“The Special One” voisi olla vaikka Yhdysvaltojen presidentin virallinen lentokone, ellei tuo ” “:ien välissä oleva epiteetti olisi varattu sille, jolle se todella kuuluu. No hard feelings, Valkoisen talon isännät.
Yhdysvaltojen pressoja tulee ja menee, mutta on vain yksi José Mourinho. Onneksi heitä on vain yksi.
Muun muassa entinen Porto- ja Chelsea-valmentaja, nykyinen milanolaisen Internazionale-seuran koutsi on erehtymättömydessään parasta Paavo Väyrynen -kategoriaa, suorapuheisuudessaan urheilumedian runsaudensarvi, ja kentän laidalla elehtimisessään suurempi -- lue: viihdyttävämpi ja naurettavampi -- kuin takavuosien Kolme Tenoria yhteensä.
Erityisistä erityisin rakastaa verbaalisia ja elekielen konflikteja, hän hakeutuu niihin ja elää niistä kuin Paavo Lipponen (jonka ruumiinliikunto on tosin yhtä notkeaa kuin halkaisijaltaan metrin paksuisen kaasuputken.)
Viime viikonloppuna Mourinho hankki itselleen kolmen ottelun pannan ja 40 000 euron sakot. Tyylikkäästi harmaantunut José elehti olevansa käsiraudoissa. Se oli viittaus ja vihjaus salaliittoa muistuttavaan tilaan, missä tuomarit sorsivat Interiä muiden suurseurojen, erityisesti Juventuksen ja AC Milanin kustannuksella.
Voisi kuvitella että Italian Serie A:ta johtavan seuran ei tarvitsisi valittaa johtoasemastaan. Kyseisessä ottelussa Mourinho ansaitsi rangaistuksensa, ja suihkuun komennetut pelaajat tuomionsa. Kotisohvalta katsottuna The Special One oli tällä kertaa The Ridiculous One.
Mourinho on piikitellyt Italian jalkapallon fair play -saavutuksia “häpeälliseksi”. Paitsi Mourinhon, myös joidenkin riippumattomampien ei-italialaisten asiantuntijoiden mielestä Interille ei ole vihelletty rankkareita selkeistä tilanteista, toisin kuin yllä mainituille isoille seuroille.
Ja vaikka Euroopassa tuomarille urputtamisesta on otettu tiukempi -- joskin Italiassa ilmeisen valikoivampi - linja, ovat Interin nerazzurri-pelaajat katselleen punaista korttia siinä missä muiden, erityisesti suurseurojen futaajien, väsymätön pulputus ja henkinen sakinhivutus eivät usein johda mihinkään.
Vainoharhaista. Tai sitten ei. Mourinho halutaan pois maasta, ja se voidaan tehdä näinkin pirullisesti, hivuttamalla ja epäsuorasti mutta selkeästi osoittamalla. Totta tai ei, draamaa ja käänteitä riittää La Scalan mitalla.
Mourinhon kritiikki on kuitenkin miekkailutermein touche, osuma. Hän muistuttaa Italiaa ikävistä asioista.
Ottelujen järjestelyt ja tuomarien lahjonta ovat yhtä vanhaa perua kuin futis Italiassa. Kulttuurigenetiikkaa -- ellei koko termi olisi hölynpölyä.
Rasismi rehottaa, ja futisviranomaiset levittelevät käsiään sanoen, ettei asialle vain voi mitään. Fanit puolestaan tekevät kaikkensa, jotta Italo-futiksen maine olisi yhtä huono kuin brittifutiksen 80-luvulla.
Tuore esimerkki: huonosti menestyneen roomalaisen suurseura Lazion pelaajat joutuivat pari viikkoa sitten pysyttelemään treenikeskuksensa sisätiloissa, kun sadat fanit ulkopuolella uhkasivat tunkeutua harjoituskentälle. Olisivat luultavasti käyneet pelaajiin käsiksi, ellei poliisi olisi tullut hätiin. Tällainen käytös ei ole poikkeuksellista Italiassa.
Italian futiskurmootus on paikallaan silloin kun siihen on tarve. Ja houkutus siihen herää usein.
Mutta vuosien mittaan tämänkin blogin pitäjästä on tullut saapasmaan futiksen fani (suosikkiseurana AS Roma). Italian Calcio on huippua, tunteita herättävää, suurta näytelmää, taitavaa, älykästä, kyynistä, persoonallista, muuntautumiskykyistä. Ja italialainen jalkapallohistoria ja -kulttuuri on sellaista, jota ilman Italian kaltainen jättiläinen ei voi syntyä, kasvaa, menestyä -- ja olla vihattu ja rakastettu.
Entä Internazionalen paljon kärsinyt valmentaja?
Tokkiinsa portugalilaisella charmeurilla on varaa kävellä tyylikäs villakangastakki auki. Menestystä ja pokaaleja on tullut, ja tullee jatkossakin, sillä suurseurat rakastavat ja tarvitsevat areenoilleen ja mikrofonien eteen spektaakkelien ammattilaisia. Sellainen se José on. (Mourinhossa muuten ruumillistuu yksi huippuvalmentajan keskeinen avu. Oma ura korkeintaan keskinkertaisena futaajana…)
Mourinho on seuranamme vielä vuosikymmeniä, seuraavaksi ehkä ManU:ssa, luultavammin Real Madridissa, mutta taatusti ei Italiassa. Ja mikä ettei olisi, onhan Erityisistä erityisimmän pitkässä nimessä José Mário dos Santos Félix Mourinho tuo Félix -- Onnellinen.
