Ahtiainen

Viestintäkonsultti Harri Saukkomaa analysoi eilisessä Ylen Pressiklubissa suomalaisen median toimintaa Jemenin sieppausdraaman ratkettua.

Saukkomaa arvioi, että media halusi ulkoministeriöltä ”lunnaat” vastineeksi vaitiolostaan sieppauksen aikana. Lunnailla hän tarkoitti tietoja sieppauksen yksityiskohdista.

Epäilemättä tiedonjanoisten medioiden ja toimittajien toiminta -- tämä blogi mukaan lukien -- saattoi jonkinlaisena lunnaiden kärttämisenä näyttäytyä.

On silti hyvä muistaa, etteivät mediat tietoja itseään varten hanki, vaan yleisölle. Sieppausdraaman ratkaisuun liittyneiden tv- ja nettilähetysten katsojaluvuista sekä netin juttujen latausmääristä voi päätellä, että tapauksesta kävivät kuumana muutkin kuin toimittajat. Sieppaus on poikkeuksellinen tapahtuma, ja tämän sieppauksen poikkeuksellisuutta yleisön silmissä epäilemättä korosti se, että tiedotusvälineet eivät kertoneet siepattujen henkilöllisyyksiä tai taustoja. Tapaukseen kohdistui valtaisa julkinen kiinnostus.

Tähän nähden Kalevoiden ensimmäinen vapautumisen jälkeinen julkilausuma oli epäonnistunut. He olisivat tarvinneet parempia neuvoja, jotta yleisön tiedonjanoa olisi voitu tyydyttää jo tuoreeltaan.

Oli Kalevoilta rohkeaa mutta silti välttämätöntä, että he tulivat julkisuuteen niin pian kuin pystyivät. Yhtä tärkeää oli, että ulkoministeriö myötävaikutti ulostuloon.

Tiedotustilaisuus myös täytti vähimmäistehtävänsä, kun sen avulla oli mahdollista muodostaa kuva Jemeniin lähdön motiiveista ja vankeusoloista. Lunnaat ja vapautumiseen liittyvät yksityiskohdat jäivät edelleen pimentoon, mutta ne eivät tarkkaan ottaen edes ole tietoa, jonka pitäisi olla saatavilla Kalevoilta.

Ehkä eniten julkisuudessa on hämmentänyt ristiriita itävaltalaisen Dominik Neubauerin ja Kalevan pariskunnan kertomusten kesken. Myös sille on löytynyt hyviä selityksiä. Ensinnäkin eri ihmiset voivat kokea samoja asioita eri tavoin. Tähän liittyy, että Kalevat saattoivat tukeutua toisiinsa, kun taas Neubauer oli yksin. Toiseksi Neubauer ja Kalevat olivat viikkotolkulla eri paikoissa, eli heille yksinkertaisesti tapahtui erilaisia asioita.

Mutta suuri ero tarinoihin syntyy myös siitä, miten ne kerrotaan. On niin perin suomalaista kuitata äärimmäisetkin asiat Kaleva-tyyliin: eipä tässä ihmeitä. Saksalaisella kielialueella ei tällaista vähättelyn traditiota ole. Jos on ollut kamalaa, on ollut kamalaa. Ei sitä tarvitse softailla, ei julkisuudessakaan.

Neubauer kertoi News-lehden haastattelussa hyvin konkreettisia asioita vankeusajastaan. Kalevatkin kertoivat, mutta vasta sitten, kun tiedotustilaisuudessa olleet toimittajat äkkäsivät tehdä kysymyksistään kyllin tarkkoja.

Jos uskomme Suomen ulkoministeriön virallisen selvityksen Jemen-operaatiosta, se menee karkeistaen näin: operaatio onnistui täydellisesti, eikä siinä tehty ainuttakaan virhettä. Lisäksi yhteistyö Itävallan viranomaisten kanssa sujui saumattomasti. Jos uskomme siepattujen virallisen -- UM:n suulla lausutun -- selvityksen itse sieppauksesta, sielläkin kaikki meni vähintäänkin hyvin. Oli ruokaa, puhdasta vettä ja lääkettä.

