Eteläpääty

Sinne ampaisi yksityiskoneellaan Lounais-Suomen taivaalle Beckham.

Turkulaisille Becksin aiheuttama häly ja kaaos oli merkittävin sitten Turun palon 1827, minkä seurauksena muun muassa Turun Akatemia siirrettiin Helsinkiin. Putiikki tunnetaan tätä nykyä Helsingin yliopistona. Suomen lounaiskulman asukkaiden olo on nyt toisella tapaa tyhjä, mutta saavat tyytyä suuren tapahtuman jälkeiseen kriisiapuun. 

Sairaalavisiitti saattaa kuitenkin jäädä myös muodin annaaleihin. Jotkut muotigurut jo ehtivät bongata jalkapalloilijan farkkukerrospukeutumisen hänen saapuessaan Turkuun.

Beckhamin kerrotaan syöneen Suomen gastronomiahistorian ehkä nimekkäimmän ja perinteisimmän pizzerian pizzoja, ja katsoneen tiistai-iltana Mestarien liigan matsia Chelsea-Inter, jonka milanolaiset hienosti voittivat. Liekö Beckham illallisvalinnallaan vihjannut kumpaa joukkuetta kannatti kannattaa…

Superstaran olisi myös kannattanut katsoa lasarettivuoteellaan tv-uutisia vaikka tulkattuna, ja hyödyntää muutakin Suomen ajankohtaista ja huippuunsa hiottua tarjontaa - lakkoilua. Lähimpänä se olisi konkretisoitunut Turun satamassa. 

Beckhamin leikanneen Sakari Oravan mukaan tämän ei kannattaisi ihan heti lentää ainakaan ison veden yli. Jossain vaiheessa Beckham kuitenkin palaa Los Angelesiin ja lämmittelyseuraansa Galaxyyn.

Siellä Tyynenmeren tuulten hellimässä Enkelten kaupungissa Beckhamia saattaa odottaa liittyminen lakkorivistöön. Yhdysvaltojen MLS-liigan ylivoimaisesti tunnetuimpana hahmona Becksistä saattaisi tulla symbolinen lakkokenraali.

Lakko järjestäytynyttä työvoimaa karsastavassa kahlitsemattoman kapitalismin paratiisissa? Give me a break!

Toisin kuin Euroopassa, MLS:ssä liiga omistaa oikeudet niin pelaajasopimuksiin kuin palkkoihin (Beckhamin kaltaisen galaksin liksoja lukuun ottamatta). Pelaajien mielestä kyseessä on kartelli joka rajoittaa pelaajien liikkumisvapautta seurasta toiseen. Jos muutoksia ei tule ja kahleita kevennetä, pelaajat ovat valmiita ripustamaan pelipaitansa naulaan vaikka koko kaudeksi, joka muuten alkaa - jos alkaa - ensi viikolla.

En tiedä millaisia, kuinka monikantaisia ja minkälaisen esalonkan johdolla neuvotteluja Yhdysvalloissa käydään, mutta ainakin Galaxyn omistava viihdejätti AEG (ei siis mm. ManU:a sponsoroinut vakuutus- ja rahoitusfirma AIG) sanoo, että siitä vaan, mutta muutoksia ei tule.

Ongelman voi tiivistää karkeasti seuraavasti: Euroopan jalkapallossa ensin oli yhteisö ja siihen symbioitunut jalkapalloseura, sitten tuli raha. Yhdysvalloissa hypättiin suoraan rahavaiheeseen.

Futiksella on tietysti ollut vuosikymmeniä omat futishullunsa myös tähtilipun maassa, mutta on puuttunut kriittinen massa. Ensimmäistä kertaa jalkapalloa yritettiin markkinoida koko kansan lajiksi 1970-luvulla. Pieleen meni Peléstä, Beckenbauerista ja New York Cosmosista huolimatta.

Toinen yritys sai potkua 1994 Yhdysvalloissa järjestettyjen MM-kisojen hengessä. Vaikka MLS:n katsojaluvut per ottelu ovat kohtuullisen hyvää eurooppalaista tasoa, rahaa ei liiku tarpeeksi. Yksi syy lienee se, että seuroilla ei ole “luonnollista”, pitkää paikalliskulttuurista historiaa, ei henkistä eikä taloudellista pääomaa. Fanin on myös vaikea sitoutua henkisesti, kun ei tiedä siirretäänkö koko seura kohta toiselle puolelle Pohjois-Amerikkaa.

AEG omistaa tätä nykyä paitsi Galaxyn myös puolet Houston Dynamosta (epäilyttävän sosialistinen nimi seuralla muuten…) Vuosia sitten MLS:n ollessa nykyistä pienempi liiga, AEG omisti kymmenestä seurasta kuusi. AEG sanoo käyttäneensä liigan hengissä pitämiseen 300 miljoonaa taalaa. Firma ei ole tehnyt tähtitieteellisiä voittoja. “Se [MLS] ei ole vielä valmis seisomaan omilla jaloillaan”, sanoi AEG:n johtaja Tim Leiweke.

Tämä lienee totta. Toisaalta pelaajien vapaan liikkumisen rajoittaminen ja liigan hallitsema sopimusorjuus eivät motivoi. Se näkyy myös kentällä. Kentällä näkyisi myös se, jos pelaajat ovat motivoituneita. Vapaan liikkumisen synnyttämä kilpailu pelaajista (kyseessä ovat ammattilaiset, eivät harrastelijat) nostaisi palkkoja ja kuluja, mutta myös pelihaluja. Parempaa peliä = enemmän sitoutuneita katsojia ja sen myötä mainos- ja tv-oikeustuloja?  

MLS on elävä in vivo -labraesimerkki siitä, miten vaikeaa on polkaista lähes tyhjästä toimivaa ja kestävää urheilubisnestä, vaikka kyseessä on maailman puhutuin kieli ja tunnetuin metabrändi.

Becks kyynelehti katkennutta akillesjännettään jo Milanossa. Mutta saattaa Beckhamin risukasaan paistaa jonkinmoinen aurinko. Ainakaan hänen ei tarvitse ottaa kantaa lakonuhkaan puolin eikä toisin pikapuoliin. Jalan kuntoutuminen kestää kuukausia.

Becks on täällä!

Teinityttöjen unelma, pikkupoikien pelaajaroolimalli, krääsänmyyjien sammonpyörittäjä, machon urheilumaailman ja muodin metroseksuaali numero yksi, Suomenkin brittifutisfaniyhteisön ihailun ja pilkan kohde. Ei kuitenkaan maailman paras pelaaja.

David Beckham tosin ei saavu pikkupakkasen puremaan Turkuun Englannin tai AC Milanin väreissä, vaan sairaalavetimissä. Becks ruhjoi akillesjänteensä eilen kotiottelussa Milanossa Chievo Veronaa vastaan vaarattomassa tilanteessa.

