Elinkautinen

Parkkivalvonta tuntuu herättävän intohimoja ja pulinaa, kun oikeusoppineet, perustuslakivaliokunta ja korkein oikeus ovat kaikki hieman omaa mieltään asiasta. Ainoa vaikenija on oikeusministeriö.

Kiistassahan on kysymys kahdesta eri mielipiteestä. Ensinnäkin KKO:n päätöksen mukaan autoilijan ja pysäköinninvalvontaa harjoittavan yhtiön välille syntyy opastetaulun perusteella sopimus, jonka rikkomisesta voidaan määrätä valvontamaksu. KKO ei ollut asiasta yksimielinen, vaan päätös syntyi äänin 3-2. KKO:n päätöstä on puitu tässä blogissa vuosi sitten.

Toiseksi, perustuslakivaliokunnan kanta oli taasen se, että tässä parkkivalvonnassa käytetään merkittävää julkista valtaa ja sitä ei saa hoitaa kuin viranomainen.

Tilannehan on kansalaisen näkökulmasta epäselvä ja kestämätön.

Oman mausteensa tuovat alan yrittäjät. 45 minuuttia selvitti kolmenkymmenen parkkifirman taustat: Katso juttu täältä 2.2. Parkkibisnes kuumentaa tunteita.

Mitä jos ratkaisua haettaisiin vastikään säädetystä wlan-pykälän rakenteesta. Tuoreen lain mukaan jonkun toisen wlan-yhteyden käyttäminen ei ole rangaistavaa. Eli jos verkko on avoin sitä saa käyttää. Wlanin omistaja voi estää verkkonsa luvattoman käytön suojaamalla sen salasanalla.

Tässä tarkoituksena oli siirtää vastuuta verkon suojaamisesta sen omistajalle.

Siinä on selkeä malli parkkiasiaankin. Sen sijaan että kikkaillaan sopimusoikeudella tai haetaan tulkintaa perustuslaista, pysäköintialueiden omistajat voisivat ottaa heille kuuluvaa vastuuta sen ulkoistamisen sijaan.

Muualla maailmassa tyhjän tontin parkkipaikalla on ihminen, joka kerää parkkimaksun. Jos ihmisen palkkaaminen tuntuu ylivoimaiselta, niin siihen voi hankkia puomin. Puomi päästää alueelle sisään joko parkkeeraamiseen oikeuttavalla kortilla tai rahalla.

Näin päästäisiin tilanteeseen, jossa wlan-lain tyyliin: “suojaamattoman parkkipaikan käyttöön ei liity enää riskiä saada valvontamaksua”.

Kaupunkien kadut ovat tietysti eri juttu, mutta niistähän kiistassa ei ole alun perinkään ollut kyse.

Helsingin käräjäoikeus antoi uuden vuoden aattona ehdollisen tuomion ns. kolikkovarkausjutussa. Työnantajaltaan puolentoista vuoden aikana yli satatuhatta euroa kolikkoina vienyt tuotantopäällikkö sai 1 v 7 kk ehdollisen tuomion törkeästä varkaudesta.

Käräjätuomari Mauri Suon johtaman kokoonpanon yksimielisen päätöksen seuraamuspohdinnat ovat mielenkiintoista luettavaa.

(Oikeuden päätökset on kirjoitettu siten, että syyksilukemisosiossa todetaan mihin ja millä perusteella syytetty on syyllistynyt tai millä perusteella syytteet on hylätty. Rangaistusseuraamuksia puidaan taas omassa osassaan. Siinä oikeus pohtii mikä olisi syylliseksi todetulle sopiva rangaistus ja millä perusteella.)

Seuraamuspohdinnan alkuun oikeus toteaa, että tuotantopäällikkö oli vienyt rahaa ainakin 121500 euron arvosta. Omaisuus oli erittäin arvokas ja tuotantopäällikkö oli käyttänyt hyväkseen luottamusasemaansa yrityksessä.

Tätä luottamusaseman hyväksikäytön merkitystä ei sen tarkemmin pohdita, vaan käräjäoikeus ryhtyy luettelemaan lieventäviä seikkoja. Sellaisia toki ovat ensikertalaisuus ja tunnustaminen sekä pyrkimys edistää rikoksen selvittämistä.

Kummallisia perusteluja

Mutta muutama seuraamuspohdinnan lieventävä peruste vaikuttaa aika oudolta.

Käräjäoikeus toteaa: “[Tuotantopäällikkö] oli stressaantunut rahapajan kovasta työtahdista ja oli varoituksen saatuaan jotenkin suistunut raiteiltaan ja alkanut ottaa kolikoita mukaansa, koska se oli onnistunut niinkin helposti. Tilaisuus oli tehnyt varkaan”.

