Jalkapallosta vähän kiinnostunut virolainen kollegani innostui: “Mutta onpa hän hyvännäköinen!” Itävaltalaiskollega jatkoi vieressä: ” Minusta hän on ihan intiaanijumalan näköinen.” Molemmat naiset puhuivat ja katsoivat Espanjan ja Real Madridin puolustajaa Sergio Ramosia. Katsoivat.
Meteli ympärillä oli melkoinen, seurasimme EM-välierämatsia Espanja-Venäjä brysseliläisen raflan tupaten täydellä terassilla. Ramosin kuitenkin onnistui kerätä journalistikollegoiden lähes jakamaton huomio isolla ruudulla. Onhan hän atleettinen ja hyvännäköinen mies.
Ramosilla on lukuisia fanisivuja, ja vaikkapa Facebookissa voi liittyä Ramos-faniksi. Sitten ovat toiset EM-mestarit ”San Iker”, Iker Casillas ja lapsenkasvoinen Fernando “El Niño” Torres, hekin naisten suosikkeja.
Voittajat keräävät aina ympärilleen fanittamaan sellaisiakin ihmisiä, joita laji ei muuten kiinnosta. Espanjalaismiesten suosio naisten silmissä olisi tuskin kuitenkaan ollut sen pienempi, vaikka La Furia Roja olisi jälleen kerran alisuorittanut kentällä.
Miksi saksalaismies ei sytytä?
Miksi naiset valitsevat niin usein ulkonäkösuosikeikseen eteläeurooppalaisia pelaajia? Nyt espanjalaisia, mutta myös italialaisia (aiemmin Paolo Maldini veti monen naisen polvet veteliksi), tai portugalilaisia, kiitos erityisesti bling-bling Ronaldon. Hollantilaisissa on joskus vetoa, Edgar Davids keräsi takavuosina ääniä suosikkimies-kyselyissä. Miksi saksalaiset eivät tenhoa? Kulttuuriin yleensäkin liittyvien stereotypioiden takiako?
Valkeakosken Hakan toimintaan mukaan lähtenyt ex-hakalainen Sedu Koskinen on luvannut tuoda joukkueeseen paitsi vahvistuksia ulkomailta, myös muutaman hyvännäköisen pelaajan. Heillä on tarkoitus houkutella lisää naisia katsomoon. Tosiasia kuitenkin on, että pelaajat näkyvät hyvin vain lähikuvissa, ja niitä näkee vain televisiossa, eikä Suomi-futis valitettavasti ole katsojamääriltään tv-ohjelmien ykkös- eikä edes kakkosdivisioonaa.
Huippu-urheilussa niin miehet kuin naiset ovat hyvin treenattuja. Kauniista kropasta ja hyvännäköisistä kasvoista otetaan kaikki mainos- ja muu imagoarvo taloudellisesti irti. Urheilijoiden kasvoilla ja vartalolla myydään lähes kaikkea, aseita ja huumeita lukuun ottamatta.
Urheilu on draamaa ja ruumiillisuutta
Urheilu on kuitenkin aina ollut myös spektaakkelia, ja siihen liittyy sisäänrakennettuna valtavasti draamaa: jumalaisia voittoja, katkeria tappioita, yllättäviä käänteitä, David vs. Goljat -asetelmia. Tv ei ole näitä keksinyt, se on vain tuonut ne korostetusti esiin.
Atleettista vartaloa on ihailtu läntisessä kulttuurissamme jo antiikin ajoista lähtien. Parhaimmillaan, ideaalitilanteessa, se on korostanut ruumiin ja mielen terveyden tasapainon tärkeyttä. Pahimmillaan siitä on tullut voiman palvontaa, joka on valjastettu politiikan välineeksi, kuten esimerkiksi natsi-Saksa teki.
Urheilijan väline on vartalo -- ja aivot. Urheilijaa on aina myös katsottu yksilönä ja ruumiillisena ilmentymänä itse suorituksen ja siihen liittyvän estetiikan ja draaman seuraamisen rinnalla. Urheilija on siksi silmän ja mielen objekti, urheilija yksilönä ja osana isompaa tapahtumadraamaa.
Ukrainalainen esseisti Natalia Antonova tökkää sormensa ampiaispesään, perimiehiseen tapaan katsoa futista, kehuttuaan ensin miksi erityisesti jalkapallo lajina tai pelinä on kaunista katsoa.
Mutta niihin katseisiin. EM-kisoissa hän tykkäsi kannattaa Saksaa ja Venäjää (ei siis puhettakaan molempien aiheuttamista brutaaleista historiallisista kärsimyksistä Ukrainassa) -- ja katsoa reisiä toisensa perään.
Huippufutaaja tulee sohvaperunan tontille
“Miehet vihaavat sitä, että naiset kehtaavat avata suunsa ja puhua jalkapalloilijoiden reisistä (unohtaen kuinka miehet lumoutuvat Maria Sharapovasta), aivan kuin se tahraisi lajin. Minusta on kuitenkin vain luonnollista, että heteroseksuaalinaisella on yhtä ja toista sanottavaa (miesten) reisistä.”
Antonovan pohjustamasta miesten objektivointikeskustelusta kiinnostuneen kannattaa sukeltaa Feministe-lehden nettisivuilla käytävään debattiin. Tekee hyvää miehille ja naisille.
Miksi miehet hermostuvat? Urheilun sosiaalihistoriallinen selitys on, että monien miesten on yhä vaikea niellä sitä, että naiset ovat katsomossa, koska “futis on miesten juttu”. Stadioneille on paettu pariksi tunniksi arjen ankeutta: velkoja, perhettä, rääkyviä kakaroita.
Toinen ja yhtä vakuuttava selitys löytyy vatsakummun kohdalta. Sergioramoseja avoimesti ja äänekkäästi ihailevat naiset muistuttavat miehiä siitä kiusallisesta tosiasiasta, että fyysinen rapistuminen on vääjäämätöntä ja tapahtuu koko ajan.
Atleettinen futaaja tulee miehisyyden ja fantasioiden tontille ja valloittaa sen vaivattomasti. Tavallisen katsomo- tai sohvaperunan reidet ja kroppa eivät keskimäärin ole ihan niin trimmissä kunnossa kuin huippufutaajalla. Ja jos tämä on vielä hyvännäköinen…
Mitä katsoa Pekingissä?
Kansainvälisessä futiksessa, siinä joka näkyy ja jota katsotaan, on kesätauko. Katse on Pekingissä.
Olympialaisissa seuraan mieluimmin naisten pituushyppyä ja pikamatkoja, ehkä myös uintia. (Ei ole väliä onko mukana suomalaisia vai ei, ei pätkääkään.) Näissä lajeissa on sisäänrakennettua räjähtävää ja plastista kaunetta, jota on tietysti naispikajuoksijoissa ja -pituushyppääjissä itsessään. Suorituksen estetiikkaa ja nautintoa sekä puhdasta silmän iloa.
Ja ruotsalainen seitsenottelija Karolina Klüft on tietysti oma lukunsa. Hänen kohdallaan voi vain huokaista. Kollegoitani mukaellen: “Hänhän on aivan skandinaavijumalattaren näköinen”. Ja älykäs ja sympaattinen.
