Ennen alkupotkua Etelä-Afrikassa vain yksi asia kylmää mieltä. Mitä jos nämä ovat pelillisesti kuin Italian kisat 1990?

Saapasmaan skabat olivat eräänlainen futiksen mattivanhanen: mielikuvituksetonta, byrokraattista, ilotonta, valkotiilistä virastonseinää. Lajissa elettiin taktisesti ja kulttuurisesti tylsiä , epätoivoisia aikoja. Kuka enää muistaa kisojen maalikuninkaan, Italian Salvatore “Totò” Schillacin? Ei maksa vaivaa googlata.

Tiedättehän, väljähtynyttä kuplavettä tai sampanjaa. Niin kuin tämän vuoden Mestarien liigan voittanut Milanon Internazionale. Tiukka puolustus ja pistohyökkäyksiä. Molto tedioso, erittäin tylsää. Syntipukki on Interin valmentaja José Mourinho.

Kylmä hiki ei nouse aiheetta. Taktisen jalkapallon suurmestarin Italian topparin Giorgio Chiellinin mukaan Italia turvautuu catenaccioon. Yritetään tehdä 1-0 maali ja sen jälkeen ovi säppiin. Italialla ei tosin ole muuta keinoa. Joukkue lähestyy keski-iältään Suomen Huuhkajien eläkeläisporukkaa. Ei ole Alessandro del Pieroa eikä Francesco Tottia, tehokkaita mutta taiteilijasieluja. Arrivederci Italia.

Hiuksia nostattaa pystyyn kauniin pelin kuningas Brasilia. Canarinhan valmentaja on Dunga, joka muistetaan harjatukkaisena puolustavana keskikenttäpelaajana 1994 kisoista Yhdysvalloissa. Brasilia voitti Italian finaalissa, mutta Dungan henki näytti leijuvan jo tuolloin joukkueen yllä. Haukotuttavaa peliä. Ei hitustakaan Pelén ja kumppanien tai vuoden 1982 Brasilioista.  

No-nonsense. Brasilialaishyökkääjä Fabianon mukaan Brasilia pelaa vaikka likaisesti, kunhan mestaruus tulee kotiin.

Mitä on tapahtunut? Ei futis ole parissa vuodessa muuttunut  Espanjan ja Barcelonan elegantista taitofutiksesta teräsbetonimyllyn pyörittämiseen. Heijasteleeko tämä kaikki epävarmaa, björnwahlroosilaista köyhät kyykkyyn -henkistä maailman menoa? Eihän Brasilialla mene äärettömän huonosti. Sen pitäisi olla nouseva, itsevarma Bric-maa. Toisaalta kaikki keltapaidat pelaavat yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti hoippuvassa Euroopassa…

Jos Brasilia on puuduttava -- pelaa huonosti ja menestyy surkeasti -- niin lähes 200 miljoonaa brasilialaista ja miljoonat Canarinha-fanit maailmalla ovat tyytyväisiä ainakin yhteen asiaan: Brasilian suhteellisen edistyneeseen avaruusteollisuuteen. Raketilla saadaan singottua Dunga ulkoavaruuteen.

Mutta mitä jos Brasilia voittaa?  Hieno juttu, poksautan cava-pullon auki Brasilia-paitaan pukeutuneena, maan lippu ikkunasta roikkumassa. Tunnelma on riehakas, mutta tiedän ja aistin, että pokaali voitettiin brasilialaissävytteisellä betonijalkapallolla. Ja betoni on aina ikävää silmille, iholle ja mielelle.

Brasilialla ja Italialla on yhteensä yhdeksän maailmanmestaruutta, ensimmäisellä viisi, toisella neljä. Jalkapallon henkistä kotimaata ei voi vaihtaa. Sen ainoana vaihtoehtona olisi luopua koko lajista, johon liittyy vuosikymmenien kokemukset ja voimakkaat tunteet. Täytyy nöyrtyä ja odottaa taas neljä vuotta ja kauniimpia futisaikoja.

Pitäisiköhän olla kateellinen Espanjan faneille? Tai Kamerunin kannattajille? Hollantia hihkuville? Tanskakaan kun ei ole sitä hauskaa ja taitavaa 1980-luvun Tanskaa, Euroopan Brasiliaa. Pahus, aion kuitenkin nauttia ja hengittää näitäkin kisoja. Etelä-Afrikassa on paljon muutakin aistittavaa kuin tyly rakennusmateriaali.