Muun muassa nämä seikat siis katsottiin perusteeksi sille, että käräjäoikeus päätyi ehdottoman sijaan ehdolliseen tuomioon. Eli rikoksen tekijän stressaantuminen, raiteilta suistuminen, rikoksen tekemisen helppous (eli Rahapajan valvonnan ongelmat) ovat lieventäviä perusteita.

Melko erikoista, mutta vielä kummallisempaa löytyy. Käräjäoikeus jatkaa seuraamuspohdintaa: “Kiinni hän ei ollut jäänyt tarkastuksissa eikä turvatoimissa vaan ulkopuolisten sattuminen vuoksi.”

Nämä ulkopuoliset sattumat olivat sitä, että huumepoliisi alkoi löytää varastettuja kolikoita kotietsinnässä ja ryhtyi selvittämään niiden taustaa. Miten kiinnijäämistapa -- kun tuotantopäällikkö ei nyt itse ilmoittautunut poliisille -- voi lieventää rangaistusta? Ilman “ulkopuolisia sattumia” kolikoita katoaisi edelleen.

Kiinnijääminenkin lieventää

Kummallisin keventämisperuste on kuitenkin tämä: “Kiinnijääminen on aiheuttanut [tuotantopäällikön] elämän täydellisen romahtamisen ammatillisessa ja sosiaalisessa mielessä”.

Tähän voi yleistä elämänkokemusta siteeraten todeta, että jos varastaa työnantajalta yli satatuhatta euroa rahaa ja jää kiinni, niin harvemmin siitä mitään kauhean hyvää seuraa. Ei tule työnantajalta bonuksia tai kutsua presidentinlinnaan.

Kiinnijäämisen tuoman romahtamisen käyttö perusteluna tuntuu vielä kummallisemmalta, kun katsoo toista kohtaa käräjäoikeuden päätöksessä. Aiemmassa syyksilukemisen osiossa käräjäoikeus toteaa, että tuotantopäällikkö oli suistunut raiteiltaan saatuaan epäoikeudenmukaiseksi kokemansa varoituksen lyhyempien päivien tekemisestä ja kolikoiden varastaminen oli alkanut tästä.

Oikeus lausuu: “[Tuotantopäällikkö] oli yrittänyt parantaa oloaan alkoholilla ja muillakin aineilla, jolloin tilanne oli vain huonontunut. Samaan aikaan oli kariutunut aikaisempi parisuhde ja alamäki oli jyrkentynyt. [Tuotantopäällikkö] oli hölmöilyllään tuhonnut kaiken mahdollisen mukaanluettuna oman tulevaisuutensa.”

Tuossa valossa näyttää siltä, että elämä oli jo romahduspisteessä ennen kiinnijäämistä.

Mutta mielenkiintoinen on tuo käräjäoikeuden kanta. Jos holtiton elämäntapa, raiteilta suistuminen, rikoksen tekemisen helppous ja kiinnijäämisen tuomat vaikeudet sopivat perusteiksi lievempään rangaistukseen päätymisessä, niin niillä on käyttöä lähes jokaisessa rikosjutussa.

Kirjavaa on oikeudenkäyttö.

Syksyisessä Töölön valepankkiryöstöjutussa tuomittiin niin ikään ensikertalainen pankkineiti 1 v 10 kk vankeuteen. Jutussahan nainen antoi 60000 euroa pankkia muka ryöstämään tulleelle tutulleen. Tässä tapauksessa tuomio kääntyi ehdottoman puolelle, kun naisen katsottiin käyttäneen erityistä luottamusasemaansa väärin. Siinä ei pohdittu kiinnijäämisen naiselle aiheuttamia ongelmia.

Mutta ehkä nämäkin tapaukset kuvaavat sitä mitä törkeästä varkaudesta yleensä langetetaan: puolet on ehdottomia ja puolet ehdollisia.

Ja Helsingin käräjäoikeuden osalta voi meneillään olevan mäkiviikon kunniaksi lainata Matti Nykästä: “Se on ihan fifty-sixty miten käy.”

Suojelupoliisi tunnetaan viranomaisena, joka ei vastaa kun kysytään. Ja jos joskus sattuu vastaamaan, niin vastaa kierrellen, kaarrellen tai asian vierestä.

Nyt tähän salaisen poliisin määritelmään voidaan lisätä, että jos ei kysytä, niin supo kantelee.

Suojelupoliisi teki kantelun Julkisen sanan neuvostolle siitä, että Suomen Kuvalehti ei kansijutussaan toissa viikolla kysynyt viraston kantaa lehden väitteisiin.

Siis suojelupoliisi kantelee Julkisen sanan neuvostoon. Voi herrajestas… Kovempiakin sanoja voisi käyttää, mutta tämä on aihealueesta riippumatta perheblogi. Ratakadun Lada keulii ja pahasti.

Suojelupoliisi antaa mielellään itsestään kuvan ammattimaisena, kansainvälisesti arvostettuna turvallisuuspalveluna. Tieto kulkee ja uhkaavat hankkeet estetään ennen kuin ne edes ehtivät kehittyä vaarallisiksi.