Näissä selvityksissä on eräs ongelma: tarinat ovat liian täydellisiä ollakseen uskottavia. Uskottavuus on murentunut varsinkin nyt, kun Itävallan mediassa rakentuu aivan toisenlainen kuva sekä vapautusoperaatiosta että vankeusoloista. Olisiko Suomessakin kannattanut edes sanoa, että vesi oli epäpuhdasta ja tuli ripuli?

Ulkoministeriö on epäilemättä koordinoinut viestintänsä Itävallan ulkoministeriön kanssa -- niin samansisältöisiä lausunnot ovat. Ei kuitenkaan pitäisi dismeritoida itävaltalaisia medioita. Ne ovat eri asia kuin jemeniläiset. Kurier on Itävallan ykköslehti, eikä sillä ole tapana tehdä juttuja, jotka eivät pidä paikkaansa.

Vaikuttaa siltä, että ulkoministeriöllä jäi kriisiviestintämoodi päälle. Se on ymmärrettävää, sillä 140 vuorokautta on pitkä aika virkamiehellekin. Mutta nyt kun vapautusoperaatio on onnellisesti ohi, UM:n tehtävä lienee päättynyt -- ainakaan sen tehtävä ei pitäisi olla kaikkien mahdollisten tahojen vaientaminen.

Toivottavasti Leila ja Atte Kaleva ovat niin hyvässä kunnossa sekä henkisesti että fyysisesti, että he voivat pitää mahdollisimman pian tiedotustilaisuuden.

Jos tilaisuus pidetään, siellä kannattaa lausua muutakin kuin se, mitä UM ehdottaa.

Suomalaisten Atte ja Leila Kalevan panttivankeus päättyi onnellisesti, ja aviopari palaa 140 vuorokautta kestäneestä panttivankeudesta Suomeen mahdollisesti jo tänään perjantaina.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja kiitti torstai-iltana pitämässään pressitilaisuudessa erikseen tiedotusvälineitä siitä, että ne pitivät siepattujen henkilöllisyydet ja taustat salassa koko sieppauksen ajan.

Tämä toki osoittaa kotimaisen median solidaarisuutta paitsi Atte ja Leila Kalevaa myös toisiaan kohtaan. Herkullisilla tiedoilla -- siepatut ovat upseeri ja öljy-yhtiön työntekijä -- ei lähdetty uutiskilpaan.

Silti nimien pysyminen pimennossa on suoranainen ihme. Eivät mediat nykypäivänä enää määrää, mitkä tiedot päätyvät julkisuuteen. Facebookin ja Twitterin myötä kuka tahansa on tiedon vartija tai sen vuotaja, ja tavalliselle kansalaiselle kiinnostavan tiedon julkistamisen perusteeksi voi riittää pelkkä julkistamisen halu. Ei sitä mikään ammattietiikka säätele.

Atte ja Leila Kalevan verkostot ovat laajat kuten kenen tahansa työssä käyvän aikuisen: on opiskelukavereita, työkavereita, tuttuja ja tutun tuttuja -- tuhansia ihmisiä. On hämmästyttävää, että jokikinen heistä torjui houkutuksen tehdä täräyttävä paljastus.

Siinä missä pariskunnan ammatit olivat heille Jemenissä suunnaton riski, täällä kotimaassa se varmaankin auttoi heitä. Armeijasta ei yleensä vuodeta mitään, ja Neste Oilin kaltaisessa pörssiyrityksessäkin on varmaan suhteellisen helppoa käskeä työntekijöitä pitämään suut supussa.

Yhtä kaikki tapaus Jemen kertoo meistä ihmisistä paljon hyvää -- kukaan ei halunnut ottaa kontolleen riskiä mahdollisista ihmishenkien menetyksistä.

Kaikki edellä sanottu pätee tietenkin vain, jos uskomme, etteivät sieppaajat tienneet, millaiset kultakimpaleet heillä oli kiristyksen välineiksi. Suomen ulkoministeriö tuntuu näin uskovan tai ainakin uskottelevan, mutta maalaisjärjellä ajatellen tämä on epätodennäköistä. Kun harvinainen ulkomainen vieras saapuu maahan, jossa sieppaukset ovat elinkeino, vieraan kansallisuus ja henkilöllisyys ovat kuumaa kauppatavaraa välittömästi.

Ja kun nimi on tiedossa, voikin aloittaa googlettamisen. Sekään ei liene jemeniläisheimoille vierasta. Ainakin videon lataaminen Youtubeen onnistui, kuten sieppauksen vaiheissa näimme.