Becks itse menettää Italian loppukauden pelit, eikä pelaa pitkään aikaan Yhdysvaltojen seurassaan Los Angeles Galaxyssa. Hänelle itselleen ja ziljoonille Beckham-faneille murheellisisnta on, että Etelä-Afrikan MM-kisat ovat ohi jo nyt.  Beckham on jalkapalloilullisesti sen verran miehen iässä, 34, että muita isoja kisoja hän ei enää pelaa.

Mutta Turku, kaikista maailman kaupungeista?

AC Milan ja Beckham eivät päätyneet Åboon heittämällä sokkona tikkaa kartalle. Suomalainen urheilukirurgi Sakari Orava on operoinut jos jonkinnimistä huippu-urheilijaa, joukossa myös futaajia, kuten Barcelonan nykyinen valmentaja Pep Guardiola.

Beckham tuskin viipyy Suomessa niin kauan, että faniryntäys näkyisi Turun seudun hotellimajoitus- ja turismituloissa. Ei taida ehtiä Victoria-puolisonsakaan Turkkuseen ja shoppailemaan.  Mutta onpahan täällä, ja Helsinki-perspektiivistä katsoen väärässä kaupungissa.

Mutta toisaalta. Jos Turussa on töllistelty piinaavan hitaasti romahtavaa siltaa, niin miksi aurajokiset eivät menisi seisoskelemaan Beckhamin sairaalan ulkopuolelle? Voisi siinä lämpimikseen joku teinityttö kirkua, ja jos vilahdus Becksistä ikkunassa pyörryttää, niin on ainakin ensiapu lähellä.

Inter ja TPS voisivat käydä kosiskelemassa puolijumalaa loppukauden peleihinsä kun hän nyt sattuu Aurajoen reunalle ilmestymään. Eiköhän TPS:n tapapirulta, liikemies Seppo Sairaselta löydy sen verran euroja. Veikkausliiga saisi paljon kaivattuja tähtiä. Johan ulkomailta Pietarsaareen paluumuutti taitava mutta Beckhamia hankalampi persoona Aleksei Eremenko jr.   

Varmaa on, että lähipäivinä Suomen uutisoiduin jalkapalloilija on kipsi jalassa maasta poistuva David Beckham. Taitaa kyllä olla uutisoiduin futaaja myös Brittilässä ja Milanon seudulla.

Mitä tekemistä toistensa kanssa on lyhenteillä BRIC ja ManU?

Globaalitalouteen liityvä termi BRIC tarkoittaa Brasilian, Venäjän, Intian ja Kiinan maaryhmää. ManU on globaalisti tunnettu ja fanitettu futisseura Englannin Tampereelta: Manchester United.  

Mutta se yhdistävä tekijä. Se on hän: Jim O’Neill. Tämä investointipankki Goldman Sachsin tutkimusosaston johtaja keksi ja lanseerasi BRIC-termin vuosikymmen sitten. Arvostettu globaalitalousanalyytikko O’Neill on myös ikiaikainen ManU-fani, ja aikeissa ostaa seuran. Ei toki yksin, vaan osana sijoittajaryhmä Red Knightseja, Punaisia ritareita.

Vielä muutama vuosi siten lähes velaton ManU on veloissa. Reilut 700 miljoonaa puntaa. “Syypää” siihen on globalisaatio. Seuran osti velkarahalla vuonna 2005 yhdysvaltalainen Glazerien perhe, joka omistaa lätäkön takana muun muassa jenkkifutiseura Tampa Bay Buccaneersin.

Moni Englannin valioliigaseura on ulkomaalaisomistuksessa, joten Glazerit eivät ole poikkeus. Eikä ManU:n velkaantuminenkaan ole - valitettavasti - poikkeus. Valioliiga kehuu olevansa maailman paras ja suosituin liiga. Paras se on ainakin velkaantumisessa, sillä eurooppalaisten seurojen velkataakasta 56 prosenttia on brittiseurojen harteilla.  

Lippujen hinnat nousseet 42 prosenttia

Velkojensa kuittaamiseksi Glazerit ovat muun muassa joutuneet nostamaan Old Traffordin “Unelmien teatterin” pääsylippuja 42 prosentilla. Kriitikoiden mielestä lainakorkojen maksu ja velkojen lyhentäminen ovat myös tyhjentäneet sitä rahasäkkiä, jolla pitäisi tehdä pelaajahankintoja.

“Kyllä ManU:lle, ei Glazereille” kuuluukin yhä useamman ManU-fanin hampaiden kirskuttelun keskeltä.  Näkyvimpänä protestina nämä kannattajat pukeutuvat Newton Heathin keltavihreisiin väreihin. Ennen kuin ManU:sta tuli ManU, se oli Newton Heath.  Toinen protestimuoto on jäädä tulematta matseihin, mutta se on jo problemaattisempaa. Fanit kun eivät vastusta joukkuetta sinänsä, vaan vain omistajia.

Apuun ovat karauttaneet Punaiset ritarit O’Neill keihäänkärkenään. Pyöreän pallon ritariryhmään kuuluu ainakin Lontoon Cityn liikemiehiä, mutta se ei torju rahallista tukea Euroopan ulkopuoleltakaan.

Glazerit kiistävät että seura olisi myynnissä, minkä jotkut tulkitsevat tarkoittavan, että kunhan joku tekee kahisevan tarjouksen josta ei kannata kieltäytyä, niin siitä ei silloin kieltäydytä, liikemiehiä kun ollaan.

Mitä!? Fanit omistajiksi brittifutiksesssa?

Mullistavinta Punaisten ritarien suunnitelmassa kuitenkin on, että tavalliset ManU-fanit pääsisivät seuran osaomistajiksi. Brittilän futiskapitalismissa ajatus on kumouksellinen, mutta se on todellisuutta niin Saksassa kuin Espanjassakin. Arvaa ketkä, ei kuka, omistavat Barcelonan ja Real Madridin?

Futisseurat perinteineen ja nykypäivineen ovat kannattajien henkistä omaisuutta ja identiteettiä. Niiden kaupallistaminen keinoilla millä hyvänsä ei paitsi vetele, ei myöskään ole aina kannattavaa. Takavuosien pörssiinlistautumiskuumetta ei muistella kovaan änneen.

Ja kuinka ollakaan, BRIC-mies O’Neill on ManU-manageri Sir Alex Fergusonin kamu. Fergusonin voisi kuvitella olevan maalitolpan ja sitä kohti kiitävän pallon välissä. Samalla kun aatelisskotti kehuu työnantajaansa Glazereita, hän on sitä mieltä, että faneilla on täysi oikeus protestoida.

Tämän päivän The Observer-lehti uutisoi, että Sir Alex tukisi Punaisia ritareita, mutta hän itse torjui huhut. Futismaailmassa kategorinen kielto tarkoittaa, että ei savua ilman tulta.

Tosifanille ManU:n Newton Heath -henkinen kannattaminen on must. Toinen Must eli Machester United Supporters Trust on rivifanille ehkä keino päästä uudeksi omistajaksi, jos omistajat vaihtuvat ja ja Must on yksi uusista omistajista. Tähän kannattajatrustiin on liittynyt viime päivinä valtavasti uusia jäseniä, tänään illalla luku oli 121 341. Asiat ovat niin helppoja näinä online-aikoina…

Ja kehutaan tässä yhteydessä BBC:tä. Thanks indeed!