Suojelupoliisi näyttää julkisuuteen virastotalonsa ovelta. Kovapuinen ja suljettu. Julkisesti todetaan, että uhkakuvat eivät kosketa Suomea ja jos sattuvat sivuamaan niin maan turvallisuustilanteessa ei ole kuitenkaan tapahtunut muutosta. Viesti on ollut: “Ei hätää, kaikki on kunnossa. Me hoidamme”.

Ja nyt. Suojelupoliisi on todennäköisesti maailman ensimmäinen salainen poliisi, joka tekee kantelun maansa median eettiseen neuvostoon.

Supo on usein korostanut sitä, että sille on tärkeää mitä muiden maiden salaiset poliisit ajattelevat siitä. Mitä mahtavat CIA:n, FSB:n, Mossadin, MI5:n tai Säpon kollegat miettiä, kun Suomen rayban-korvanappimiehet hätkähtävät mediassa julkaistua kiusaamisjuttua? Ja perusteena se, että emme ota kantaa sisältöön, mutta meiltä pitää kysyä.

Julkisen Sanan Neuvosto on tiedotusvälineiden kustantajien ja toimittajien perustama itsesääntelyelin, jonka tehtävänä on tulkita hyvää journalistista tapaa. Tiedotusväline voi saada huomautuksen, jos se on toiminut JSN:n mielestä eettisesti väärin. Tämä raja on tiedotusvälineiden itsensä asettama ja korkeammalla kuin esimerkiksi rikoslain kunnianloukkaus tai yksityiselämää loukkaavan tiedon julkaiseminen.

JSN:n tehtävä on selvitellä lähinnä yksityishenkilöiden ja tiedotusvälineiden kiistoja, sitä onko jotakuta mollattu perusteettomasti tai väärin. JSN ei varsinaisesti pui näyttöä -- se ei ole tuomioistuin -- vaan toimittajien tapaa tehdä työtään.

Jos jotain tahoa arvostellaan tiedotusvälineessä, niin on tietysti kysyttävä tämän kantaa.

Teknisesti supolla on tietysti mahdollisuus kannella, mutta keinon käyttäminen osoittaa hölmöyttä. Supo on halunnut ja saanut itselleen erityisrooliin, eivätkä JSN:n periaatteet ulotu millään lailla luontevasti median ja salaisen poliisin suhteisiin.

Suojelupoliisi on Suomen salaisin viranomainen, jota julkisuussäännökset eivät käytännössä koske lainkaan. Tässä sitä on hyvin vahvasti tukenut korkein hallinto-oikeus torppaamalla järjestelmällisesti kaikki julkisuuslain nojalla supon asiakirja-aineistosta tehdyt vaatimukset. Suojelupoliisi on 90-luvun alusta alkaen saanut jatkuvasti lisää valtuuksia ja rahaa toimintaansa, mutta on käytännössä kaiken julkisen kontrollin ulkopuolella. Suojelupoliisista tiedetään vain se mitä se itse haluaa kertoa -- tai mitä sen työntekijät, nykyiset tai entiset haluavat paljastaa muuten.

Ja nyt virasto vielä kehtaa valittaa siitä, että joku kirjoittaa siitä mediassa ilkeästi -- kommenttia kysymättä.

Suojelupoliisin ajattelu näyttää sumentuneen julkisuuden kontrollihalussaan täysin. Ratakadun maailmassa ikävä kirjoittelu koetaan tahraksi julkisuuskuvassa, jota halutaan varjella kaikin keinoin. Yritysmaailman tapaan brändiään varjelevan viraston pitää päästä kiistämään kaikki.

Jos supon päällikkö Ilkka Salmi haluaa aidon avoimesti vastata suojelupoliisia ja sen toimintaa koskeviin kysymyksiin, niin MTV3:n uutisista tai ajankohtaisohjelmista löytyy kyllä aikaa.

Kyse on siis tuoreesta “Operaatio Ullakko” -kirjasta, joka kertoo miten poliisi tutki miljoonaperijättären sieppausta touko-kesäkuussa 2009.

Ullakko on herättänyt jonkin verran keskustelua, mutta alkuun voi todeta, että tunnen hyvin kirjoittajan Mika Mölsän. Kustantajan väki -- Jouni Tervo ja Harri Nykänen - on myös varsin tuttua parin vuosikymmenen ajalta. Sama kustantamo eli Pulitzer Oy:n tuotemerkki Crime Time julkaisi Nykäsen ja itseni kirjoittaman yhteisdekkarin “Paha paha tyttö” vajaa kuukausi sitten.

Itse en ollut Ullakon julkaisupäätökseen vaikuttamassa -- enkä olisi voinutkaan -, enkä lukenut kirjaa etukäteen.

Mutta tänään luin.