Jos tänään on aikaa lukea edes yksi lehtijuttu, kannattaa lukea 15-vuotiaan ranskalaisen Denis Ducosin kirjoitus Helsingin Sanomien mielipidesivuilta.

Siinä Ducos vertailee suomalaista ja ranskalaista koulua. Vaikka Ducos on ollut Suomessa alle puoli vuotta, hän onnistuu sanomaan hämmästyttävän paljon olennaista tämän päivän suomalaisesta koulusta.

Hänen mielestään suomalainen koulupäivä on organisoitu hyvin. Ruokailuun ei kulu liikaa aikaa, koska ruokailuajat on porrastettu. Koulun jälkeen on enemmän vapaa-aikaa harrastuksille, koska koulupäivä päättyy aikaisemmin.

Fiksuja havaintoja fiksusti järjestetystä koulupäivästä.

Ducosin kehut eivät pääty tähän, hän kiittelee myös koulun ilmapiiriä: ”Ranskassa opettajat suhtautuvat oppilaisiin ikävästi. Suomessa opettajat ovat melkein oppilaiden kavereita, joten oppilailla ei ole stressiä ja he uskaltavat enemmän.”

Hän kertoo, että Ranskassa jälki-istuntoa saa helposti, ja se pitää suorittaa lauantaisin. ”Suomessa jälki-istuntoon joutuu tosi harvoin, vaikka olisikin häirikkö”, hän kirjoittaa.

Ducosin kokemukset suomalaisesta koulusta ovat kirjoituksen perusteella yksinomaan myönteisiä; jopa häiriköitä ymmärretään. Mutta meille, jotka seuraamme jatkuvaa -- ja nyt Alppilan koulun tapauksen myötä kärjistynyttä -- keskustelua koulujen kurinpito-ongelmista, kirjoituksen tämä osuus avautuu toisella tavalla.

Se todistaa koulumaailmaa vaivaavasta rakenteellisesta ja ilmeisen kroonisesta auktoriteettivajeesta. Moni opettaja sanoo, että opettajilta on viety välineet järjestyksen vaalimiseen. Jos ei joka kerta halua nöyrtyä ja kutsua rehtoria apuun, käytössä on kolme konstia: 1) silmien ummistaminen 2) oppilaiden loputon ymmärtäminen 3) kaveeraaminen heidän kanssaan.

Yleinen mielipide tuntuu häkellyttävän yksituumaisesti tahtovan kohennusta koulurauhaan ja opettajille lisää valtuuksia. MTV3:n taannoisessa kyselyssä noin 90 prosenttia vastaajista halusi opettajille lisää valtuuksia kurinpitoon. Sopii siis kysyä, kenen ehdoilla ja kenen edun mukaisesti kouluissa nykyisin toimitaan.

Alppilan koulun tapauksesta mieleen on jäänyt erityisesti seuraava episodi: oppilas vaatii, että opettajan pitää pyytää anteeksi käytöstään toiselta oppilaalta, jota opettaja on käskenyt riisumaan hupun ruokalassa.

Jos kyseessä olisi näytelmä, voisi sanoa, että esiintyjiltä ovat menneet roolit sekaisin. Mutta suomalaisen koulun reality show’ssa tämäkin on mahdollista.

Uutistoimisto AP:n välittämän uutisen mukaan Venäjän presidentti Vladimir Putin oli eilen puhunut talvisodasta tavatessaan venäläisiä sotahistorioitsijoita. AP:n toimittajalle pisteet tarkkaavaisuudesta, sillä nyt kun talvisodan päättymisestä on kulunut jo 73 vuotta, ei ole enää itsestään selvää, että aihe ylittää kansainvälisen uutiskynnyksen.

Pitäisikö itäsuomalaisilla peruskouluilla olla mahdollisuus opettaa venäjää ruotsin sijasta toisena vieraana kielenä eli niin sanottuna b-kielenä?

Tähän kysymykseen ei ole kuin yksi oikea vastaus -- se, minkä noin yhdeksän kymmenestä suomalaisesta antoi MTV3 Uutisten kyselyssä.

Tietenkin pitäisi.