Äskettäin se televisioi debatin, missä keskusteltiin brittifutiksen taloudellisesta tilasta. Ääneen pääsivät niin seurojen omistajia, Valioliigapamppuja kuin tavallisia futishulluja. Kyse ei ollut vain urheilusta vaan futista vahvistavasta lajikulttuuritiilestä. Eikä keskustelussa yritettykään lakaista ongelmia nurmikon alle eikä oltu kavereita kaikkien kanssa.

“The Special One” voisi olla vaikka Yhdysvaltojen presidentin virallinen lentokone, ellei tuo ” “:ien välissä oleva epiteetti olisi varattu sille, jolle se todella kuuluu. No hard feelings, Valkoisen talon isännät.

Yhdysvaltojen pressoja tulee ja menee, mutta on vain yksi José Mourinho. Onneksi heitä on vain yksi.

Muun muassa entinen Porto- ja Chelsea-valmentaja, nykyinen milanolaisen Internazionale-seuran koutsi on erehtymättömydessään parasta Paavo Väyrynen -kategoriaa, suorapuheisuudessaan urheilumedian runsaudensarvi, ja kentän laidalla elehtimisessään suurempi - lue: viihdyttävämpi ja naurettavampi - kuin takavuosien Kolme Tenoria yhteensä.

Erityisistä erityisin rakastaa verbaalisia ja elekielen konflikteja, hän hakeutuu niihin ja elää niistä kuin Paavo Lipponen (jonka ruumiinliikunto on tosin yhtä notkeaa kuin halkaisijaltaan metrin paksuisen kaasuputken.)

Viime viikonloppuna Mourinho hankki itselleen kolmen ottelun pannan ja 40 000 euron sakot. Tyylikkäästi harmaantunut José elehti olevansa käsiraudoissa. Se oli viittaus ja vihjaus salaliittoa muistuttavaan tilaan, missä tuomarit sorsivat Interiä muiden suurseurojen, erityisesti Juventuksen ja AC Milanin kustannuksella.

Voisi kuvitella että Italian Serie A:ta johtavan seuran ei tarvitsisi valittaa johtoasemastaan. Kyseisessä ottelussa Mourinho ansaitsi rangaistuksensa, ja suihkuun komennetut pelaajat tuomionsa. Kotisohvalta katsottuna The Special One oli tällä kertaa The Ridiculous One.

 Mourinho on piikitellyt Italian jalkapallon fair play -saavutuksia “häpeälliseksi”. Paitsi Mourinhon, myös joidenkin riippumattomampien ei-italialaisten asiantuntijoiden mielestä Interille ei ole vihelletty rankkareita selkeistä tilanteista, toisin kuin yllä mainituille isoille seuroille. 

Ja vaikka Euroopassa tuomarille urputtamisesta on otettu tiukempi - joskin Italiassa ilmeisen valikoivampi - linja, ovat Interin nerazzurri-pelaajat katselleen punaista korttia siinä missä muiden, erityisesti suurseurojen futaajien, väsymätön pulputus ja henkinen sakinhivutus eivät usein johda mihinkään.

Vainoharhaista. Tai sitten ei. Mourinho halutaan pois maasta, ja se voidaan tehdä näinkin pirullisesti, hivuttamalla ja epäsuorasti mutta selkeästi osoittamalla. Totta tai ei, draamaa ja käänteitä riittää La Scalan mitalla.  

Mourinhon kritiikki on kuitenkin miekkailutermein touche, osuma. Hän muistuttaa Italiaa ikävistä asioista.

Ottelujen järjestelyt ja tuomarien lahjonta ovat yhtä vanhaa perua kuin futis Italiassa. Kulttuurigenetiikkaa - ellei koko termi olisi hölynpölyä.  

Rasismi rehottaa, ja futisviranomaiset levittelevät käsiään sanoen, ettei asialle vain voi mitään. Fanit puolestaan tekevät kaikkensa, jotta Italo-futiksen maine olisi yhtä huono kuin brittifutiksen 80-luvulla.

Tuore esimerkki: huonosti menestyneen roomalaisen suurseura Lazion pelaajat joutuivat pari viikkoa sitten pysyttelemään treenikeskuksensa sisätiloissa, kun sadat fanit ulkopuolella uhkasivat tunkeutua harjoituskentälle. Olisivat luultavasti käyneet pelaajiin käsiksi, ellei poliisi olisi tullut hätiin. Tällainen käytös ei ole poikkeuksellista Italiassa. 

Italian futiskurmootus on paikallaan silloin kun siihen on tarve. Ja houkutus siihen herää usein.

Mutta vuosien mittaan tämänkin blogin pitäjästä on tullut saapasmaan futiksen fani (suosikkiseurana AS Roma). Italian Calcio on huippua, tunteita herättävää, suurta näytelmää, taitavaa, älykästä, kyynistä, persoonallista, muuntautumiskykyistä. Ja italialainen jalkapallohistoria ja -kulttuuri on sellaista, jota ilman Italian kaltainen jättiläinen ei voi syntyä, kasvaa, menestyä - ja olla vihattu ja rakastettu.

Entä Internazionalen paljon kärsinyt valmentaja?

Tokkiinsa portugalilaisella charmeurilla on varaa kävellä tyylikäs villakangastakki auki. Menestystä ja pokaaleja on tullut, ja tullee jatkossakin, sillä suurseurat rakastavat ja tarvitsevat areenoilleen ja mikrofonien eteen spektaakkelien ammattilaisia.  Sellainen se José on. (Mourinhossa muuten ruumillistuu yksi huippuvalmentajan keskeinen avu. Oma ura korkeintaan keskinkertaisena futaajana…)

Mourinho on seuranamme vielä vuosikymmeniä, seuraavaksi ehkä ManU:ssa, luultavammin Real Madridissa, mutta taatusti ei Italiassa. Ja mikä ettei olisi, onhan Erityisistä erityisimmän pitkässä nimessä José Mário dos Santos Félix Mourinho tuo Félix - Onnellinen.

Aave kummittelee jalkapallossa - huliganismin aave. Karl Marx puhui aikoinaan, hieman ennen modernin jalkapallon järjestäytymistä, kommunismin aaveesta, mutta sopikoon parta-Kallen ennustus Kommunistisen manifestin sivuilta ainakin maantieteellisesti.

Huliganismia on yritettyä kitkeä Euroopan katsomoista ja stadioneiden liepeiltä jo vuosia. Tarmolla ja ansiokkaasti Englannissa, löysemmin esimerkiksi Italiassa.