Operaatio Ullakko on seikkaperäinen kuvaus poliisin toiminnasta kidnappauksessa. Se kertoo kuinka lähellä sieppaaja oli onnistua -- ilman muutamaa virhettä hän ei ehkä olisi jäänyt kiinni, ainakaan niin nopeasti.

Uhrin osuus on hyvin pieni. Hänen oloistaan Resiinaraitin asunnon laatikossa kerrotaan käytännössä yhdessä luvussa suurin piirtein sillä tarkkuudella, joka reilun vuoden takaisessa oikeudenkäynnissä tuli ilmi. Samat tiedot käyvät ilmi esim. MTV3:n uutisarkiston jutuista.

Poliisitoiminnan kuvaus on sen sijaan tarkkaa ja siinä on varmasti monelle uutta. Kirjassa käydään läpi mm. miten tele- ja tietokonetietoja saadaan ja yhdistellään, miten atarimiehet toimivat ja miten jäljityslutikat asennetaan sekä ennen kaikkea se miten rikostutkijat ajattelevat.

Kirsikkana poliisitoiminnan kuvauksessa on selostus poliisin puolustusvoimilta virka-apuna saaman Ranger-lennokin lennosta. Miehittämätön viisimetrinen lennokki seurasi parin kilometrin korkeudelta lunnasrahojen luovutusta Turusta ja välitti suoraa ilmakuvaa. Ihan clancymaisiin tilannekuviin Pasilan poliisitalossa ei päästy, kun tätä kuvaa ei saatu välitettyä teknisistä syistä Nummelasta Helsinkiin, mutta eiköhän tuokin ongelma seuraavaan isoon poliisioperaatioon ole korjattu.

Suomalaiseen dekkariin kirjoitettuna lennokkiseuranta olisi ollut uskottavuuden rajoilla, mutta tässä tosielämän rikostutkinnassa näin tehtiin.

Mutta siis: kirja on nimenomaan kuvaus poliisitoiminnasta ja kaiken sen keskellä uhrin osuus jää jopa turhankin pieneksi -- kuten nykyisessä varsin varovaisessa rikosjournalismissa yleisemmin.

Jos jonkun tästä kirjasta olisi syytä huolestua, niin se taho on varmaankin poliisihallitus. Kansalaisten on sen sijaan on hyvä tietää myös tällaisten Suomessa varsin uusien “true crime” -kirjojen kautta millaisia keinoja viranomaisilla on käytössään.

Kuten rikosylikomisario Juha Rautaheimo kansilehdellä toteaa: “Järjestelmä voittaa aina”.

Korkein oikeus antoi pitkään odotetun ratkaisun Vanhanen/Ruusunen kirjajuttuun.

Tässäkin blogissa usein käsitellyssä (linkki aiempiin kirjoituksiin)tapauksessa oli kyse siitä, että Etukeno-kustantamo julkaisi 2007 Susan Ruususen (tuolloin vielä Kuronen) kirjoittaman kirjan “Pääministerin morsian”. Siinä kuvattiin pääministeri Vanhasen ja Ruususen suhdetta.

Piti taas muistin virkistämiseksi selata kirjaa. Se oli juuri sen verran huono kuin muistin, mutta kuten tämän saagan aiemmissa osissa on todettu sananvapaudessa ei ole kyse julkaisun kirjallisesta tasosta.

Nyt KKO linjasi päätöksessään korkeiden poliitikkojen yksityiselämän suojaa. KKO tulkinta tästä suojasta oli huomattavasti sallivampi kuin aiemmin juttua käsitelleen Helsingin hovioikeuden.

Hovioikeus oli esimerkiksi katsonut Vanhasen lasten tunteita käsittelevät kohdat yksityiselämään kuuluviksi, mutta KKO ei. KKO totesi myös, että esimerkiksi Ruususen ja Vanhasen suhteen syntyminen ja Vanhasen kertomat versiot siitä eivät ole vailla merkitystä. Hovioikeushan oli tällaiseen päätynyt.

Korkeinta oikeutta kiinnosti vain seksi.

KKO:n päätöksessä luetellaan seitsemän sivua, joilla on rikollista materiaalia. Mitä nämä kielletyt kohdat käsittelevät?

Niissä Ruusunen kertoo – ei varsinaisesti edes kuvaa – hänen ja Vanhasen menneen saunaan, rakastelleen, hieroneen hartioita ja olleen romanttisia. Myös käden laittaminen reidelle kuului kiellettyihin kohtiin.

Kuvaukset eivät ole mitään jallumaisia pornotarinoita, vaan pikemminkin viatonta rakkausromaania. Ehkäpä rakkausromaaniin turhan toteavia.

“No Sex Please, We’re British” oli 1970-luvun menestysnäytelmä Lontoossa. Farssissa englantilaispariskunta tilasi postitse Skandinaviasta postimyynnillä lasiesineitä, mutta sai seksitarvikkeita. Jutussa naurettiin brittien häveliäälle suhtautumiselle seksiin.