Valtiovalta on toista mieltä. Joukolta itäsuomalaisia kuntia evättiin joulun alla mahdollisuus aloittaa kokeilu, jossa venäjä korvaisi ruotsin b-kielenä.

Suomessa eletään historiallista venäläisturismin buumia, ja jos rajaviranomaisten laskelmiin on uskominen, virta ei ole tyrehtymään päin. Tulijat eivät ole mitään laukkuryssiä, vaan hyvinvoivaa maksukykyistä pietarilaista keskiluokkaa.

Näitä ihmisiä pitää pystyä palvelemaan, mieluiten heidän omalla kielellään. Mitä tehokkaammin ja paremmin heitä palvellaan, sitä alttiimpia he ovat tänne tulemaan ja täällä kuluttamaan. Ja suosittelemaan reissua kavereilleen.

Me itkemme teollisuuden kilpailukyvyttömyyttä ja matalapalkka-alojen työttömyyttä, mutta meillä on näköjään varaa harjoittaa kielipolitiikkaa, joka estää uuden hyvinvoinnin syntymisen.

Näin siis maassa, joka mieluusti ylpeilee opetus- ja koulutusosaamisellaan.

Kirjoitin aikoinaan ruotsista laudaturin, kävin opiskelemassa Göteborgissa ja arvostan ruotsinkielisen vähemmistön Suomeen luomaa henkistä pääomaa. Sitä paitsi olen aina pitänyt ruotsin kielestä -- fiksua on se porukka, joka on niin yksinkertaisen kielen kehittänyt.

Venäjän kansan kognitiivisista kyvyistä en osaa sanoa, mutta sen tiedän, että kieli on vaikea.

Ruotsisympatioistani huolimatta en käsitä, miksi fiksu idea Itä-Suomen venäjäkokeilusta vedettiin vessanpöntöstä alas. Yksi kymmenen kansanedustajan hallituspuolueko estää terveen järjen käytön?

Suomen kaksikielisyys on rikkaus ja voimavara -- aivan niin kuin hallitusohjelman johdannossa todetaan. Mutta euron latiakaan sillä ei kansantalouteen tienata.

Pelkään pahoin, että ensi vuosi ei ole mitään tähän vuoteen verrattuna. Sen kertovat jo numerot. 2012 on mahdollistanut maagisia numeroleikkejä: 12.12.12 tai 20.12.2012.

Ainutlaatuisia tilaisuuksia, mukavia päivämääriä mennä kihloihin tai naimisiin tai tehdä jotakin muuta ikimuistettavaa.

Vuonna 2013 se ei ole mahdollista. Päivämäärää 13.13.13 ei ole eikä tule, ei myöskään 20.13.2013. Numeroita ei voi pyörittää mukaviksi edes ”peilikuvana”: 31.02.2013 ei käy, koska helmikuussa on korkeintaan 29 päivää.

Eikä tässä kaikki. Toisin kuin kulunutta vuotta, emme tule muistamaan vuotta 2013 suurten valintojen vuotena. Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat ovat johtajansa valinneet jo tänä vuonna kuten myös Suomi.

Ja tasavallan presidentistä Sauli Niinistöstäkin katoaa uutuuden viehätys. Kun hän huomenna tiistaina on pitänyt ensimmäisen uuden vuoden puheensa, hän ei tee enää mitään ensimmäistä kertaa. Kultarantaan on jo menty, Venäjällä käyty, maanpuolustuskurssi avattu. Kutsua Yhdysvaltoihin ei taida tulla.

Vuonna 2013 ei myöskään juhlita suuria voittajia. Ei ole jalkapallokisoja, ei olympialaisia. No, lätkän MM-kisat kyllä järjestetään, ja hyvällä tuurilla Suomi voittaa. Mutta kolmatta MM-kultaa tuskin tohtii kutsua legendaariseksi. Tokkopa torillakaan kannattaisi enää tavata. Edes Sergelin.

Pääkaupunki Helsinki viettää todellisen dagen efter -vuoden ja täyttää tylsät 201 vuotta. Itsenäinen isänmaakaan ei saavuta merkittävää vuosipäivää. 96 -- siitä tulee mieleen lähinnä lystikäs ruotsalainen automalli.

Toivotan siis mitäänsanomatonta mutta ehkäpä sitäkin onnellisempaa vuotta 2013!