Huliganismin syiksi voi esittää jo Marxin vuosisadalta, 1800-luvulta, tuttuja teemoja kuten nationalismi, vieraantuminen, identiteetin rakentaminen, työ (tai sen puute), persoonaton massayhteiskunta (nykyään tosin läpikaupallinen)…

Suuriin sosiaalipoliittisiin yhteiskunnallisiin teemoihin vähemmän takertuvia huligaaneja ruokkivat rahanahneus, järjestäytynyt rikollisuus ja silkka väkivallan tai sen uhan luoma kipunoiva mielihyvä. Huligaanien joukossa kun on paitsi työttömiä, myös vaikkapa arkisin klo 8-16 välillä kalliisiin pukuihin sonnustautuvia bisnesmiehiä.

Ei siis vain Mestarien liigan eurofanfaareja, kimaltelevia lajipromootioita, miljonääripelaajia, kauneutta, mielihyvää ja intohimon tunnetta.

Kunpa Uefa keksisi oman, N(o)1H(ooligans)1-rokotteen.

Barcelonassa Mossos d’Esquadra pidätti äskettäin kymmenisen huligaania. He kuuluvat FC Barcelonan unelmavävyjä vähän sisältävän Boixos Nois-ultraryhmän väkivaltaisimpaan siipeen, Casualseihin. Toissa vuonna yksi heistä tuomittiin taposta. Joillakin väitetään olevan yhteyksiä Helvetin enkeleihin.

Barçan kohta väistyvä puheenjohtaja Joan Laporta lupasi toimeen astuessaan siivota “Pahojen poikien” mädintä ainesta Camp Noulta. Sillä seurauksella, että Laporta sai tappouhkauksia. Mossosien nyt pidättämiä Casualseja epäillään ainakin kiristyksestä ja huumekaupasta. Erään jäsenen kotoa löytyi pieni huumetehdas ja aseita.  

Italiassa polizia on napannut viime päivinä useita Napolin Mastiffs- ja Feddayn-ultraryhmien jäseniä.  Tuttu poliisikertomus: kotietsinnöissä löytyi löymäaseita, veitsiä, luoteja.

Viime kaudella Napolin fanien reissut vierasotteluihin tyssäsivät heti ensimmäiseen koitokseen AS Romaa vastaan. Rooman-retkellään he tekivät selvää useista linja-autoista ja junasta. Virkavalta lähetti postissa kiellon osallistua vierasotteluihin. Samanlaista rasismilla höystettyä ultra-meininkiä on futisseuroissa koko saapasmaan matkalta.

Ranskassa tilanne on sama. Galliassa maan jalkapalloliiga on huolissaan lisääntyvästä faniväkivallasta. Se ei rajoitu pelkästään suurien seurojen kuten PSG:n päätykatsomoihin. Sympaattisilta kuulostavat seurat Grenoble ja Lille ovat samalla tarkkailuluokalla.

Ranskassa on annettu vain noin sadalle äärifanille pääsykielto matseihin. Englannissa niitä joutuu seuraamaan lähipubin tv:stä kolmisentuhatta huligaania.

Ja Serbiassa, ja Venäjällä, ja Ruotsissa…

Ja Saksassa. Sielläkin heitä riittää, kuten esimerkiksi Chemnitzer FC:n kannattajajoukoissa. DDR:n aikaan Chemnitzin kaupungin nimi oli aavemaisesti Karl-Marx-Stadt. 

ja onhan meilläkin niitä, jotka kaipaavat testosteronilla ladattua α-urosactionia katsomoihin. Ihmettelen vain, että yllä mainittu eksotiikka taitaa olla vääränlaista kansainvälisyyskasvatusta. Narsismiaan pääsee toteuttamaan muullakin tavoin.

Oman joukkueen fanikaulaliinan pitäminen on suotavaa. Laulut raikukoon, värit näkyköön, liput liehukoon, ilo ja epätoivo läikkyköön, kunhan ei mene överiksi. Futiksen tositoiminta kuitenkin tapahtuu kentällä, ja se on parhaimmillaan silmiä ja mieltä hivelevää.

Jälkikirjoitus. Brasilia pelaa maaliskuun alussa viimeisen harjoitusottelunsa ennen MM-kisoja, Irlantia vastaan. Dunga jätti ryhmästä pois viime ajat AC Milanissa hyvin pelanneen Ronaldinhon. Ja samassa Berlusconin seurassa pelaavan nuoren tähden Paton, mutta valitsi kikkaspesialisti Robinhon.

Pettymyksen huokaus.

Kiina maassa, Kiina puussa, Kiina Afrikassa ja avaruudessa.

Se mistä vielä vuosisata sitten puhuttiin rasistisesti “keltaisena vaarana” - että Aasia, erityisesti Kiina ja Japani, jyräävät meitin Lännen - on nyt arkea.

Kommunistikaaderidynastian Kiina jyrää ainakin tavaratuotannossa ja rahanlainaajana, sotilaallisesti ei (vielä?), ja poliittisesti se etenee pitkän historian opettamalla kärsivällisyydellä ja diplomatialla.  

Kiina on globaalissa myötätuulessa ensimmäistä kertaa puoleen vuosituhanteen. Nousee kuten Yhdysvallat nousi mahtiasemaan kyselemättä sen enempää lupia Euroopan maailmanomistajilta. Eikä tarvitse kysellä, sillä Planeetta Maa ei ole länsimaiden hiekkalaatikko yksinoikeudella. Ei kyllä ole kiinalaistenkaan, mistä sopii muistuttaa niin ihmisoikeuksissa kuin ympäristöasioissa.

Mutta on ainakin yksi asia, jolle Kiina ei voi mitään edes Pekingin mahtikäskyllä eikä valuuttavarannoillaan. Ja se on ainoastaan reilua, koska tämän arvoaseman saa vain osaamisella.

Alun Kiina-rimpsuun lisätäänkin loppuun: …vaan ei futiksessa, missä se on ulkomaailmalle yhtä vaarallinen kuin pöytätennis Suomi-futikselle.

Kiinan futismaajoukkueen lempinimi on Kiinan muuri, mutta pelillisesti ja kansainvälisellä menestymättömyydellä mitattuna maajoukkuepaidan vaakunaa pitäisi koristaa risuaita.  

Kiina kompensoikin jalkapalloturhaumiaan ottamalla jalansijaa lajissa kenttien ulkopuolella.  

Konkreettisesti se rakentaa futisstadioneja, kuten Afrikan mestaruuskisat äskettäin isännöineessä Angolassa. Teille stadion, meille öljyä.

Mutta on se liikkeellä eettisemminkin, jos urheilusponsorointia sellaisena halutaan pitää. Kiinalainen Yingli Green Energy teki FIFA:n kanssa sopimuksen, jolla siitä tuli ensi kesän Etelä-Afrikan MM-kisojen seitsemäs virallinen turnaussponsori.

YGE valmistaa aurinkopaneeleja. Firma on suuri, koska ihan pienet eivät pääse pääkisasponsoreiksi. YGE:llä on kansainvälisen tason pelisilmä, sillä aurinkopaneelit ovat eettisesti paremmassa huudossa kuin vaikka öljy tai autonrenkaat. (Kisoja sponsoroivat myös Castrol, Continental tyres, Budweiser, Coca Cola, MTN mobile communications ja Satyam IT.) 