KKO:n päätöksestä ei tällaista seksikeskustelua kuitenkaan saa. Merkittävää nimittäin on se, että KKO:n listaamiin kiellettyihin kohtiin ei esimerkiksi kuulunut sellainen, jossa Ruusunen kuvaili omia seksifantasioitaan. Omista tunteistaan ja ajatuksistaan Ruusunen on siis saanut kertoa, mutta kun mukaan tulee Vanhanen niin punakynää olisi tarvittu.

Siinä, että kahden aikuisen ihmisen suhteeseen liittyy seksi ei ole mitään pöyristyttävää. Tämän toteaa korkein oikeuskin.

Vanhanenhan luonnehti heti hovioikeuden päätöksen jälkeen hänen yksityiselämästä levitettyjä tietoja ”sinällään ihan harmittomiksi”.

Korkein oikeus oli samaa mieltä. Päätökseen se oli kirjattu näin. ”Varsinkin yksityiselämän ydinalueelle kuuluvien sukupuolielämää ja intiimejä yksityisiä tapahtumia koskevien tietojen levittäminen lukuisten ihmisten saataville on usein omiaan aiheuttamaan säännöksessä tarkoitettuja seuraamuksia huolimatta siitä, että tiedot koskevat ihmisten jokapäiväiseen elämään kuuluvaa käyttäytymistä, minkä vuoksi tietoja voidaan sellaisenaan luonnehtia harmittomiksi.”

Harmitonta? Kyllä. Julkista? Ei.

KKO:lla on usein ollut ongelmia sananvapauspäätöksissä. Nyt näyttää, että se on otettu tosissaan. Asioita on punnittu monelta kantilta.

Korkein oikeus osuu oikeaan siinä, että korkeilla poliitikoillakin täytyy yksityiselämässään olla suojattu alue. Tässä päätöksessä se on rajattu aika hyvin.

Moderninoloisen istuntohuoneen koko huoneen levyisen tuomarinpöydän takana istuu kuusi totista ihmistä. Heitä vastapäätä ovat -- vähintään yhtä totiset -- supon Petri Knape ja Nelosen uutisten Susanna Reinboth avustajineen.

Salin ikkunasta näkee Helsingin turhimmalle torille. Vielä 1800-luvulla Kasarmintorista oli kaupunkilaisille iloa. Siinä oli kaivo. Nyt se on maanalaisen parkkihallin autio katto.

Olemme siis korkeimman hallinto-oikeuden suullisessa istunnossa. Päivä on 12. maaliskuuta. Satamalakkoa sovitellaan ja Myllysilta vajoaa. Yksi päivän uutisista on myös Reinbothin vaatimus saada Tiitisen lista julkisuuteen.

Itse hävisin vuonna 2003 supolle samaisessa KHO:ssa julkisuusriidan samasta, Saksan tiedustelupalvelun ilmeisesti loikkarilta saamasta suomalaisista stasi-kontaktien nimistä koostuvasta listasta.

Tuolloin lista oli vasta tullut julkisuuteen, nyt tilanne on eri. Reinboth on nimittäin voittanut ensimmäisen erän Helsingin hallinto-oikeudessa. Panokset ovat kovat, koska HHO on todennut ettei KHO:n vuonna 2003 käyttämä perustelu valtion turvallisuuden vaarantumisesta ole enää ajankohtainen.

Täsmällisesti todettuna Reinboth ei siis enää vaadi listaa julkiseksi, vaan KHO:ssa supo vaatii HHO:n päätöksen kumoamista -- mahdollisuutta pitää lista salaisena.

Yksi tuomareista -- en muista enää kuka -- kysyy Knapelta: “Kuinka tuomioistuimen perusteluissa voidaan uskottavasti todeta, että luottamuksellisuus vaarantuu, jos asiakirjan sisällöllä ei ole merkitystä?”

Tämä kysymys laittaa miettimään. Myöhemmin keskustelimme siitä Reinbothin kanssa. Oliko kysymys aito vai hakiko tuomioistuin tässä apua supolta perusteluidensa kirjoittamiseen? Olimme tästä Reinbothin kanssa eri mieltä. Saman jutun kerran hävinneenä kantani oli pessimistisempi.

Mitä Knape vastasi?

“Kansainvälinen tiedustelutiedon vaihto perustuu osapuolten keskinäiseen luottamukseen ja sitä rakennetaan vuosikymmeniä. Tiedustelutiedon vaihto perustuu vapaaehtoisuuteen. Toista osapuolta ei voida pakottaa. Jos luottamus häiriintyy, kaikkea tietoa ei enää toimiteta. Se arviointi siitä mitä jää saamatta on mahdotonta. Keskinäinen luottamus on aivan keskeinen asia. Konkreettisten esimerkkien esittäminen avoimesti on mahdotonta.”

(Lainaus on uutisjutusta “Kuusitoista kiperää kysymystä supolle”. Se ole aivan sanatarkka, mutta asiasisältö on siinä.)

