Järkyttävää. Todella puistattavaa. Terrorismiin verrattava ääri-ilmiö on soluttautunut jalkapalloonkin. Vielä kauhistuttavampaa on, että ilmiöllä on suuren enemmistön kannatus. Ja häpeällisintä ja tahraisinta kaikesta, että vielä lajin syntymämaassa. Kuningaslajista tulee kuningatarlaji. Futiksen -- ja yhteiskunnan -- perusmuurista lohkeaa jäävuoren kokoinen pala.

Lähes kahdeksan kymmenestä futisfanista Englannissa on sitä mieltä, että “avoimesti homoilla pelaajilla olisi samanlainen myönteinen vaikutus jalkapalloon kuin tummaihoisilla pelaajilla oli 1980- ja 90-luvuilla rasismia vastaan kamppailtaessa”. Lähes neljännes lajissa aktiivisesti mukana oleva tuntevat henkilökohtaisesti homoseksuaalin pelaajan. Alle joka kymmenes -- melkoinen valtavirta siis -- oli tinkimättömän homovastainen. Ilmeisesti heidän mielestään talibanpipoinen ajattelu on, ja haluavat että se  on, yhteiskunnan selkäranka.

Kaapista on jo tultu ulos niin dekadenttien ja velttojen ihmisten tenniksessä (velttoihin ei lasketa Rafael Nadalin hauista eikä Williamsin sisaruksia) kuin käsilaukkumiesten lajissa rugbyssa. Sekä miehiä että naisia.

Futiksessa homot järjestävät omia MM-kisojaan. Siellä annetaan ryhmähaleja. Mutta myös normiheterofutiksessa miehet  ja naiset ovat halailleet ja läpsineet  joukkuekavereitaan kannustavasti peffalle jo iät ja ajat katsojien ja tv-kameroiden edessä. Pukukopeissa miehet ja naiset näkevät jo nyt toisiaan alasti. Kertakaikkiaan järkyttävää seksuaalisuutta, utterly shocking.

Homoseksuaalin futaajan hyväksymisessä on kyse samasta asiasta kuin naisjalkapallon hyväksymisessä. Sekin otti aikoinaan koville. Tai etnisesti “toisten” mukaantulo, kuten yllämainittu tummaihoisten läpimurto ja rasismin kitkeminen Englannissa. Tai yleensä ulkomaalaisten ilmestyminen oman kylän tai kaupungin joukkueeseen. Tai poliittisesti vastakkaisessa leirissä olevan hyväksyminen samaan pelipaitaan.

Guardian-lehti siteeraa yhtä fania: “Näkisin mieluummin homopelaajan joka osaa pelata, kuin heteron joka ei osaa.” Homma menee tietysti toisinkin päin: homoseksuaalia pelaajaa ei oteta ja peluuteta, jos hän on heteroa huonompi. Tämän tajuaa niin liberaali kuin konservativinenkin valmentaja. Sama valintaperiaate kuin aina ennekin: parempi pelaa. Kyse on siitä, ettei ketään syrjitä futiksen ulkopuolisen taustansa ja olemisensa takia.

Katsomoissa kuulee yhä vastustajien homottelua. Jossain vaiheessa (toivottavasti mahdollisimman nopeasti) nämäkin huutelijat huomaavat, että se on viime vuosituhannen juttuja. Omalta osaltaan futiksen machomaista itsekäsitystä ja siitä annettua kuvaa on rikkonut David Beckham metroseksuaalisuudellaan -- mikä ei tehnyt hänestä kentällä sen parempaa tai huonompaa. Ja pelikaverit halasivat häntä siitä huolimatta.   

Joillekin perusheteromiehinen jalkapallo on samanlainen historian ja ihmisten sosiaalisten suhteiden ulkopuolinen monumentti kuin joillekin on avioliitto. Se ei muovaudu ja muutu osana yhteiskuntaa ajan myötä. Se on saanut alkunsa heterouden alkuräjähdyksessä.

Nämä huolestuneet kansalaiset miettinevät, että uskaltaakohan futiskatsomoihin enää edes mennä, ettei vain fanitkin ala lääppiä? Ja voiko enää laittaa lapsiaan futisjoukkueisiin, jos niistä vaikka tulee niissä homoja? Pelaamisen ilosta viis.