Sopimukseen mm. kuuluu, että YGE varustaa eri puolilla Afrikkaa FIFA:n 20:een huono-osaisille tarkoitettuun projektiin aurinkopaneelit.

Pelikäsitystä on FIFA:llakin. Sen herrakerhon maine ei ole mairitteleva. FIFA-johtajat eivät taatusti päädy matkoillaan vahingossakaan hotelleihin joissa on kirppuja ja vähemmän kuin kuusi tähteä. Että sellaisia veijareita siellä. 

Kestävä energiantuotanto viestii, että FIFA:ssakin ollaan ajan hengessä mukana - mistä oikeasti hatunnosto. Etelä-Afrikan kisojen hiilijalanjälki on myös iso. Lentokone on kätevin tapa saapua kisamaahan ja liikkua pelikaupunkien välillä. (FIFA on myös jeesaamassa Haitin jalkapallon jälleenrakentamista, siitä lafkalle toinen oikein-merkki.) 

Tehokasta viherpesua kaipaa myös itäisen supervallan jalkapallo. Koska YGE:n toimialana ovat aurinkopaneelit eikä jalkapallon etiikka, se ei tietenkään ole vastuussa Kiina-futiksen sisäisestä sopasta, joka on legendaarisen karmeaa.

Mainitaan vain loputtomat lahjontaskandaalit. Viimeksi eilen maan palloliiton CFA:n uusi pomo Wei Di puolusteli, ettei CFA ole “läpeensä epärehellinen” ja etteivät kaikki CFA:ssa ole “valehtelijoita”.  

Käytetyssä termistössä on häivähdys perinteistä rankkaa kritiikkiä kulttuurivallankumouksen ajan näytösoikeudenkäynneissä.  

Wei löylytti CFA:ta olan takaa. Nöyristelyä ja oman kaulan säästämistä? CFA:n edellinen johtaja, tuomaroinnin johtaja ja markkinoinnin johtaja kaikki istuvat putkassa epäiltynä ottelujen järjestämisestä. Voipi olla, että jalkapalloliigakauden avaamista maaliskuussa joudutaan lykkäämään sotkujen takia.

Tukijoista puheen ollen, Wei sai taivuteltua rengasvalmistaja Pirellin jatkamaan Kiinan Superliigan sponsorointia.

Syvemmälle mutiin Kiina-futiksen maine ei voi enää upota. Mutta uskalletaanko Kiina sulkea kansainvälisten turnausten ulkopuolelle skandaalien takia? Sillä voisi olla muitakin kuin urheilullisia vaikutuksia.

Eli, Kiina myös globaalissa futiskarnevaalissa - ja hämäräperäisessä vedonlyönnissä.

Ranskan historiassa yllämainitun nimikkeen harteilleen saanut on tavannut joko pötkiä maanpakoon tai on päätynyt luonnonkiertoon pää muusta tomumajasta irrallaan.

2000-luvun Galliassa kyseisen maineen voi kerätä politiikassa. Kyynisyys politiikkaa ja talouden nykymenoa kohtaan voisi nostaa monen lajin ammattilaisen vihalistan kärkeen: Chirac, Le Pen, Sarkozy, joku talousskandaaleissa ryvettynyt pankkiiri…

Mutta kuka onkaan hän, joka Le Nouvel Observateur -viikkolehden (Obs) mukaan kykenee luomaan tai hajottamaan Ranskan moraalin? Ihan oikeasti, kokonaisen suuren kansakunnan moraalin. Ei sen enempää eikä vähempää kuin Raymond Domenech, Espanjan sisällissodan jälkeen Ranskaan paenneen tasavaltalaisen poika. Ranskan futismaajoukkueen nykyinen valmentaja.

Näinä päivinä Domenechista tuntuvat puhuvan kaikki, nekin jotka eivät seuraa jalkapalloa. Hänestä kiivastelevat niin duunarit kuin Pariisin kahviloiden intellot. Onpa hänestä kirjoitettu parin viime vuoden aikana kolme kirjaakin.

Olen pitänyt Domenechia kentän reunalla nokka pystyssä koketeeraavana kukkona, joka ei suostu ymmärtämään maajoukkueen - ja omaa - parasta. Voi olla ettei ymmärräkään, mutta tuo lehden artikkeli sai tämän bloggaajan ajattelemaan Domenechista ihmisenä toisin. 

Kyllähän hän töpeksi välttelemällä mainitsemasta yli 800 000 euron tulospalkkiotaan johdettuaan Les Bleusin Etelä-Afrikan MM-kisoihin. Puolusti vielä Thierry Henryn käsipallotaitoja ratkaisevan maalin yhteydessä. (Toisaalta mitäpä muuta valmentaja vastaavassa tilanteessa yleensä tekee. Puolustaa alaisiaan kuin poliittinen puolue omia umpikierojakin jäseniään…)

Domenech kuitenkin johti Ranskan 2006 MM-finaaliin, missä se onneksi hävisi Italialle. Siinä matsissa, missä Zinedine Zidane päätti uransa puskemalla Marco Materazzin kanveesiin ja hankkimalla itselleen ammattilaisuransa muistaakseni 13. punaisen kortin.

Mon chapeau Domenechille, koska hän on futisduunari, ammattiaan rakastava käsityöläinen sanan positiivisessa mielessä. Obsin mukaan Domenechille “futis ei ole astinlauta loisteeseen, se on hänen elämänsä”. Melko täydellinen tiivistys, johon ei voi lisätä mitään.

Obsin artikkelissa Domenech saa myös kyytiä, mm. joiltakin entisiltä pelaajilta, eikä tunnu olevan kaikkien nykyistenkään maajoukkueratsujen suosiossa.   Netin viha”keskusteluissa” Domenechia parjataan kuin Paavo Väyrystä, Kaarina Hazardia, ja Sofi Oksasta. Joukon voima on pelottava, kuten lehti mainitsee.

Pelaajauran päätyttyä Domenech ei päätynyt lööppien pelleksi tai puolialkoholisoituneeksi kehäraakiksi. Mies opiskeli itselleen loistavasti kaikki mahdolliset diplomit, eteni ammattivalmentajaksi ja joukkueenjohtajaksi.

Kaikki eivät ole pitäneet Domenechin kovasta, autoritäärisestä valmennustyylistä. Ei tarvitsekaan, sillä valmentajia on auktoriteettiasteikolla Domenechista ja Fabio Capellosta new age  -henkiseen Jürgen Klinsmanniin.  Tärkeintä on sydämen syke eli futis, ei sen tuoma Gloire.

Domenechin asema vihaobjektina numéro un selittyy Olympique Marseillen entisen puheenjohtajan Christophe Bouchet’n sanoilla: “Ei siinä ole hämmästelemistä, nykypäivänä mikään ei ole niin tärkeää kuin futis.”  

Miten muualla? Suurissa futismaissa huonosti suurturnauksissa pelannut joukkue joutuu palaamaan kotimaahansa yön pimeydessä jollekin unohdetulle pienlentokentälle. Mutta se onkin kollektiivirangaistus.