Viime keskiviikkona KHO antoi ratkaisunsa. Se oli toisinto vuoden 2003 päätöksestä. Valtion turvallisuus jyräsi hallintotuomareiden ajattelussa kaiken.

Miten Knapen vastaus -- tämän jutun ydinkohta -- kirjattiin päätökseen:

“Suojelupoliisi on asiakirjojen ja suullisessa käsittelyssä esitetyn perusteella osoittanut, että näin saadun luottamuksellisen tiedon julkistaminen voi vaikuttaa kielteisesti suojelupoliisin yhteistyötahojen halukkuuteen jatkossa luovuttaa suojelupoliisille tiedustelutietoja. Tällaisten tietojen saamatta jääminen saattaisi heikentää suojelupoliisin edellytyksiä hoitaa valtion turvallisuuden ylläpitämiseen liittyviä tehtäviään ja siten vaarantaa valtion turvallisuutta.”

KHO kysyi, supo vastasi ja KHO uskoi. Ei ihme, että supon päällikkö Ilkka Salmi kiitteli haastattelussa päätöksen jälkeen sitä, että oikeuslaitoksessa ymmärretään valtion turvallisuus.

Tiedustelumaailma on tietysti hämärä ja siellä tietysti toimitaan pitkälti luottamuksen valossa. Erikoista on kuitenkin se, että ainakin Suomessa tämä diplomaattien takahuoneissa syntynyt luottamus ajaa perustuslakiin kirjatun julkisuusperiaatteen yli. Supon Knape totesi itsekin KHO:ssa: “Tämän asiakirjan osalta painaa enemmän luottamuksellisen tiedonvaihdon suojaaminen, ei niinkään asiakirjan sisältö.

Valtion virkamies lupaa toisen valtion virkamiehelle, että meidän väliset asiat pysyvät salassa riippumatta lainsäädännöstä tapahtui mitä tapahtui, eiks je? Kaikissa maissa tämä ei toimi. Siitä esimerkki alempana.

Epäilen kuitenkin, että suurin vaikutin tässä Tiitisen listan salaamisessa on suojelupoliisin oma halu pysyä julkisuuslain toimialueen ulkopuolella. Valtion turvallisuus on sen verran lavea käsite, että supo voi perustella sillä minkä asiakirjansa salaamista tahansa. Ja näin se on tehnyt. Ja KHO uskonut. Supo ei ole hävinnyt KHO:ssa ainuttakaan julkisuuskiistaa.

Tämän periaatteen vahvistamiseen sinänsä suomettumiskeskustelun ja -keskustelemattomuuden ikonista, Tiitisen listasta, on tullut tärkeä väline.

Suojelupoliisin edelleen suht’ tuoreen päällikön Ilkka Salmen virkaanastujaisten aikaiset vakuuttelut avoimmasta suojelupoliisista eivät ole muuttuneet teoiksi. Se ei ole aitoa avoimuutta, että päällikkö tulee tv-haastatteluihin tälläisen päätöksen yhteydessä. Avoimuutta on se, että supo kertoo mitä se tekee ja miksi -- sekä erityisesti sen mitä on tehty ja miksi. Ja että myös ulkopuolisilla on riittävä mahdollisuus arvioida sen tekemisiä ja tekemättäjättämisiä.

Tähän väliin on tietysti syytä muistaa, että Supon 60-vuotishistoriikki “Ratakatu 12″ läheni tapauskertomuksissaan avoimuutta, joskin valikoitua sellaista. Esimerkiksi luku DDR-tutkinnoista puuttui, eikä kirjan lähdeaineisto ole muiden arvioitavana. Historiastaankin supo kertoi sen minkä itse halusi, joskin eräiltä osin varsin avoimesti.

Supo toi historiansa itse huomattavasti lähemmäksi kuin viraston 60 vuoden salassapitoaika on. Ulkoministeriön asiakirjojen salassapitoaikaa leikattiin jokunen vuosi sitten 25:een vuoteen. Tätä voisi harkita suponkin suhteen.

Mutta, salaiset poliisit tietysti ovat juuri niin salaisia kuin niiden annetaan olla.

Suurempaa kritiiikkiä tässä jutussa on syytä kohdista korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jota joskus on osuvasti tullut kutsuttua korkeimmaksi hallinnonoikaisulaitokseksi. Nykyaikaisen oikeuden päätöksen perusteluista ei esimerkiksi Tiitisjutussa ollut hajuakaan. Siinä ei punnittu sitä mikä puoltaisi listan julkaisemista ja mikä sen salassapitoa. Se ei oikeasti laittanut supoa perustelemaan salassapidon todellista tarvetta.

