“Unelmani on päästä olympialaisten finaaliin”, sanoi Zheng Zhi.   Kiina on lapioinut Pekingissä kultamitaleja ennätystahtiin, mutta englantilaisessa Charltonissa jalkapalloileva Zheng saa unelmoida ihan rauhassa, elämänsä loppuun asti. Kiina on surkea — jalkapallossa. Sen tietävät myös kiinalaiset itse. Ja se koettelee yliviritettyä kansallisylpeyttä.    “Kiinan maajoukkueen pelaajilla on kaksi asiaa, jotka estävät sitä pääsemästä kansainvälisiin kisoihin Aasian ulkopuolella: heidän vasemmat ja oikeat jalkansa.”  Näin valoisasti kommentoi eräs nimetön kiinalaisfani. Säälimätöntä herjaa  Kiinalaisten miesfutaajien pilkkaaminen on säälimätöntä, kansallisurheilua ja poliittisen järjestelmän avoimen kritiikin korvike. Erään nettiherjan mukaan on yksi asia joka Kiinassa on ja pysyy luonnonmullistusten ja Tiibetin mellakoiden rinnalla: maajoukkueen surkeat esitykset. “(Maajoukkue) on niin häpeän tuolla puolen, että kaikki näyttää melkein … Lue loppuun →

180 000 katsojaa halusi, että hän “jää” -”fica!”, “fica!”. Huutoihin, paremminkin pyyntöihin ja rukouksiin, osallistui mielessään myös stadionin ulkopuolella avautuva Rio de Janeiro ja koko Brasilia.    Pelé pelasi tuolloin viimeisen maaottelunsa kanariankeltaisissa, 18. heinäkuuta 1971. Vastassa oli Jugoslavia, ottelu päättyi 2-2. Loppuvihellyksen jälkeen myyttisen Maracanãn katsomonosa toisensa jälkeen huusi kuin hyökyaalto “fica!, fica!”, kun Musta helmi, Pérola Negra Três Coraçõesista, juoksi kenttää ympäri. Pelén itsensä mukaan hän ei kyennyt hillitsemään kyyneleitään. Tuskinpa kukaan muukaan silloisella maailman suurimmalla stadionilla. Futishullulle tuon hetken muistaminen tai lukeminen nostattaa ihon kananlihalle kerta toisensa jälkeen.  Pelé urheilukulttuurin dna:ssa  Jalkapallon yksi ikimuistettavimmista aikakausi päättyi. Pelipaidan numerosta kymmenen tuli ikoni, joka merkitsee kantajalleen taakkaa … Lue loppuun →