Englannissa maajoukkueen valmentajana seikkaillut ruotsalainen Sven-Göran Eriksson naurettiin ulos. Osasyynä pilkkaan olivat Svenniksen naisseikkailut. Erikssonille oli helppo nauraa, hänhän oli ulkomaalainen, jollainen ei osaa eikä ansaitse valmentaa nykyfutiksen isämaata. Oi tuota nurkkapatrioottisita aikakautta, siitä on jo vajaat kymmenen vuotta. Nyt Englantia valmentaa eräs Fabio Capello Italiasta.  

Suomi? Maa jossa futis on arvostusasteikossa pistesijoilla, voivat valmentajat kävellä suhteellisen rauhassa. Pasi Rautiainen ja Martti Kuusela tunnetaan tv:stä, ei vaihtopenkin päästä, ei heitä muuten kukaan Stadin Aleksanterinkadulla tuijottaisi. Nykyinen ja edellinen maajoukkuevalmentaja ovat brittejä.

Tapaus Antti Muurinen tulee lähimmäksi Domenechia, mutta onneksi vain kotimaisessa mittakaavassa. Muurinen on mm. saanut kuulla idioottimaisuuksia viiksityylistään, ja häntä kohti on syljetty Itäkeskuksessa. (Kyseessä oli ilmeisesti Muurisen pohdinta siitä, miten ramadanin ajan paasto vaikuttaa pelaamiseen. No totta kai syömättömyys ja juomattomuus vaikuttavat, kokeilkaa vaikka itse. Sen myöntävät kaikki tolkulliset futisseurat. Euroopan isoissa seuroissa paastoa noudattavien muslimipelaajien ravintoregiimiä mietitään tarkkaan. Tässä asiassa suurin voima on ravintovoima.)

Sen sijaan “Muurinen ulos!”-huudot silloin kun peli ei kulje tai se on tylsää, ovat osa futista. Eihän se Muurisesta kivaa ole, mutta fanit maksavat pääsylippunsa, elävät ja kokevat toiveensa ja pettymyksensä ja unelmoivat kauniista jalkapallosta. Tuloksia Muurinen on saanut aikaiseksi, mutta esimerkiksi Muurisen kulta-HJK:n kausi 2009 ei jää historiaan näyttävänä futiksena.

Urheilijoilla, jos ei valmentajilla, on Suomen historiassa ja kansallisen minäkuvan luonnissa iso rooli. Siksi entiset talviurheilusuuruudet saavat ryypätä, tapella, puukottaa ja ties mitä. Se on kansanviihdettä, vaikka vähän tekeekin kipeää. Ja jääkiekkovalmentajan nakkikioskihorjumiselle naureskellaan. Aivan kuten hiihtopomo Paavo M. Petäjän kielitaidolle siinä hiihtoskandaalissa, jonka kansallisen itseymmärryksen mukaan ei olisi pitänyt olla mahdollista.

Suomalaisia kipupisteitä, ehkä niin isoja, ettei niitä passaa painella liikaa. Sillä kenet silloin nostettaisiin kansankunnan vihakaapin päälle?

Ne Etelä-Afrikka-fanit, joiden mielestä Etelä-Afrikan suurin huoli ensi kesän MM-kisoissa on surkeasti pelaava Etelä-Afrikan maajoukkue - ei hätää.

Ei, vedonlyöntikertoimet eivät ole tehneet Bafana Bafanasta suurempaa voittajasuosikkia, luultavasti päinvastoin. Kyse on turvallisuuskertoimesta.

Nyt se  on kuultu ihan futiksen suuren ukkoylijumalan äänellä. Franz “Keisari” Beckenbauer (kuruunupäät eivät sen enempiä esittelyjä kaipaa) jyrähtää, että  Etelä-Afrikassa futisturistin pitää varautua kaikkeen. “Mikään maa ei voi sanoa, että se on sataprosenttisesti turvallinen”. No ei. Saksan kisojen aikana kesällä 2006 pelättiin mm. terroristien iskuja. Saksa järjesti kuitenkin hienot kisat. Kisoja eivät terrorisoineet suuresti edes überjuopuneet futishullut.

Beckenbauerin mukaan futisfanien on parasta kulkea ryhmissä, oltava ylivarovaisia ja tarkkailtava koko ajan ympäristöään.  Matkaopas-Franz saa taustatukea yllättäviltä tahoilta. Eräs brittiläinen firma mainostaa puukoniskuilta suojaavia turvaliivejä - joihin voi vaikka tuunata suosikkimaansa värit. Eteläafrikkalaisella eTV-kanavalla äskettäin kaksi neropattia uhkasi ryöstää ja tappaa futisfaneja kostaakseen siirtomaa-ajan vääryydet.

Liivibusineksesta kisajärjestäjät toteavat ykskantaan, ettei maassa ole tarvinnut urheiluhullujen ennenkään varustautua normaalia paitaa ja takkia paksummalla suojakertoimella. (Hyvin onnistuneissa Rugbyn MM-kisoissa ja Confederations Cupissa pärjättiin ilman liivejä…)

Kolonialismin kärsimyksiä oikoville murhaajille sisäministeri Nathi Mthethwa lupailee 20 vuoden linnareissua. Toivottavasti sellissä ei ole televisiota kisojen katsomista varten. Mthethwalla on muutenkin elokuvaclinteastwoodmainen “go ahead, make my day” -filosofia. Väkivaltarikollisia saa mieluusti ampua hengiltä ennen kuin kysytään. Auttaneeko se mitään, on toinen juttu, mutta Etelä-Afrikan väkivaltatilastot ovat melkoiset: esimerkiksi 50 murhaa päivässä.

Ja entä ne futismatkailijat, jotka tulevat entisistä siirtomaista, tai maista, joita historia on suosinut säästämällä ne siirtomaaherruudelta, kuten herravihainen Suomi? Naapurimaa Namibiassakin oli suomalaisia, jotka vastustivat Etelä-Afrikasta tullutta valkoista valtaa.

Pieni hyppäys mantereen toiseen, ja parhaillaan käytävään, suureen jalkapallotapahtumaan, Afrikan mestaruuskisoihin Angolassa.

Muistamme, että Togon joukkueen kimppuun hyökättiin pohjoisessa Cabindan maakunnassa kohtalokkain seurauksin. Överiksi kuitenkin menivät hallituksen nk. turvatoimet, jos Amnesty Internationaliin on uskomista. Hyökkäyksen varjolla Cabindassa on pidätetty  - ihmisoikeusaktivisteja. Vuonna 1979 Angolan presidentiksi noussut José Eduardo dos Santos lienee seurannut tarkkaan Argentiinaa vuonna 1978.  Paitsi että siellä järjestettiin MM-kisat (joissa Maradona ei ihan vielä esiintynyt), niiden varjossa sotilasjuntta vainosi, kidutti ja tappoi ihmisiä.