Vertailun vuoksi voi katsoa Britanniaan. Viime helmikuussa Britannian hallitus hävisi puolitoista vuotta kestäneen oikeusjutun, jossa viranomaiset halusivat pitää salassa MI5-turvallisuuspalvelun sekaantumisen Britanniassa asuneen miehen kidutukseen CIA:n käsissä. Hallitus väitti, että tietojen paljastuminen voisi hankaloittaa tiedustelutietojen vaihtoa Yhdysvaltain ja Britannian välillä.

Britanniassa oikeus ei tälle väitteelle antanut painoa. Se ei uskonut, että näin voisi käydä. Tietoja ei saanut salata. Lisää tästä kiistasta löytyy esimerkiksi The Guardianin arkistojutuista.

Tapaus ei ole suoraan rinnasteinen suomalaisen julkisuusriidan kanssa, koska siinä on kyse Guantanamossa kidutetun, syyttömäksi osoittautuneen korvausvaatimuksesta ja oikeudesta häntä itseään koskevaan tietoon. Merkittävää on kuitenkin se, että Britanniassa oikeus ei kuitenkaan suostunut MI5:n vaatimuksesta edes salaiseen käsittelyyn, vaan siellä MI5:n ja CIA:n väliset tiedustelutiedot ovat yleisöjulkisia.

Britanniassa oikeuslaitos ei siis sokeasti uskonut turvallisuuspalvelunsa väitteeseen. Mahtaako MI5:n ja CIA:n tiedonvaihto loppua tähän tapaukseen? Epäilen.

Olisiko supon ja Saksan tiedustelupalvelu BND:n tietojenvaihto loppunut siihen, jos Tiitisen lista olisi julkistettu? Epäilen vielä enemmän.

Sananvapausjutuissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on yrittänyt opettaa suomalaisille tuomareille ajattelua ja tapaa tarkastella asioita oikean tuomarin tapaan. Siis koko yhteiskunnan kannalta, ei vain viranomaisen näkökulmasta.

Tuomari ei voi olla vain virkakoneiston jatke tai sitten on syytä virallisesti vaihtaa KHO tarkoittamaan korkeinta hallinnonoikaisulaitosta.

Väliin dekkareista. Tässä blogissa vuosittain keväällä julkaistu seuraavan Takamäki-dekkarin alkupuolelta pätkä. Näin nytkin.

Touko-kesäkuussa julkaista kymmenes Takamäki on nimeltään “Katumurha”, joka jo kertoo mistä kirjan tapahtumat lähtevät vyörymään.

Tässä ote 1. luvusta -- tosin ei ihan alusta. Kyse ns. kolmosversiosta, joten käsittely edelleen kesken:

“Mustakypäräinen mies kiersi moottoripyörän kaasua. Kuusisataakuutioisen Yamahan enduropyörän kytkin otti kiinni ja pyörä liikahti jonossa muutaman metrin.  Pyörän rungon yläosa oli punainen ja alaosa valkoinen, mutta erityisesti metsäajoon tarkoitettu moottoripyörä erottui siitä, että sen maavara oli korkea. Myös etulokasuoja oli luonnottoman ylhäällä.

                             Miehellä oli löysä musta nahkatakki ja farkut sekä kädessä ohuet nahkahanskat. Kypärän tummennettu visiiri oli alhaalla.

                             Hän yritti hengittää korostetun rauhallisesti, mutta se oli vaikeaa. Pyörä seisoi ja jalka vispasi asvalttia vasten. Hikinoro valui selkärankaa ja vatsaan koski. Mies puristi ohjaustangon kahvoja ja puhalsi kypärän sisällä.

                             Helvetti, hän manasi.

                             Tumma Touran ja avo-Mersu olivat pari autoa edempänä. Lapinmäentien liikennevalot olivat vielä punaiset. Kohta ne vaihtuisivat ja jono pääsisi taas eteenpäin.

                             Mies oli päättänyt paikan etukäteen. Puiden ja kolmikerroksisten talojen reunustama Lapinmäentie teki risteyksen jälkeen loivan mutkan oikealle, kääntyi alamäkeen ja sitten vielä vasemmalle.  Siinä kohdassa molemmin puolin oli puistoa. Hän pääsisi kadulta pois pohjoiseen metsiköihin. Juuri sen takia alla oli enduropyörä. Mies oli ajanut reitin edellisenä iltana ja kaikki oli sujunut hyvin. Matkalla ei ollut yllättäviä kaivantoja tai työmaita.

                             Valot vaihtuivat vihreälle ja jono pääsi kääntymään Lapinmäentielle, mutta pysähtyi muutaman kymmenen metrin jälkeen uudestaan. Mies avasi nahkatakkinsa vetoketjua kymmenen senttiä ja tunsi samalla kainalokotelossa roikkuvan aseen.

                             Pulssi hakkasi korkealla. Miltäköhän se tuntuisi, mies mietti. Saakeli.

