Ranskan historiassa yllämainitun nimikkeen harteilleen saanut on tavannut joko pötkiä maanpakoon tai on päätynyt luonnonkiertoon pää muusta tomumajasta irrallaan.

2000-luvun Galliassa kyseisen maineen voi kerätä politiikassa. Kyynisyys politiikkaa ja talouden nykymenoa kohtaan voisi nostaa monen lajin ammattilaisen vihalistan kärkeen: Chirac, Le Pen, Sarkozy, joku talousskandaaleissa ryvettynyt pankkiiri…

Mutta kuka onkaan hän, joka Le Nouvel Observateur -viikkolehden (Obs) mukaan kykenee luomaan tai hajottamaan Ranskan moraalin? Ihan oikeasti, kokonaisen suuren kansakunnan moraalin. Ei sen enempää eikä vähempää kuin Raymond Domenech, Espanjan sisällissodan jälkeen Ranskaan paenneen tasavaltalaisen poika. Ranskan futismaajoukkueen nykyinen valmentaja.

Näinä päivinä Domenechista tuntuvat puhuvan kaikki, nekin jotka eivät seuraa jalkapalloa. Hänestä kiivastelevat niin duunarit kuin Pariisin kahviloiden intellot. Onpa hänestä kirjoitettu parin viime vuoden aikana kolme kirjaakin.

Olen pitänyt Domenechia kentän reunalla nokka pystyssä koketeeraavana kukkona, joka ei suostu ymmärtämään maajoukkueen -- ja omaa -- parasta. Voi olla ettei ymmärräkään, mutta tuo lehden artikkeli sai tämän bloggaajan ajattelemaan Domenechista ihmisenä toisin. 

Kyllähän hän töpeksi välttelemällä mainitsemasta yli 800 000 euron tulospalkkiotaan johdettuaan Les Bleusin Etelä-Afrikan MM-kisoihin. Puolusti vielä Thierry Henryn käsipallotaitoja ratkaisevan maalin yhteydessä. (Toisaalta mitäpä muuta valmentaja vastaavassa tilanteessa yleensä tekee. Puolustaa alaisiaan kuin poliittinen puolue omia umpikierojakin jäseniään…)

Domenech kuitenkin johti Ranskan 2006 MM-finaaliin, missä se onneksi hävisi Italialle. Siinä matsissa, missä Zinedine Zidane päätti uransa puskemalla Marco Materazzin kanveesiin ja hankkimalla itselleen ammattilaisuransa muistaakseni 13. punaisen kortin.

Mon chapeau Domenechille, koska hän on futisduunari, ammattiaan rakastava käsityöläinen sanan positiivisessa mielessä. Obsin mukaan Domenechille “futis ei ole astinlauta loisteeseen, se on hänen elämänsä”. Melko täydellinen tiivistys, johon ei voi lisätä mitään.

Obsin artikkelissa Domenech saa myös kyytiä, mm. joiltakin entisiltä pelaajilta, eikä tunnu olevan kaikkien nykyistenkään maajoukkueratsujen suosiossa.   Netin viha”keskusteluissa” Domenechia parjataan kuin Paavo Väyrystä, Kaarina Hazardia, ja Sofi Oksasta. Joukon voima on pelottava, kuten lehti mainitsee.

Pelaajauran päätyttyä Domenech ei päätynyt lööppien pelleksi tai puolialkoholisoituneeksi kehäraakiksi. Mies opiskeli itselleen loistavasti kaikki mahdolliset diplomit, eteni ammattivalmentajaksi ja joukkueenjohtajaksi.

Kaikki eivät ole pitäneet Domenechin kovasta, autoritäärisestä valmennustyylistä. Ei tarvitsekaan, sillä valmentajia on auktoriteettiasteikolla Domenechista ja Fabio Capellosta new age  -henkiseen Jürgen Klinsmanniin.  Tärkeintä on sydämen syke eli futis, ei sen tuoma Gloire.

Domenechin asema vihaobjektina numéro un selittyy Olympique Marseillen entisen puheenjohtajan Christophe Bouchet’n sanoilla: “Ei siinä ole hämmästelemistä, nykypäivänä mikään ei ole niin tärkeää kuin futis.”  

Miten muualla? Suurissa futismaissa huonosti suurturnauksissa pelannut joukkue joutuu palaamaan kotimaahansa yön pimeydessä jollekin unohdetulle pienlentokentälle. Mutta se onkin kollektiivirangaistus.

Englannissa maajoukkueen valmentajana seikkaillut ruotsalainen Sven-Göran Eriksson naurettiin ulos. Osasyynä pilkkaan olivat Svenniksen naisseikkailut. Erikssonille oli helppo nauraa, hänhän oli ulkomaalainen, jollainen ei osaa eikä ansaitse valmentaa nykyfutiksen isämaata. Oi tuota nurkkapatrioottisita aikakautta, siitä on jo vajaat kymmenen vuotta. Nyt Englantia valmentaa eräs Fabio Capello Italiasta.  

Suomi? Maa jossa futis on arvostusasteikossa pistesijoilla, voivat valmentajat kävellä suhteellisen rauhassa. Pasi Rautiainen ja Martti Kuusela tunnetaan tv:stä, ei vaihtopenkin päästä, ei heitä muuten kukaan Stadin Aleksanterinkadulla tuijottaisi. Nykyinen ja edellinen maajoukkuevalmentaja ovat brittejä.

Tapaus Antti Muurinen tulee lähimmäksi Domenechia, mutta onneksi vain kotimaisessa mittakaavassa. Muurinen on mm. saanut kuulla idioottimaisuuksia viiksityylistään, ja häntä kohti on syljetty Itäkeskuksessa. (Kyseessä oli ilmeisesti Muurisen pohdinta siitä, miten ramadanin ajan paasto vaikuttaa pelaamiseen. No totta kai syömättömyys ja juomattomuus vaikuttavat, kokeilkaa vaikka itse. Sen myöntävät kaikki tolkulliset futisseurat. Euroopan isoissa seuroissa paastoa noudattavien muslimipelaajien ravintoregiimiä mietitään tarkkaan. Tässä asiassa suurin voima on ravintovoima.)

Sen sijaan “Muurinen ulos!”-huudot silloin kun peli ei kulje tai se on tylsää, ovat osa futista. Eihän se Muurisesta kivaa ole, mutta fanit maksavat pääsylippunsa, elävät ja kokevat toiveensa ja pettymyksensä ja unelmoivat kauniista jalkapallosta. Tuloksia Muurinen on saanut aikaiseksi, mutta esimerkiksi Muurisen kulta-HJK:n kausi 2009 ei jää historiaan näyttävänä futiksena.

Urheilijoilla, jos ei valmentajilla, on Suomen historiassa ja kansallisen minäkuvan luonnissa iso rooli. Siksi entiset talviurheilusuuruudet saavat ryypätä, tapella, puukottaa ja ties mitä. Se on kansanviihdettä, vaikka vähän tekeekin kipeää. Ja jääkiekkovalmentajan nakkikioskihorjumiselle naureskellaan. Aivan kuten hiihtopomo Paavo M. Petäjän kielitaidolle siinä hiihtoskandaalissa, jonka kansallisen itseymmärryksen mukaan ei olisi pitänyt olla mahdollista.

Suomalaisia kipupisteitä, ehkä niin isoja, ettei niitä passaa painella liikaa. Sillä kenet silloin nostettaisiin kansankunnan vihakaapin päälle?