Instituter for Security Studies  -ajatuspajan ISS:n mukaan Etelä-Afrikka on varautunut hyvin turvallisuusuhkiin. Toisin on öljyvaltio Angolassa. “Siellä on vapautusliike, joka on toiminut vuosia jyrittäen käyttää hyödykseen kansainvälistä tapahtumaa omaksi edukseen - Etelä-Afrikassa ei tällaista tilannetta ole.”  

Niitä turvaliivejä olisi tarvinnut Cabindassa, valitettavasti. ISS ei sen sijaan ottanut kantaa, kuinka saada Bafana Bafana pelaamaan paremmin. Sille ei taida osata tehdä kukaan mitään enää ennen ensi kesää.

Loppuun hyvä uutinen. Kisojen stadionit alkavat olla valmiita peleihin. Kapkaupungin Cape Town -stadion (70 000 paikkaa) ja Polokwanen (ent. Pietersburg) Peter Mokaba -stadion (45 000 paikkaa) on saatu kondikseen. Loppusilausta vailla ovat enää Johannesburgin Sowetossa sijaitseva, kisojen avajais- ja finaaliottelujen näyttämö, Soccer City -stadion (lähes 95 000 paikkaa) ja Nelspruitin Mbombela-stadion (44 000 katsojaa).

Kisakuume nousee pikku hiljaa.

Ja parempi on että nousee, sillä tänään julkaistun (Taloustutkimus) tutkimuksen mukaan futis on kuudenneksi arvostetuin urheilulaji Suomessa. Sitä ennen olemme mäkihyppy-, jääkiekko-, yleisurheilu-, yhdistetty- ja taitoluistelukansaa.  Futiksen arvostus on kuitenkin sen mukaan nousussa, joten jos ilmastonmuutoksessa on yksi hyvä puoli, sen täytyy olla se, että lumitalvet hiipuvat…

Hendri Mulyadi ei ehkä jää maailmanhistoriaan.

Mulyadi ei ole sankari, vaikka hänessä tiivistyy vuosikymmenien mittaan miljardien ihmisen tuntema epätoivo. Silti, myötäntunto on tämän alansa akuankan puolella. Veikkaan, että moni meistä on useammin kuin kerran halunnut tehdä mulyadit. Hänessä tiivistyy futiksen voimakkain, yleisin ja pitkäkestoisin tunne: frustraatio, tuskastuminen.

Indonesia on jalkapallon pienvalta. Väestömääräänsä nähden säälittävän huono. FIFA:n rankingissa on kaikkiaan 203 maata. Indonesia on sijalla 120. Voisi ajatella, että huonomminkin voisi mennä, kunnes katsoo, minkä luodon kokoisen saarivaltion ja muun futiskenttää pienemmän pläntin (kieltämättä värikkäät ja hienot) liput koristavat vielä heikompia sijoja.

Indonesian punavalkoiset pelasi eilen kotikentällään Omania (sijalla 79) vastaan. Voitto pitäisi yllä edes jonkinlaista toivonkipinää pääsystä joka neljäs vuosi pelattavan Aasian mestaruusturnauksen loppupeleihin. Matsia ei ole enää paljon jäljellä. Oman johtaa 1-2. On “supervaihtopelaaja” Mulayadin aika ottaa kohtalo käsiinsä ja tehdä maali. 

Hän poimii pallon Omanin kenttäpuoliskolla, juoksee vasemmalta läpi Omanin “Tikareiden” halvaantuneen puolustuksen, etenee rangaistusalueelle, hakee katseellaan pallon mentävää tilaa ja laukaisee sen kohti maalia. Aika pysähtyy, pallo tuntuu etenevän ikuisuuden. 40 000 katsojaa seuraa herkeämättä. Omanin veräjänvartija torjuu hieman Roberto Carlosin tykinkuulaa hiljaisemman ammuksen polvellaan. Leomessimäisen kuljetuksen jälkeen Mulyadi saa silti ympärilleen rykelmän hikisiä miehiä - poliiseja. Persianlahden miehet voittavat  1-2.

“Olin hyvin pettynyt Indonesian maajoukkueeseen. Se ei voita ikinä. Aina vain  tasapeli tai häviö”, Mulyadi tilitti myöhemmin tempaustaan hypätä katsomosta kentälle ja ratkaista peli.

Mulyadi, me tiedämme tasan miltä sinusta tuntuu. Erityisesti eräänä lokakuun iltana 1997 Helsingin olympiastadionilla. Suomi johti Unkaria 1-0. Pelataan toisen puoliajan yliaikaa. Voitto veisi Suomen MM-kisojen jatkokarsintoihin. Se on lähempänä kuin koskaan ennen. Pallo on Suomen puolustuspäässä. Kyllä, se kierii tuskastuttavan hitaasti maalivivan yli, koskettuaan sitä ennen peräkkäin viiteen suomalaispelaajaan. Lehtereillä 31 000 ihmistä halusi hypätä kentälle ja siivota pallon maaliviivalta. Onneksi tuo kärsimysnäytelmä ei ole nähtävissä YouTubessa.
 
Jotta en kehottaisi yrittämään maalia indonesialaisittain, sanotaan nyt, että älä tee tätä kotistadionillasi (tai edes vieraissa). Toisaalta, Indonesian alennustilaa kommentoitiin sikäläisessä nettikeskustelussa mm. seuraavasti: “Wau, hän voisi olla Indonesian tulevaisuuden hyökkääjä”. “Tämä kaverihan on sankari!!!”

Fatalistinen, itseensä kohdistuva virnuiluhuumori on parasta balsamia futissielulle. Ilman sitä ei tätä lajia kärsimyksineen kestä. Futiksessa iloa on harvoin jaossa.
 
Maradonalla sellaista olisi nyt tarjolla. Futishistorian kuuluisimman (ja maaliin päättyneen) pallonkuljetuksen tekijä aikoo avata oman tv-kanavan. Ohjelmakartasta ei tosin ole vielä tarkkaa tietoa. Sitä suunnitellessa hän jatkaa Argentiinan maajoukkueen peräsimessä.  Ja sanottakoon, että Maradonan maalin katsominen Englantia vastaan MM-kisoissa 1986 nostaa joka ikinen kerta ihon kananlihalle. Hetken maagisuus ei kulu koskaan pois.

Ranskan pääsy Etelä-Afrikan MM-kisoihin Thierry Henryn käsisyötön avustuksella ei sen sijaan aiheuttanut maagisia viboja. Se synnytti Ranskassakin paheksunnan aallon. Epäreilusti tehty, kuului monen tuomio. Ainakin yksi iloitsi, ja hän on Les Bleusin valmentaja Raymond Domenech.

Hän nettosi paikasta futistaivaan esikartanossa 860 000 euroa. Palkintorahojen piti pysyä salassa. Eikä kyse ollut 860 000 eurosta. “Mensonge éhonté!”, “häpeämätön valhe!”, ylimielisyyteen taipuvainen Domenech tiuskaisi asiaa selvittäneille toimittajille. Summa osoittautui kuin osoittautuikin vääräksi. Kyse oli vain 826 000 eurosta. Media oli pahoillaan.