Juha Söderlund oli edelleen tummansinisen avo-Mersun perässä. Kymmenvuotias tytär oli soittanut ja pyytänyt tuomaan Pizza Hutin pannupizzaa. Tyttö tiesi, että pizzeria oli isän kotimatkan varrella, mutta Söderlundin mielestä ne olivat liian rasvaisia, myös hinnaltaan.

                             No, ehkä sitä voisi joku toinen kerta hakea. Mutta ei nyt. Ruuhka helpottaisi pian ainakin hetkeksi, kun hän pääsisi Turun moottoritielle. Runsaan kilometrin matkaan oli kulunut varttitunti.  Kansainvälisen tason suma.

                             Söderlund oli nähnyt moottoripyörän taustapeilissä muutaman kerran. Hän ihmetteli miksi sen kuski viitsi ajaa jonossa. Yleensä prätkämiehet kiitivät kaistojen välissä kaikkien ohi.

                             Eppu Normaali lauloi radiossa kitarasta, taivaasta ja tähdestä: “…soitin yhden poikki pian toisenkin silti jatkaa sain ja ihmiset nauroivat ne vain…”

                             Jarruvalot syttyivät ja jono pysähtyi. Suoraan edessä nousi vanha Pohjolan pääkonttori, joka oli päätynyt amerikkalaisten kiinteistösijoittajien omistukseen. Kolossimainen rakennus hehkui 1960-luvun lopun uskoa, mutta rikkoi puistomaisen, vehreän maiseman.

                             Söderlund huomasi peilistä prätkän lähtevän liikkeelle. Heh, jätkän hermo petti sittenkin. Ei jaksanut sittenkään jonottaa, Söderlund ajatteli. Aika hitaasti se kuitenkin ajoi. Touran-kuski ihmetteli sitä, että kypäräpäinen mies kaivoi kädellään jotain nahkatakkinsa sisältä.

                             Prätkä lipui Söderlundin rinnalle ja jatkoi muutaman metrin ohi. Moottoripyörä pysähtyi Mersun viereen. Potkaise vaikka oveen, Söderlund hekotteli.

                             Söderlund näki kypäräpäisen miehen ojentavan käden kohti Mersu-miestä. Hän erotti hyvin mustan aseen.

                             Mitä? Mitä helvettiä tässä tapahtuu, Söderlund ajatteli. Hän näki ja kuuli kaksi laukausta. Ainakin ensimmäinen osui päähän. Toisesta Söderlund ei ollut varma, koska Mersu-mies katosi näkyvistä.

                             Mersu nytkähti liikkeelle, kun ammutun miehen jalka nousi automaattivaihteisen auton jarrulta ja avoauto kolahti edessä olevan vihreän Nissanin perään.

                             Jumalauta. Se ampui. Keskellä Helsingin ruuhkaa. Kypäräpäinen vilkaisi taaksepäin. Ampuuko se muitakin? Söderlund yritti heittäytyä pelkääjän paikalle suojaan, mutta turvavyö otti kiinni. Hän yritti tempoa vyönlukkoa auki, mutta se ei onnistunut. Kädet tärisivät, eikä hän löytänyt vapauttajaa. Söderlund näki kuinka prätkämies heitti aseen Mersuun ja lähti rivakasti liikkeelle.

                             Punavalkoinen moottoripyörä kääntyi Nissanin edestä oikealle puistoon ja kiihdytti pakoon.

                             Söderlund tuijotti suu auki eteenpäin. Nissania ajanut jakkupukuinen nainen kapusi ulos sen näköisenä, että aikoi torua Mersu-kuskia peräänajosta. Eikö nainen ollut huomannut mitä tapahtui? Söderlund nousi autosta, mutta huomasi saman tien unohtaneensa käsijarrun. Vaihde oli vapaalla ja Touran liukui kolahtaen Mersun perään. Jakkupukuinen nainen hypähti sivummalle ja jäi melkein vastaan tulevan pakettiauton alle. Nissanin edessä jono oli päässyt kolmekymmentä metriä eteenpäin.

                             Nainen tuli Mersulle ja hän näki ratin ääreen lyyhistyneen verisen miehen. -- Mitä tapahtui? Sattuiko pahasti?

                             Hämmentynyt nainen kääntyi Söderlundin puoleen. -- Ei kai se nyt noin kovaa osunut?

                             Söderlund ei saanut sanottua mitään.

                             Jostain takaa kuului torven soittoa, kun letka Nissanin edessä oli jatkanut jo viidenkymmenen metrin päähän.

                             Söderlund katsoi autoon. Hän ei nähnyt ampumahaavoja, koska miehen pää oli ratin päällä.

                             - Soittakaa ambulanssi. Ja poliisi! Söderlund käskytti.

                             - En minä tehnyt mitään, nainen hätääntyi.

                             - Soittakaa poliisi, Söderlund melkein huusi. Takana olevista autoista alkoi nousta ihmisiä.

                             - Selvittäkää se kolari sivussa. Saatana, te tukitte liikenteen, joku huusi.”