritsee tasapuolisesti vastustajiakin. Futiskenttien tämän hetken suurin diiva Christiano Ronaldo sanoo, että surina häiritsee, mutta siihen on parasta tottua.

Pelaajat aina silloin tällöin kuvaavat tärkeiden otteluiden infernaalista melua, missä ei edes kuule omaa ääntään. Espanjan klassikko Barcelona -- Real Madrid on yhtä stadionin ilmaan nostattavaa meteliä: vihellyksiä, buuausta, huutoa… 

Tv:n kautta kuultuna torviin tottuu. Välillä niihin ei havahdu pitkään aikaan, koska ääni on tasainen -- joskin voimakas - surina, ei terävää ja korkeaa kellojen kilinää.

Kisat annettiin Etelä-Afrikalle myös poliittisista syistä. Afrikka ei ollut aiemmin MM-kisoja järjestänyt, ja mantereen hyljeksiminen alkoi olla liian paksua kenenkään nieltäväksi. Etelä-Afrikka oli (aiheesta) hyvä symboli, ja sillä oli Saharan eteläpuolisista maista kyky rakentaa infrastruktuuri kisoille. (Euroopalle myös kelpaavat lahjakkaat afrikkalaisnuoret hankittavaksi pilkkahintaan ja myytäviksi kalliilla eteenpäin.)

Stereotyyppisesti ajateltiin että Etelä-Afrikka järjestää kisat, joissa on väriä ja ääntä. No nyt sitä on. Mutta se ei kelpaa. Äänet ovat vääränlaisia. Ne ovat eteläafrikkalaisia, eivät kuuden tähden stadionien eurooppalaisia. Jalkapallokulttuurista imperialismia.

FIFA pohtii vuvuzelojen kieltämistä. Vuvuzelojen valmistajat ovat torvidiplomatiassa edellä: he aikovat vaimentaa niiden ääntä.

Parempi niin kuin ilman. Nämä ovat kuitenkin Etelä-Afrikan kisat. Sorry. Koetetaan kestää ja pitää hauskaa.

Kun seuraavan kerran on Afrikan vuoro, FIFA todennäköisesti valitsee pohjoisafrikkalaisen maan, esimerkiksi Marokon. Keskeinen valintakriteeri lienee se, etteivät Marokon perinnesoittimet kuten huilu, rumpu ja luuttu, surise.