Afrikan mestaruusturnaus pyörähtää käyntiin viikonloppuna. Se on jo saanut traagisia sävyjä. Uutistoimistojen mukaan Togon joukkuetta kuljettanutta autoa tulitettiin. Iskussa kuoli bussin angolalainen kuljettaja. Neljä muuta henkilöä haavoittui: kaksi pelaajaa,  maalivahti Kodjovi Obilale ja puolustaja Serge Akakpo, sekä joukkueen lääkäri ja maalivahtivalmentaja.

Toistaiseksi tuntemattomien henkilöiden tekemä isku tapahtui Angolan poliittisesti levottomassa Cabindan maakunnassa.

Mitä Mouscron edellä, sitä suuret perässä.

Excelsior Mouscron pudotettiin Belgian korkeimmalta jalkapallon sarjatasolta Jupiler-liigasta kolmanteen divisioonaan, koska seura ei ole kyennyt maksamaan 800 000 euron velkojaan. Mouscron ei ollut saanut kasattua aloituskentällistä kahteen viimeisimpään liigamatsiin. Toinen asia on, jatkaako seura ollenkaan toimintaansa aladivareissa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun futisseuroja pudotetaan mutasarjoihin eri syistä, tai niitä katoaa kokonaan, mistä esimerkkinä Hjallis Harkimon Jokerit.

Luoteis-Belgiassa sijaitsevan pikkukaupungin seuran kohtalolle on helppo naureskella. Pieni on pieni, ja belgifutis on muutenkin tylsää, vaikka Mouscronin riveissä ovat pelanneet mm. Mpenzan veljekset Emile ja Mbo.

Mouscronin kohtalo on kuitenkin 2000-lukua, ahneuden ja rahanpalvonnan, kahlitsemattoman kapitalismin, symboli. Lähes seurassa kuin seurassa on tullut tuhlattua reilusti enemmän kuin tervejärkinen taloudenpito sallisi. Mouscronin velat ovat suuret vain siksi, koska seura on eurooppalaisittain suhteellisen pieni.

Futis ei ole vielä tempautunut Yhdysvalloista lähteneen viimeisimmän rahoitus- ja talouskriisin syövereihin. Mutta räjähtää se tämänkin kupla. Jalkapallomaailmassa painuu vielä moni pää. TamU tai ManU, Valencia tai Vélez Sársfield. Seuroja kaatuu tai ajautuu erittäin pahoihin vaikeuksiin. Aladivarit voivat kutsua moniksi vuosiksi - tai sitten tulee elokuvista tuttu The End.

Italian pääministeri Silvio Berlusconi on tunnetusti miljardööri, mutta omistamansa seura AC Milan ei varsinaisesti ui rahassa. Rossoneri saattaa joutua myymään muitakin kuin Kakán tasoittaakseen tilejään.

Espanjalaisella Valencialla on yli puolen miljardin euron velat. Kyse on futisseurasta, ei monikansallisesta teräs- tai metsäalan suuryrityksestä, jösses sentään!

Englannissa suurseurat ovat korviaan myöten pulassa. Chelseaa pitää pystyssä Roman Abramovitshin miljardit, Liverpoolin omistajat, yhdysvaltalaiset futisbisneksen keskenään nahistelevat Tom&Jerry, Tom Hicks ja George Gillett, haluavat huhujen mukaan päästä seurasta eroon, kunhan ostaja löytyy.

Real Madridilla on velkaa satoja miljoonia euroja. Seuran ostajaksi on pyrkimässä miljardin dollarin sekillä abudhabilaissheikki Mansour bin Zayed al Nahyan.

Mitähän roopeankka-leikkeihin sanoisi. Kyseessä olisi sijoitus, joka ei tuottaisi koskaan voittoa. Tai tuottaisi, jos maailman kaikki futishullut alkaisivat fanittaa Real Madridia Galácticoineen - ja ennen kaikkea ostaisivat seuran krääsää ja katsoisivat matsit maksu-tv:stä. Tämä mahdollisuus on kuitenkin yhtä todennäköistä kuin se, että maailmankaikkeuden galakseista löytyisi Maata läheisesti muistuttavaa elämää.

Jos niin ikävästi kävisi, että sitä elämää tuolta jostain löytyisi, muut seurat lakkaisivat olemasta. Todennäköisempää on, että ostoaikeet tyssäävät seuran faneihin. Kauppa olisi hyväksytettävä Los Merenguesin kannattajilla.  Nunca jamás, ei ikimaailmassa. Kerrankin olen samaa mieltä madridistojen kanssa.

Futiksen talousvaikeudet ovat vanhempia kuin puolitoista vuotta sitten alkanut rahoituskriisi. Sokea kilpailu parhaista pelaajista, pokaaleista ja tv-oikeuksien suomista rahoista on jatkunut pitkään. 

Pelaajien siirtohinnat ja palkat ovat astronomisia. Real Madrid maksoi Ronaldosta 90 miljoonaa euroa. Jos joku haluaa ostaa Barcelonan Leo Messin, ostajan täytyy olla Forbes-lehden maailman kymmenen rikkainta henkilöä -listalla.  

Yksi esimerkki palkoista. Barcelonan pelaajien palkkabudjetti viime kaudelle oli 177,3 miljoona euroa. Siihen sisältyy bonukset vain liigavoitosta ja pääsystä Mestarien liigan neljännesvälieriin. Kuinka ollakaan, Barça voitti viime kaudella kaikki mahdolliset arvopystit kotimaassa, Euroopassa ja muualla maailmassa. Historiallinen pokaalisade toi  pelaajille pelkkinä bonuksina yli 50 miljoonaa euroa. (Ei muistella, mikä on Veikkausliiga-seurojen yhteisbudjetti.)

On ihmetelty, miksi kupla ei ole vielä puhjennut. Katsomot eivät ole tyhjentyneet, vaikka faneilla on keskimäärin vähemmän rahaa käytettävissään. Stadioneille tullaan jalkapallon, seuran ja sen perinteiden takia. On toista jättää ostamatta uusin kiinalaisvalmisteinen teknovempain kuin luopua identiteetistä, yhteisöstä, historiasta, ystävistä, toivon ja epätoivon kokemuksista.

Televisiointioikeudet, krääsämyynti, lipputulot, maksutv-ottelut, jalkapalloliittojen maksatukset menestyksestä, sponsori- ja mainostulot - edes nämä yhdessä eivät kykene nostamaan seurojen talouksia pois punaiselta. Maapallon väestö kasvaa, mutta maksukykyisten fanien määrä ei kasva liikemiesten toivomaa tahtia, ei edes Aasiassa.

Takaisin maanpinnalle ja Hainautin maakuntaan. Mouscron haluaa pelastaa konkurssipesästä ainakin nuorisoakatemiansa. Valonpilkahdus jäähyväispuheessa? Kyse ei ole vain supertähdistä, vaan myös nuorista pojista ja tytöistä ja heidän unelmistaan.